Marraskuun valotuksia

Ohimennen 22.11.2015 Suonenjoelta otettuja tienvarsikuvia

Kävin alkuviikosta Tampereella. Juteltiin etupenkillä vieressäni istuvan tuttavani kanssa niitä näitä. Aina silloin tällöin ihastelin ääneen lumikuurasta valkoisia puita tien vierillä. Sääolot olivat olleet lumisateen aikana sellaiset, että lumi oli tarttunut jokaiseen oksaan, pieneenkin. Jopa puiden rungot olivat saaneet valkoista kuorrutusta.

Taisin mainita hänelle, että pidän marraskuusta. Hänkin myönsi, että luonto oli juuri nyt erityisen kaunis, mutta hänen mielestään koko marraskuun voisi poistaa kalenterista. Minä taas keksisin monta turhempaa kuukautta, jos nyt jotain olisi pakosta poistettava. Mieluummin ei mitään, jokaisella ajankohdalla on oma viehätyksensä ja luonteenpiirteensä.

Hänelle ja teille muille haluan näyttää kolme päivää sitten toisen autoiluni ohessa ottamiani kuvia. Olin tulossa Kuopiosta päin puolen päivän jälkeen. Ensilumi oli satanut pari yötä aikaisemmin Keski-Suomeen ja maisema oli hieno vähitellen hämärtyvässä päivässä.

"Suonenjoen vuoriston" kohdalla muistin seikkailuni 30.12.2013 siellä. Tai olenhan minä sen koko ajan muistanut. Olen jopa suunnitellut joskus palaavani noille kukkuloille, mutta jälleen oli ajettava ohi. Ei ollut varusteita enkä ollut muutenkaan ajallisesti varustautunut sellaiseen. Silti mikään ei estänyt minua poikkeamasta Korkeaniementielle - ei edes 15-20 cm auraamaton lumi tiellä. Puskin auton pohja lunta höyläten eteenpäin niin pitkälle, että sain auton käännettyä turvallisesti jäämättä kiinni. Kävi kyllä mielessä, että tuliko tällä kertaa taas joku seikkailu..

Nämä kuvat ovat Kourujärvi, Kallio-Kourujärvi ja Kapee -nimisten järvien rannoilta otettuja. Puhukoot kuvat ensin, sitten minä sanon muutaman sanan..

Kourujärvi levähdyspaikalta nähtynä

Kourujärvi levähdyspaikalta nähtynä

Kallio-Kourujärvi Korkeaniementieltä

Kallio-Kourujärvi Korkeaniementieltä

Kallio-Kourujärvi Korkeaniementieltä

Kapee levähdyspaikalta nähtynä

Kapee levähdyspaikalta nähtynä

Olen monen mielestä jo tarpeeksi ylistänyt marraskuuta. Uskallan jatkaa vielä vähän. Varsinkin tällaiset näkymät ennen vesistöjen jäätymistä ovat upeita. Keväällähän jää sulaa vahitellen eikä rantaviiva erotu tummasta vedestä näin selväpiirteisesti. Ymmärrän kyllä loskan ja syysmyrskyjen aiheuttaman inhon ihmisissä. Viime vuosina sellaisia ei tosin ole marraskuussa näkynyt, ainakaan täällä Keski-Suomessa. Niitä tapaa enemmänkin aikaisemmin syksyllä. Pois on tuulen pitkin maata juoksuttamat kahisevat lehdet, muuttomatkallaan kiirehtivät lintuparvet. Lintujen laulu on vaiennut jo aika päiviä sitten, ei näy syksyn ruskan värikkyyttä, ei liioin paljoa lumen valkeuttakaan. On vain hiljaisuutta, rauhaa ja harmaan hienoja sävyjä. Jonkun tulevan odotusta, sellaisen joka tulee joskus - jos on tullakseen...

Sellainen on minun marraskuuni!

Reipas viikonloppu Repovedellä

Ensimmäinen käyntini Repoveden kansallispuistossa 23.-25.10.2015

Olen pyrkinyt kiertelemään Suomen eri kansallispuistoja ja muita luontokohteita tilaisuuden tullen. Huolimatta itselleni melko mukavasta sijainnista Repovesi oli jäänyt minulle tuntemattomaksi. Olin toki kuullut siitä kerrottavan paljon hyvää ja olihan se valittu vuonna 2012 Suomen parhaaksi retkikohteeksikin perhematkailu teemalla.

Etukäteen karttaa katsellessamme pohdiskelimme parasta lähtöpaikkaa reittien kulkemisen kannalta sekä myös asuntoautoyöpymistämme silmällä pitäen. Edessähän oli viikonloppu ja Repoveden suosion tietäen väkeä saattaisi olla liikkeellä paljonkin. Valitsimme Lapinsalmen, koska siihen kaikkien oli helpoin tulla.

Repovesi, Lapinsalmi

PERJANTAI

Perjantai-iltana huolimatta pikkuisesta tihkusateesta oli aika tehdä ensimmäinen kävelylenkki, saada ikään kuin maistiainen siitä mitä puisto tulisi tarjoamaan. Päiväkin alkaisi hämärtää melko pian, joten pinkaisimme maastoon heti saapumisemme jälkeen.

