Lunta ei tänäkään vuonna vielä kuulu eikä pakkasetkaan ole vielä alkaneet, joten sulanmaan patikkaretket jatkukoot. Siispä reppuun jo talvisäilöön viedyistä retkitavaroista ainakin puukko, tulitikut, varmuuden vuoksi sytyspaloja, muki ja termospullo. Rasiaan valmiiksi tehtyjä voileipiä ja hiukkasen kahvileipää niin auton nokan saattoikin kääntää kohti Leivonmäkeä.
Leivonmäelle veti myös ennenkäymätön paikka, Joutsniemi. On henkisesti piristävää ulkoilun lomassa päästä kulkemaan edes jonkin matkaa polkuja, joita ei ole ennen tallustanut. Viimevuoden marraskuista kirjoitustani kommentoineelta lukijalta sain vinkin rantaa seurailevasta polusta, joka sekin piti kokeilla.
Otin Selänpohjan parkkipaikalta päättäväisen suunnan kohti Joutsniemeä. Mainittakoon nyt taas, että olin ainut pysäköijä suurella parkkipaikalla. Taidan olla aina liikkeellä vähän outoihin aikoihin viikosta ja myöskin ehkä vuodenajoista. Sää oli loppusyksyisen harmaa ja ilmassa oli hienoista räntäsadetta enteillen seuraaviksi päiviksi luvattua myrskytuulta.
Melko pian olin Lintuniemen puolikodalla. Heti tietysti kurkkasin puuvajaan mielessä edelliskerran käyntini. Tulistelin muiden valmiiksi pilkkomilla puilla ja tilalle en silloin pystynyt parista suuresta tukista puita tekemään. Nyt vaja oli puolillaan sopivan paksuisia halkoja ja polttopuiden teko tulisi olemaan helppoa. Vielä ei ollut kuitenkaan tauon paikka, joten jatkoin Joutsniemeen.
Olin niin innoissani "uudesta rantapolusta", että kuljin koko ajan niin lähellä rantaviivaa kuin mahdollista. Paikoitellen polku oli pyöreähköistä kiven murikoista ja märistä puiden lehdistä liukas. Halusin mennä rantaa pitkin ja palata takaisin harjun päällä kulkevaa pääpolkua pitkin. Mieluummin nähdä alussa vaivaa ja jättää helpompi osuus paluumatkalle, vaikkei tämän suuremmasta ponnistelusta tällä kertaa ollutkaan kyse.
Kun olin ohittanut Joutsniemen tulentekopaikan ja jatkanut rantaa pitkin, ympärilleni puihin ja maahan lehahti hömötiaisparvi. Nuo vikkelät linnut olivat niin keskittyneitä ravinnonetsintään, pyrähdellessään sinne tänne, että tulivat melkein varpailleni. Seisahduin paikalleni ja mieleeni tuli yrittää valokuvaamista. Hämärän sään takia ja siksi, etten edes suuremmin ollut ajatellut valokuvailla, järjestelmäkamera oli selässä olevan repun pohjalla. Kännykkäkamera oli takin sisätaskussa vetoketjun takana. Pokkarikamera sentään oli olkahihnassa.
 |
| Hömötiainen |
Liikuin kuin unessa ja sain jotenkin kameran laukaisuvalmiiksi. Linnut pyörivät edelleen maassa ja läheisillä oksilla. Huomasin kuitenkin, ettei kuvista tullut mitään ilman salamaa. Jo kylmettyneiksi muuttunein käsin yritin kääntää säätökiekosta salaman päälle ja silloin kostea kamera tietysti luiskahti käsistäni kaulahihnan varaan. Linnut pelästyivät äkkinäistä liikettä ja siirtyivät muutamaa metriä kauemmaksi. Zoomilla ja salamalla sain kuitenkin yhden välttävän otoksen. Hämmästyttävintä oli, että tämä lintu ei välittänyt salaman välähtelystä mitään vaikka räpsäyttelin aika monta kertaa!