Repovesi opaskartta

Lapinsalmelta lähtee kaksi polkua, toinen riippusillan ja toinen Ketunlossin avulla järven toiselle puolelle. Valitsimme riippusillan. Riippusilta lienee yksi Repoveden kuuluisimmista kohteista. Sillä on pituutta 50 metriä. Voi kuvitella miten jännittävää sen ylitys on lapsista, kun aikuinenkin kulkee askeleitaan asetellen. Sillalta on matkaa veteen noin 10 metriä. Tämä kuva sillasta tuli otettua niin sanotusti vähän puun takaa.

Repovesi, Lapinsalmi, riippusilta

Tähänkin siltaan olivat lemmenparit käyneet kiinnittämässä lukkojaan symboloimaan rakkautensa kestävyyttä. Lemmenlukko on etenkin Keski-Euroopassa suosittu tapa. Lukkoon kaiverretaan parin nimet tai nimikirjaimet ja vuosiluku, minkä jälkeen lukko ripustetaan sillan kaiteeseen. Kun lukko on lukittu, pari heittää avaimen veteen. Taitaa siis salmen pohjassa olla aika kasa avaimia. Toivottavasti silta ei ajan saatossa romahda, kuten kuulemma joillekin silloille on lukkojen painosta jo tapahtunut.

Lapinsalmen lemmenlukkoja

Ehdimme nousta Katajavuorelle portaita pitkin ja kiertää Katajajärven rantaan laskeutuvan polun kautta takaisin riippusillalle ennen hämärää. Kuvien otto sai odottaa parempaa valoa, jos nyt Katajavuorelle enää tällä reissulla tulisimme. Sade piteli pieniä taukoja mutta muuttui myöhemmin illalla asuntoauton kattoon ropisevaksi reiluksi sateeksi. Vähän ennen parkkipaikkaa vastaan tuli kolmen miehen porukka isojen rinkkojen kanssa ja suuntasivat syvemmälle puistoon. Mietin, että aika sissejä ovat.

Iltalenkkimme pituudeksi tuli 3,5 km. Sen jälkeen olikin vuorossa iltapala ja aikainen nukkumaan meno, koska huomenna olisi pitkä päivä edessä. Iltapalaa nauttiessamme suunnittelimme samalla muutamaa reittivaihtoehtoa, jotka päättäisimme vasta maastossa lopullisesti.

LAUANTAI

Lauantaiaamuna aamupalan jälkeen pakkasimme reput, päätimme vaatetuksen ja suuntasimme taas riippusillalle. Muita kulkijoita ei vielä näkynyt. Heti riippusillan jälkeen nenään tuli mukavaa savun tuoksua. Laskeuduimme katsastamaan tuon sillan toisella puolella rannassa olevan nuotiopaikan. Pyöreän kodan sisällä oli hämärää mutta oviaukosta näkyi keskellä palavat pienehköt tulet. Selvät jäänteet yöllisistä lämmittelytulista. Mennessämme oviaukon editse huomasin nuotiota ympäröivillä penkeillä makuupusseissaan loikoilevia "toukkia". Yksi niistä kohotti etupäätään ja huikkasi huomenta. Taisimme löytää ne kolme illalla vastaantullutta kaverusta.

Riippusillan jälkeen suuntasimme Katajajärven itäpuolta kulkevalle polulle tarkoituksena mennä ainakin Olhavanvuorelle ja päättää sitten tulomatkan reitti jaksamisen ja sään mukaan. Nyt sää tuntui ihan kivalta patikkasäältä, pilvistä muttei sateista ja sopivan viileää.

3,5 kilometrin kävelyn jälkeen tulimme Kuutinkanavalle, vanhalle puutavaran uittoon järvestä toiseen tarkoitetulle kanavalle. Sen puinen uittokouru ei ole kuitenkaan alkuperäinen vaan on rakennettu alkuperäisen muotoiseksi vuonna 1996. Puutavaran uitto kanavassa loppui 1960-luvulla.

Repovesi Kuutinkanava

Tässä vaiheessa alkoi tehdä mieli aamupäiväkahvia ja pengoimme reppujamme. Löytyi pullat, pikkuleivät ja suklaapatukat. Mukitkin oli mukana ja tietysti kuuma vesi. Minä, joka suosin purukahvia valmiiksi keitetyn sijasta retkiolosuhteissa, olin luvannut huolehtia kahvista. Ja huolehdinkin! Jätin sen asuntoauton pöydälle aamupalapöytään. No, huolehtimistahan sekin on, siellähän se säilyisi turvassa ja täysin koskemattomana! Sain koko päivän ajan kuulla sopivin väliajoin lausahduksia: "kyllä nyt kahvi maistuisi.."

Kuutinkanavan jälkeen polkumme jatkui jyrkän Kuutinvuoren yli laskeutuen Kuutinlahden rantaan. Siitä näkyi hienosti Kuutinvuoren 9300 vuotta sitten tapahtunut sortuma ja sortumaa vastapäätä olevat penkkirivistöt. Paikalla on pidetty konsertteja sen hyvän akustiikan vuoksi.

Kuutinvuoren sortuma

Kuutinlahden konserttipenkit

Kuutinvuoren ylitys tuntui jotenkin raskaalta ja laskimme sen ylitykseen kuluneen noin 45 minuuttia. Kartasta katsottuna matkaa on suunnilleen kilometrin verran. Ensin jyrkkää ylämäkeä ja sitten yhtä jyrkkää alamäkeä, mikä selittää asian. Laskeutuessamme alas, ylöspäin vastaamme kiipesi partiolippukunta. Oli isompaa ja vähän pienempää poikaa ja tyttöä pitkässä letkassa, kenellä makuupussit ja rensselit vähän vinossa repsottaen. Hikisiä kasvoja ja puhinaa, siitäpä ne taidot ja kunto kohoaa. Toivottavasti säilyttävät kuitenkin innostuksensa luonnossa liikkumiseen!

Kiipeäminen ei loppunut tähän. Jonkun ajan kuluttua oli edessä nouseminen Olhavanvuorelle, ehkä kuuluisimmalle paikalle Repoveden kansallispuistossa. Olhavanvuorelta aukeaa hienot näkymät ja se on ehdottomasti käymisen arvoinen paikka.

Olhavanvuori, Olhavanlampi

Olhavanvuori on paitsi kuuluisa näkymistään, myös kalliokiipeilijöiden ja -laskeutujien suosiossa. Minulle riitti kurkistus alas Olhavan tulipaikalle. Kuvan keskellä erottuu tulikehä Olhavanlammen rannassa vuoren juurella. Polku sinne haarautuu ennen vuorelle nousua.

Olhava, tulentekopaikka

Sitten olikin edessä paluumatka. Emme jatkaneet Repoveden uusinta lenkkiä Korpinkierrosta Olhavanlammen ympäri vaan palasimme takaisin Kuutinkanavalle asti. Välillä pidimme ruokatauon Kuutin tulipaikalla, jossa pääsimme valmiille tulille. Siltä poistui juuri ennen meitä miesporukka, jolta jäi meille sopivat tulet makkaran paistoa varten.

Sitten olikin sen reittipäätöksen aika. En pidä samojen polkujen edestakaisesta ravaamisesta ja mielessä oli ajatus palata Talaksen ja Määkijän kautta Ketunlossille. Jaloissa alkoi jo itse kullakin tuntua päivän kävely ja matkaahan oli vielä jäljellä. Meillä ei ollut käsitystä millaista maastoa tuo vaihtoehto olisi ollut. Tuli myös pieni epäilys olisiko Ketunlossi enää käytössä, sen kun sanottiin olevan vain kesäaikaan käytössä. Päätimme palata samoja jälkiä takaisin, mikä olikin loppujen lopuksi viisasta. Näinkin päivän saldoksi saatiin 12 km.

Koska oli lauantai, ihmisiä oli jo ihan eri malliin liikkeellä. Illalla "paluuliikenne" oli aika vilkasta.

Lapinsalmi silta

Kaikki eivät silti malttaneet ihan vielä lähteä ja sillan juuren suositulla tulipaikalla riitti vilskettä.

Lapinsalmi tulentekopaikka

Parkkipaikatkin olivat olleet ilmeisen täynnä, koska vähän etäämpänä omassa rauhassaan sijainneen asuntoautommekin ympärille oli pysäköity useita autoja. Ihmetytti, kun neljä-viisi niistä lähti, mutta lähtikin puistoa kohden. Kun niitä ei alkanut kuulua sieltä takaisin, uteliaisuuteni heräsi ja lähdin kävellen katsomaan, mistä oli kyse. Löysin vain tyhjiä autoja. Myöhään illalla kävin laskemassa yöksi jääneet autot. Niitä oli 15 ja samat autot olivat parkissa vielä sunnuntaiaamuna. Maastossa yöpyi siis melkoinen määrä ihmisiä. Osa varauskodissa ja tuvissa, mutta silti.

SUNNUNTAI

Sunnuntaiaamuna aamupalan jälkeen kohti Ketunlossia. Ensin tarkistin kuitenkin kahdesti onko purukahvi mukana, oli! Lossi oli paikallaan ja käytössä. Se otetaan ilmeisesti vasta jäiden tultua pois käytöstä. Ketunlossi on aikuisellekin jännittävä kapistus. Saa toimia lossinkuljettajana, vetää vaijerin avulla lossin rannalta toiselle.

Repovesi, Ketunlossi

Kilometrin päässä lossilta on Määkijän tulipaikka, rauhallisella paikalla polun päässä. Siellä on myös varauskota, jota siellä yöpynyt perhe kehui hyväksi myös talvella. Sen varustuksiin kuuluu kamiina keskellä olevan nuotiopaikan sijasta. Tässäpä kota ja ympäristö minun mieleeni!

Kapiaveden rantaa

Määkijältä Kapiavedelle mennessä nähdään tällainen mielenkiintoinen kulkureitti. Ihan veden rajaa nuollen ja kalliota hipoen päästään eteenpäin kohti Kapiaveden tulipaikkaa. Sen ympäristössä näkyi neljä telttaa, osa maastossa yöpyjistä oli siis telttaillut.

Ensimmäisenä iltana kuvaamatta jääneet Katajavuoren näkymät piti vielä hoitaa, joten suuntasimme sinne ylös. Näkymät olivat hienot sieltäkin. Kuvaan sattui tallettumaan yksi kanootti. Repovedellä näkyykin paljon kanootilla liikkujia.