 |
| Joutsniemi, kiviröykkiö |
Seuraava yllätys odotti keskellä polkua. Tai tarkalleen sanoen, olin joku hetki aikaisemmin ohittanut yhden sammaleisen kivikasan, johon en ollut kiinnittänyt huomiota. Tätä jäin tutkimaan tarkemmin, kun kiinnostuin sen tarkoituksesta. Ei näyttänyt luonnon muovaamalta, se oli liian säännöllinen, lähes neliö, ehkä noin 1,5m kanttiinsa. Eikä sitä ollut rakennettu aivan äskettäin. Mieleeni jäi ajatus vanhasta laiturin tukirakenteesta tai jostain tukinuittoon liittyvästä vastaavasta. Sitten niitä tuli eteen yhä vain lisää.
 |
| Joutsniemi, kiviröykkiö |
Aivan niemen kärjessäkin oli yksi. Eivät ne voineet olla laiturirakenteita. Niitä oli melko säännöllisin välein ja niitä oli myös niemen toisella rannalla. Olin aika ymmälläni.
Kotona asia selvisi. Monen etsiskelyn jälkeen osuin Museoviraston kulttuuriympäristön rekisteriportaaliin, josta löytyi mielenkiintoista tietoa:
"Vuonna 2004 röykkiöitä havaittiin 30 kappaletta, ja ne sijoittuvat koko Joutsniemen pituudelle noin 100 - 200 m:n välein. Ne ovat neliskulmaisia, pelkistä kivistä rakennettuja ja niiden keskellä on pystykivi. Röykkiöiden koot vaihtelevat 1,3-2 x 1,25-1,85 m välillä. Ne sijaitsevat rantatörmän päällä tai heti sen juurella. Paikallistiedon mukaan ne ovat vedenkorkeusmerkkejä 1800-luvun lopulta, jolloin Rutajärven pintaa laskettiin pari metriä."
Nyt, kun asiaa jälkeenpäin ajattelen, niin vanhan rantaviivan jälkiähän näkyikin harjun molemmin puolin.
Samalla löytyi muuta hajatietoa Joutsniemestä:
"Harjuista Joutsniemi on luokiteltu valtakunnallisesti arvokkaaksi harjukohteeksi ja valtaosa muusta harjualueesta alueellisesti arvokkaaksi. Joutsniemi kuuluu valtakunnalliseen harjujensuojeluohjelmaan."
"Kansallispuiston vanhimpia ja luonnontilaisimpia metsiä ovat Joutsniemen ja Pirttiharjun yli 130-vuotiaat mäntyvaltaiset harjumetsät sekä Mäyräkankaan ja Soimakankaan havupuuvaltaiset metsät."
"Harjujakso myötäilee Rutajärven rantaa ja jatkuu Joutsniemen kautta Haapasuon puolelle."
Tähän loppuun vielä se ihan pakollinen nuotiokuva, tällä kertaa Joutsniemen nuotiopaikalta. Voimakas tuuli kävi järveltä päin ja jouduin oikein ponnistelemaan saadakseni tulet. Puut olivat kyllä kuivia, mutta tuuli sammutti tikut, sytkärin ja kaikki yritykseni. Vasta viriteltyäni tilapäistä tuulisuojaa vajan alta löytämästäni muovilevystä homma onnistui. Se oli lisäksi mukava ja kuiva istuin. Jälkiruoaksi pilkoin sylyksen puita seuraaville tulijoille. Puuvelkani kuitataan kai täten maksetuksi vaikka puut löytyvätkin nyt Joutsniemen puuvajasta.
Kiitos taas vanha tuttuni Leivonmäki mukavasta retkipäivästä! Kiitos myös lukijani, jonka avulla tulin löytäneeksi nämä historialliset vedenkorkeusmerkit.