Näkymä Katajavuorelta Repovedelle

Katajavuoren portaat

Tässä vielä kuva Katajavuorelta alas laskeutuvista portaista. Näitä rampatessa alkoi jaloissa tuntua viikonlopun kävely. Tällekin aamupäivälenkille tuli mittaa 5 km, koko viikonlopun saldon ollessa yli 20 km. Tänä kesänä patikointi on jäänyt liian vähälle muiden kiireiden vuoksi. Onneksi nyt alkaa taas löytyä enemmän aikaa tähän luonnossa liikkumiseen. Tänne Repovedelle palaan varmasti jo senkin takia, että polkuja jäi vielä kiertämättä. Siinteleepä mielessä maastopyörä ja ehkä soutuvenekin tai kanootti.

Loppuun vielä yksi luonnon meille näyttämä viisaus.

Jos kohtaat tielläsi esteen..

..kierrä se!

Tämä mänty ei varmaan ihan pienenä taimena vielä arvannut, että kohtaa myöhemmin elämässään vaikeuden, jota ei voi väistää. Se kannattaa viisaasti kiertää, eikä hakata päätään turhaan kiveen. Opettavaista!

Minun vaikeuteni näyttävät liittyvän purukahviin. Sain nimittäin lähdettyäni viestin, että olin unohtanut purukahvipurkkini asuntoautoon. Kahvipurkkini matkasi Etelä-Suomeen. Näkemiin, ehkä joskus kohdataan..

Kuivan Hevosen elämää

Muistoja Tullin Urheilukerhon mökistä Sipoon saaristossa.

Tänä kesänä minuun otettiin yhteyttä Tullista. He olivat löytäneet viime talvisen kirjoitukseni Kihlangin kämpästä ja sen oheen liitetyn kysymykseni kämpän nykyisestä käytöstä. Siitä tulikin pitkä puhelu. Sen päätteeksi totesin, ettei näköjään tarvita kuin yksi yhteydenotto oikealta taholta niin kaikki selviää. Kihlankiin palaan vielä - tietysti! Puhelun lopuksi satuin kysymään saaresta nimeltään Kuiva Hevonen...

Olen tarkoituksella viivytellyt veneilymuistoistani kirjoittamista, koska tämän aiheen kuvat on vielä pääosin skannaamatta ja lajittelematta. Lupasin kuitenkin Tullille toimittaa joitakin kuvia heidän urheilukerhonsa 60-vuotishistoriikkia varten. Näitä kuvia etsiskellessäni ja lajitellessani tuli ajatus kertoa hieman tuosta saaresta.

Saarella on hauska nimi, yhdellä naapurisaarella myös; Musta Hevonen. Mistähän nuo nimet juontavat juurensa? Olihan siinä lähellä myös Hanskinen tai Hanska, kuten puhekielessä sanottiin, ja Eestiluoto, joka vielä 1960- ja 1970-luvuilla oli Puolustusvoimien käytössä ja joka oli helppo tunnistaa tulenjohtotornistaan. Sen takana horisontissa siinteli Itä-Tonttu. Majakoista valojaan vilkuttelivat Söderskär ja Harmaja. Ympärillä oli muutama muukin saari, mutta vain näitä mainittuja saaria jokapäiväinen puhe sivusi. Lisäksi oli joitakin karikkoisia luotoja, joilla niilläkin tietysti oli jotkin nimet, mutta en muista niitä erityisemmin mitenkään nimitetyn. Tällaisena muistan saaren lähiympäristön.

Sitten itse saari. Se on suunnilleen itä-länsi suunnassa sijaitseva pitkulainen saari. Sen läntinen, mantereen puoleinen pää oli rauhoitettu. Sitä sanottiinkin Rauhoitetuksi pääksi tai Majakan kärjeksi ja se oli kooltaan muistaakseni ainakin kolmasosa koko saaresta. Se oli erotettu muusta saaresta aidalla, joka ei kuitenkaan mitenkään estänyt pääsyä sinne. Eikä ollut tarkoituskaan. Rauhoitetussa päässä käytiin marjassa tai käveleskeltiin muuten vain, jos haluttiin olla omissa oloissa ja erossa melko tiheästi asutusta muusta saaresta.

Rauhoitetun pään kärjessä oli majakka. Oikeasta majakasta ei kuitenkaan ollut kysymys vaan loistosta. Valkoisesta, muutaman metrin korkuisesta metallipömpelistä, joka näytti eri sektoreihin vilkkuvaa vihreää, punaista tai valkoista valoa. Majakan kärjestä seurattiin viereisen laivaväylän liikennettä, joka ei tietysti ollut silloin vielä sellaista kuin nyt, Vuosaaren sataman ja syväväylän aikana. Muistan itsekin lukuisia kertoja istuskelleeni siinä ja kuunnelleeni toisella korvalla majakan rauhoittavaa naksetta ja toisella kaukaa kuuluvaa hiekkajaalojen kumeaa jumpsutusta. Hiekkajaalojahan ei enää vuosikymmeniin ole näkynyt merellä.

Saaren asuttu osa oli melkoisen täynnä käytännöllisen näköisiä pieniä mökkejä. En tiedä millaisin rakennusmääräyksin mökkejä ja niiden sijoittelua silloin säädeltiin, koska ne tuntuivat olevan enemmänkin sellaisissa paikoissa, joihin mökin sai yleensä rakennettua ja sen muotoisia kun kyseiseen paikkaan oli kätevä rakentaa. Mökkien väleihin syntyi polkuja ja vakiintuneita kulkureittejä, joista jotkut kulkivat varsin läheltä mökkien seinustoja ja kuisteja.

Saaren pohjoisrannalla oli saaren päälaituri, Kauppalaituri. Nimitys johtui tietysti siinä pysähtyvistä myymäläveneistä. En muista oliko kauppalaituri olemassa jo silloin kun Tulli mökkiänsä alkoi rakentaa. Ainakin laituria sen jälkeen paranneltiin, koska muistan kerran rannalla olleen vankkoja lankkuja ja rautoja. Saaren tämä puoli oli melko syvärantainen ja selkeä, millä oli merkitystä veneiden kiinnityksen kannalta.

Uimahyppyjä kauppalaiturin vieressä

Tässä kuvassa pilkottaa yksi kauppalaiturin autonrenkaista. Se suojasi veneitä kolhuilta ja antaa vähän viitteitä millainen laituri oli kyseessä. Kauppalaiturin puoli oli minulle ja siskolleni mieluisa uimapaikka, koska hyvinä uimareina emme tarvinneet pohjaa tai kahluumahdollisuutta. Vesikin oli silloin vielä niin kirkasta, että pohjan erotti monien metrien syvyydestä.

Saaren eteläranta oli kivikkoisempaa ja rikkonaisempaa kuin kauppalaiturin puoli. Se aukeni avomerelle päin ja siellä oli Laguuni, pieni lahdelma, joka tarjosi enemmän mahdollisuuksia veneiden kiinnitykseen. Laguunin keskellä oli pieni luoto, mikä lisäsi suojaa etelä- ja lounaistuulilta, jotka ovat Suomenlahdella kesäaikaan vallitsevia.

Meillä kotona sanottiin Kuivaan, Kuivassa, Kuivasta. Kuiva Hevonen olisi kuulostanut kovin viralliselta. Lähdetiin siis Kuivaan ja tultiin sieltä pois. Kuivasta tuli melkeinpä synonyymi veneilemään menemiselle, aivan kuin lähteminen Lappiin oli menemistä Kihlangin kämpälle.

Mutta aloitetaanpa mökin tarina aivan alusta. Pitää mennä jonnekin 1950- ja 1960-lukujen taitteeseen. Minun on kerrottu istuneen lautakasojen päällä, jotka oli lastattu Tullin harmaan rautaveneen kannelle. Joku oli kuulemma varoitellut minua: "Istu paikallasi, ettet vain putoa!" En pudonnut, putosin vasta pari vuotta myöhemmin, mutta se onkin eri juttu.

Lautoja oltiin viemässä Kuivaan Hevoseen ja noista laudoista Tullin Urheilukerho rakensi saareen kalamajan. Minun mielestäni se oli kuitenkin ihan oikea mökki. Pienehkö tosin, ei sähköä eikä muitakaan mukavuuksia. Vesi haettiin muistaakseni yhteisestä kaivosta jostain saaren keskiosista. Mökki oli pienellä kallioisella aukeamalla ja puucee mökin takana kasvavien puiden katveessa.

Isäni mökin seinustalla

Siskoni ja minä mökin kuistilla

Ulkoseinässä ikkunattoman sivuseinän keskellä oli naula, johon ripustettiin tikkataulu. Tikkakisoja järjestettiin usein ja niihin liittyi joskus ohikulkevia saarelaisiakin. Polku kauppalaiturille kulki nimittäin aivan mökin vierestä mutta ei se ketään häirinnyt. Saarelaiset muodostivat silloin oman sosiaalisen yhteisönsä ja olivat vähintäinkin puolituttuja keskenään. Kun mökillä ei oltu, taulu otettiin pois sateesta kastumasta. Silloin seinässä näkyi selvä ohiheitettyjen tikkojen tekemä pyöreä jälki.  

Tikkatulosten arviointia

Tullista kerrottiin, että vanha mökki, josta nyt puhuin, korvattiin myöhemmin hirsisellä mökillä. Se myytiin 2006 ja rahoilla ostettiin kaksio Viron Pärnusta vuonna 2012. Tätä hirsistä mökkiä en koskaan nähnyt enkä ole edes käynyt Kuivassa Hevosessa sitten 1970-luvun lopun. Kunpa pääsisinkin vielä joskus! Melko läheltä olen kuitenkin ajanut ohi, mutta näihin seikkailuihin palaan joskus, nyt kun olen saanut näiden merimuistojen pään auki - voisi kai sanoa, köyden pään auki!

Tullin Urheilukerhon uusi mökki

Tuskin ketjun heikoin lenkki

Aamukahviretki Oravivuorelle, jolta löytyi maailmanperintöä.

Jos tänä kesänä on ollut vaikeata ehtiä tekemään luontoretkiä, niin vaikeata on näköjään löytää aikaa edes niistä vähistä kirjoittamiselle. Reilu viikko sitten kuitenkin tuli aamu, jolloin päätin pakata reppuun aamukahvitarpeet ja lähdin ulos.

Tällainen myöhäistetty kahvinjuonti sopii minulle oikein hyvin, koska en aamuvirkkuna herätäkseni tarvitse kahvia. Usein nautin kahvini vasta jonkin ajan kuluttua varsinaisen aamiaisen syömisestä.

Yhdellä tuttavallani oli muuten tapana Helsingin keskustassa asuessaan laskeutua kerrostaloasunnostaan alas talon ulkoportaille aamukahvittelemaan. Varsinkin auringon paistaessa oli mukava hörppiä kahvia ja seurata jalkakäytävällä kulkevien hymyyn kaartuvia suupieliä. Moni "mukatuppisuu" helsinkiläinen päästi suustaan spontaanisti huomenen!

Jyväskylän lähialueet alkavat olla jo aikalailla kolutut mutta yksi käymätön paikka muistui vielä mieleen: Oravivuori 9-tien varressa Korpilahdella. Paikallislehdistä olen lukenut siitä joitakin juttuja, mutta ohi on aina tullut ajettua. Nyt suuntasin ihan tarkoituksella sinne.

9-tieltä on opastus perille asti. Vähän ennen kääntymistä Oravivuorelle johtavalle hiekkatielle on levähdyspaikka, jonka kyltistä lukaisin huolimattomasti pitkähkön tarinan kolmiomittauksesta ja jostain Struven ketjusta. Vasta kotona tätä juttua kirjoittaessani ymmärsin tämän Struven ketjun merkityksen!

Struven ketju

Oravivuori

Heti parkkipaikalta lähtee polku nousemaan ylös rinnettä. Polku on melko helppoa kuljettavaa, mutta paikoin jyrkähkö ylämäki saattaa olla joillekin raskasta. Sopivin välein on levähdyspenkkejä, joiden yhteydessä oleviin viittoihin on hauskasti merkitty tähän asti kuljettu ja jäljellä oleva matka. Pahimpaan nousukohtaan on rakennettu kunnon portaat.

Ylhäältä reilun 190 metrin korkeudesta avautuu hienot näkymät Päijänteelle ja ympäröivään maastoon. Vielä hienommat näkymät on vuoren laelle rakennetusta tornista.

Oravivuori kolmiomittaustorni

Kotona katsellessani näitä kuvia tarkemmin, huomasin että torni muodostuukin kahdesta sisäkkäisestä tornista. Sisemmän tornin huippu ja sen mittalaitepöytä menevät ulomman tornin näköalatasanteen reiästä läpi.

Vasta kavuttuani torniin ja siellä aikani maisemia ihailtuani maltoin asettua aamukahvipöytään. Tämän voi ottaa ihan kirjaimellisesti. Tornin juurella on nimittäin lankkupöytä ja penkit, joiden ääressä evästely käy mukavasti. Siinä istuskellessani kiinnitin huomiota vanhoihin rakennelmiin pöydän läheisyydessä. Tuntui selvää historian siipien havinaa - tai sitten se oli vain leppoisa kesätuuli.

Maanmittauslaitoksen sivuilta löysin:

"Saksalaissyntyinen tähtitieteilijä Friedrich George Wilhelm Struve päätti 1800-luvun alkupuolella selvittää tarkemmin Maapallon kokoa ja muotoa kolmiomittauksilla.

Struven ketjuksi nimetyn kolmioketjun mittaukset aloitettiin vuonna 1816 ja saatiin päätökseen vuonna 1855. Ketju muodostuu 258 peruskolmiosta ja 265 peruspisteestä. Pohjoisin piste sijaitsee Norjassa lähellä Hammerfestia ja eteläisin Mustanmeren tuntumassa Ukrainassa.

Struven mittausketju otettiin vuonna 2005 Unescon Maailmanperintöluetteloon. Ketjun mittauspisteitä on kymmenessä maassa: Norja, Ruotsi, Suomi, Venäjä, Viro, Latvia, Liettua, Valko-Venäjä, Ukraina ja Moldova. Kohde hyväksyttiin Maailmanperintöluetteloon näiden maiden yhteisen esityksen pohjalta.

Suojeltavaksi kohteeksi on valittu 34 mittauspistettä. Niistä kuusi sijaitsee Suomen alueella: Stuorrahanoaivi lähellä Norjan rajaa, Aavasaksa ja Alatornion kirkko Länsi-Lapissa, Oravivuori Korpilahdella sekä Tornikallio Lapinjärven Porlammilla ja Mustaviiri Pyhtään saaristossa.

Myöskin monessa muussa maassa ketjun pisteistö on luonut pohjan käytännön kartoitustyölle. Tähän on ollut hyvät mahdollisuudet erityisesti siitä syystä, että koko työ on erittäin tarkasti dokumentoitu."

Hienoa herra Struve!

Perheeni muista kuvista löytyi Tarton tähtitornista otettu kuva. Tähtitornin toimintaa johti 1820-1839, kukas muukaan kuin F.G.W. Struve!

Tarton tähtitorni

Menomatkalla olin huomannut oikealle alas lähtevän polun. Viitassa luki "kummeli". Olenhan minä veneillessäni kummeleita nähnyt mutten ymmärtänyt mitä sillä oli tämän Oravivuoren kanssa tekemistä. Koska ilma oli mukava eikä ollut kiire mihinkään, tuo kummelin arvoitus oli tietysti selvitettävä.

Matkaa kummelille oli taas noin kilometri. Helpohkoa polkua, joka laskeutui alas Päijänteen rantaan. Ja rannassa oli kuin olikin nätti valkoinen kummeli.

Ensin kasvojen pesu rannassa, sitten oli aika avata mukana tuotu mansikkarasia. Aurinko lämmitti, mansikat maistui ja pikku luontoretki oli tehnyt tehtävänsä; oli nähty lähiluontoa upeine maisemineen, saatu sopivasti liikuntaa ja sivistytty hieman kolmiomittauksen historialla.

Taikavoimat koetuksella Tiilikkajärvellä

Vesisateessa Tiilikkajärvellä ja Pumpulikirkossa 9.-11.7.2015

Tämän vuoden aikataulut ja suunnitelmat menivät keväällä täysin uusiksi. Oli tulossa kiireinen kesä. Ensimmäinen vapaampi ajankohta osui viime viikonloppuun, jolloin ajatukset tietysti heti siirtyivät luontoretkeilyyn. Kovin kauas en ehtisi, joten kartasta löysin sopivaksi kohteeksi Tiilikkajärven kansallispuiston.

Tämä vuosi tuntuu olleen tänne heinäkuulle asti yhtä viileiden sateiden välissä luovimista. Silti, kun minun kanssani ollaan liikkeellä, ei yleensä tarvitse kovasti kuljeskella sateessa.

Tiilikkajärvi, opaskartta

Tiilikkajärven halki kulkee pitkä soraharju, joka ei kuitenkaan jatku yhtenäisenä. Sen katkaisee harmittavasti Selkäsalmi, joten pitkän rengasreitin löytäminen on mahdotonta. Saavuimme Rautavaaran majapaikkaamme iltapäivällä ja näytti, että voisimme sateen puolesta tehdä jo silloin pienen lenkin. Sopiva oli Uiton kierto puiston eteläpäässä. Lähtöpaikkana toimii Sammakkotammen parkkipaikka.

UITON KIERTO

Uiton kierron alkupuoli on melko helppoa harjupolkua. Siellä täällä polulla on kiviä, joten ihan silmät kiinni ei kannata kävellä. Eipä niin edes haluaisi tehdä, koska sen verran mukavia näkymiä harjulta on. Itse Tiilikkajärvi on tässä vaiheessa vielä näkymättömissä kauempana pohjoisessa.

Puolivälissä saavutaan eteläisen järviharjun tyveen. Siitä lähtee polku harjulle, jonka alkupäässä on pitkä hiekkaranta, Venäjänhiekka. Siitä olen kuullut paljon kehuja, mutta sinne poikkeaminen piti nyt unohtaa. Sade oli taas alkanut ja kiiruhdimme kahden sillan yli puolijuoksua kohti Uiton kämppää.

Uiton kämpästä toivoimme löytävämme suojaa päämme päälle ja ehkäpä tilaisuutta makkaranpaistoon. Kaikki rakennukset olivat kuitenkin lukittuja. Tämä ei olisi tullut yllätyksenä, jos vain olisin ehtinyt tekemään etukäteistutkimuksia hiemankaan enemmän. Eipä hätää, rakennuksissa oli mukavan leveät räystäät.. ja myös yksi lukitsematon ovi - puuliiteriin!

Uiton kämppä puuliiteristä kurkittuna

Puuliiterissä kuunneltiin sateen ropinaa peltikatolla ja istuskeltiin pölkkyjen ja puupinojen päällä. Katseltiin vedessä uivaa tulikehää, jossa makkaranpaisto olisi ollut varsinainen sissisuoritus. Tähysteltiin taivaalle etsien pilvimatosta vaaleampia kohtia. Näkymä liiterin oviaukosta alkoi tulla tutuksi ja tunnelma muuttua muutenkin ihan kodikkaaksi. Aloin jo leikkimielellä suunnitella miten päin lattialle puuroskan päälle saisimme yösijan.

Tämä sateessa kulkemisen välttely johtui siitä, ettei päällämme ollut kunnolla vettäpitävää vaatetusta. Luottamus maagiseen poutavoimaani oli lähtiessä ollut vankka! (Omilla kehumisillanikin oli ehkä joku osuus asiaan.) Sitten vähitellen vesipisaroiden rapsahtelu katolle harveni, mikä osoittaa, että voimastani oli edes hitunen jäljellä.

Jatkoimme matkaa ja eteen tuli pitkospuut, joiden jälkeen toiset pitkospuut. Niiden jälkeen taas yhdet ja loppumatka olikin sitten pelkkää pitkospuilla kävelemistä.

Eipä ollut kulkemisessa valittamista. Pitkospuut oli hiljattain uusittu ja ne olivat leveää yhtenäistä lankkua. Jotkut tuttavistani kertoivat kahlanneensa täällä pitkospuita, jotka olivat monin paikoin veden alla.

Reitti suositellaan kuljettavaksi myötäpäivään. En oikein keksinyt järkevää syytä miksi juuri myötäpäivään. Varmaankin siksi, että olisi edes joku kulkijoille yhteinen suunta, jotta pitkospuilla ei tarvitsisi tulla muita vastaan.

Sitten palasimme majapaikkaan kuivattelemaan kamppeita ja suunnittelemaan seuraavan päivän retkeä. Aamulla ei ollut yllätys, että satoi. Kännyköiden paikallissäätä ja pilvialueita ennustavat sovellukset olivat ahkerassa käytössä. Näytti, että poutahetkeä ei ihan heti olisi tulossa. Koska tällä kertaa laitoimme päälle kunnon sadevarusteet, oli keksittävä joku lyhyt reitti. Hengittämättömissä sadevaatteissa ei voi kulkea pitkiä aikoja tulematta märäksi hiestä.

PUMPULIKIRKKO

Jossain tienviitassa oli vilahtanut sana "Pumpulikirkko". Sadetilannetta selvitellessämme etsimme samalla tietoa tästä mielenkiintoisesta paikasta. Selvisi, että se on jääkautinen hiidenkirnu, jonka lähelle pääsisi autolla. Kävelymatkaa tulisi vain 1,5km, joten se tuntui hyvältä valinnalta.

Tätä pätkää luonnehtisin melko vaikeakulkuiseksi. Lyhyitä pitkospuita ja porrasrakennelmia riittää. Kiipeämisiä ja laskeutumisia, välillä kapeaa, kivistä polkua. Sadetakin hupulle reippaasti ropiseva sade teki kaiken tämän lisäksi hyvin liukkaaksi.

Hidas ja varovainen eteneminen oli kuitenkin vaivan arvoista! Hämyisässä valossa eteen aukeni melko mykistävä näky, kallioiden ympäröimä pyöreähkö aukio. Se oli sammaleen ja vihreän aluskasvillisuuden peittämä - siitä tulee nimeen pumpuli.

Pumpulikirkko

Kaikki kuvat eivät hämäryyden vuoksi onnistuneet. Yritin myös suojella kameraani sateelta, mutta näistä saa ehkä jotain käsitystä. Hiidenkirnu näyttää suurelta luolalta, koska sen seinämästä on lohjennut pala pois. Vaikka kirnun pohjalla oli vettä, meidän oli pakko keplotella itsemme kirnun sisään. Olikohan tuo kirnu kirkon alttari vai saarnastuoli?

Paluumatkalla ihailin suuria saniaisia, joita kasvoi polun molemmin puolin. Lätäköt ja lirisevät vesinorot huolehtivat kasvien riittävästä kastelusta. Saavuttuamme takaisin autolle riisuimme märät sadeasut ja livahdimme nopeasti autoon. Vain hetken metsätietä ajettuamme sade taukosi ja jopa aurinko alkoi pilkahdella. Taas taikavoimani näytti vahvuutensa!

Majapaikasta oli Tiilikkajärven seudulle reilut 40km yhteen suuntaan, joten sinä päivänä emme enää maastoon lähteneet.

POHJOISNIEMI

Lähtöpäivän aamu valkeni poutaisena, joten se tilaisuus oli käytettävä ehdottomasti hyväksi. Suuntasimme Tiilikkajärven pohjoispuolelle, Pohjoislammen parkkipaikalle. Muutama auto oli jo parkissa ja lisää näytti koko ajan tulevan.

Kun pääsimme polulle, selvisi paikan suosion salaisuus. Eipä ole eteen vielä tullut näin helppoa polkua, melkeinpä pikkutietä! Kosevan tulentekopaikalla tapaamamme paikallinen erämies kertoi nuorison joskus takavuosina ajaneen jopa autolla harjulle. Nyt semmoinen on estetty.

Kosevan tulentekopaikan jälkeen polku selvästi kapenee, koska polun päässä ei ole enää mitään nähtävää. Paitsi tietysti Pohjoisharjun pää, Selkäsalmi, kaukana siintävä Venäjänhiekka ja tietysti itse polun pää. Edessä on paluu takaisin samaa reittiä. Kuten aikaisemmista kirjoituksistani olette huomanneet, en kovasti rakasta edestakaista saman polun kulkemista.

Täyssinän rauhan rajakivi

Keskivaiheilla polkua ohitetaan yksi Täyssinän rauhan rajakivistä. Se on keskellä järveä enkä ollut varma, mikä järvessä törröttävistä kivistä se oli. Rannassa oli samalla kohtaa kuitenkin merkittyjä kiviä, jotka liittynevät rajakiveen.

Loppumatkan harjun päähän voikin sitten viettää muistellen, mikä se Täyssinän rauha nyt oikein olikaan. Minä en ainakaan muistanut, koska ihan aina ei "korvat olleet auki" historian tunneilla.

"Täyssinän rauha solmittiin Ruotsin ja Venäjän välillä 18. toukokuuta 1595 Täyssinässä, Venäjällä. Suomen alueen ja Venäjän välisellä osuudella uusi raja merkittiin maastoon rajakivillä. Tärkeimpiä olivat Maanselän rajakivi Pohjois-Karjalassa sekä Luutsalon, Ohtaansalmen, Pisan, Ala-Keyrityn ja Tiilikan rajakivet Pohjois-Savossa. Raja kulki Tiilikkajärven kautta ja järvessä on edelleen nähtävissä rajakivi. Rajapyykissä on Ruotsi-Suomen valtakunnan tunnuksena kruunu ja Venäjän valtakunnan symbolina on risti."

Helppo saavutettavuus ei ole ainoa syy Kosevan tulentekopaikan suosioon. Sama erämies kertoi, että paikkaa on kehuttu polttopuuhuollostaan. Olen ihan samaa mieltä, kyllä näillä parit makkarat paistaa!

Koseva, Tiilikkajärvi

Pumpulikirkon voisi kuvitella olleen entisaikojen ihmisille pyhä paikka. Minäkin olisin voinut yrittää suorittaa tuossa vaikuttavassa ympäristössä jonkun taikavoimaani elvyttävän rituaalimenon. No, saimmehan näillä heikentyneilläkin voimilla Tiilikkajärvestä ainakin työvoiton! Pala palalta tutustuimme paikkaan. Myös Rautavaaran kirkonkylä tuli tutuksi, koska laskujeni mukaan ajoimme sen läpi kuusi kertaa! Ajattelin jo, että kohta meitä aletaan syyttää korttelirallin ajamisesta.