Tällainen tästä tuli

Tämä blogi lopettaa

Vielä yksi matkakertomus.

Viitisen vuotta sitten jouduin pikaisesti etsimään asiakkaalle ratkaisua uudeksi blogialustaksi. Tutkin toteutustapoja, yleisyyttä ja kustannuksia. Kokeilin otsikointia, tekstityylejä, kuvien liittämistä sekä erilaisia ulkoasuja. Kirjoittelin sekalaisia tekstinpätkiä nähdäkseni miten eri ominaisuudet toimivat.

Tätä omaa blogiani ei pitänyt edes syntyä, eikä tälle matkalle edes lähteä. Mutta niin vain lähdin. Kirjoittaminen oli toki ollut osa elämääni jo jossain määrin ennen tätäkin. Kuitenkin tämän myötä kirjoittamisesta tuli julkista. Asia, jota en olisi joskus kouluaikojen surkeana ainekirjoittajana voinut uskoa.

Viisi vuotta ja 80 kirjoitusta! Tämä on ollut ihmeellinen matka, joka on nyt tullut tiensä päähän. Muut matkani ja reissuni jatkuvat, kuten myös omista elämäntapahtumistani kirjoittaminenkin. Kirjoittaminen suuntautuu kuitenkin jatkossa muualle.

Tämä blogi on ollut uskollinen liikuttaja, se on vienyt minua aina uusiin ja uusiin maastoihin. En ole halunnut kirjoittaa samoista tutuista paikoista. Vielä jäi kiertämätöntä reittiä ja kulkematonta polkua vaikka kuinka paljon. Näiden kiertämistä jatkan ja luonnossa liikkumista.

Läheisimpiä kirjoituksia olivat henkilökohtaiset lapsuuden ja nuoruuden kokemukseni Helsingissä. Ne jäivät ehkä liiankin vähälle näiden kirjoitusten joukossa. Oli helpompi valita pitkästä listasta joku kansallispuisto tai muu luontokohde ja kirjoittaa siitä. Silti katson aika hyvin pysyneeni alussa päättämissäni kolmessa aiheessa  - Luontoa, Helsinkiä, Ajatuksia.

Luin aivan äskettäin lehtiartikkelin, jossa kehotettiin etsimään joku lapsuuden tai nuoruuden kuva ja miettimään mitä sanoisi tuolle nuoremmalle minälleen nyt vanhempana, kun tietää miten elämä meni siitä eteenpäin. Kiehtova ajatus!

Jään miettimään mitä sanoisin tälle kolmevuotiaalle pikkupojalle. Seison Helsingin rautatieasemalla odottamassa tätiäni junalta. Aurinko taitaa häikäistä tai sitten ilmassa on epävarmuutta miten elämä menee. Sormikin hakeutuu suuhun, jospa se toisi tukea ratkaisujen teossa.

Tässä reilu 60-kymppinen tietää jo enemmän elämästä ja sen miten se meni tuosta kesäisestä hetkestä eteenpäin. Sormi ei ole enää suussa mutta mietin yhä missä kasvoi se alkuperäinen muurahaispuu ja löydänkö enää yhtä kiehtovaa asiaa. Eli oman muurahaispuuni etsintä jatkuu, siitähän tämä koko blogi sai nimensäkin.

Kiitos mielenkiinnosta!

Seppo Laitinen

Onnea Suomi 100v!

Ajatuksia itsenäisyyspäivänä 2017 ja muistoja vuodelta 1967

Toivottavasti ette ole saaneet tarpeeksenne tästä Suomi 100v -juhlinnasta. Koko juhlavuodenhan on tämä sinivalkoinen teema ollut jollain lailla esillä.

Yllättäen meidän itsenäisyyspäivän juhlintamme tapahtuikin tällä kertaa Kuopiossa. Saimme kutsun ystäväpariskunnan vieraaksi eikä kaupungin valinta olisi voinut olla parempi. Suomi100 -juhlinnan ohella kaupungissa järjestettiin tämän vuoden valtakunnallinen puolustusvoimien paraati. Vuonna 1967 Suomen täyttäessä 50 vuotta se pidettiin Oulussa.

Kuopion torilla oli erilaista puolustusvoimien kalustoa, jota pääsi lähemmin tutkimaan.

Kalustonäyttely Kuopiossa 2017

Olipa torilla hämmästeltävänä ihka oikea Hornet, jota harva on näin läheltä päässyt näkemään. Se on tuttu lähinnä lehti- ja uutiskuvista sekä taivaalla joskus näkyvinä nopeasti kiitävinä pisteinä.

Hornet Kuopion torilla 2017

Tässä on paraatijoukot juuri saaneet valmistautumiskäskyn liikkeellelähtöön ja kadetit ovat suoristaneet rivinsä. Väkeä oli kadunvarret täynnä niin, että kuvien otto oli melkoisen hankalaa. Lehtitietojen mukaan katsojia oli yli 20.000, mikä on aika paljon Kuopion kokoisessa kaupungissa. Paraatin päätyttyä kaupungin keskustan liikenne oli puuroutuneena ainakin tunnin verran, joten aivan kaikki eivät olleet kävellen liikkeellä.

Kadetit paraatijoukoissa

Marssivien joukkojen jälkeen seurasi kalustoa. Mahtava oli murina ja pakokaasujen määrä kun panssarivaunu ajoi aivan katsojien nenän alta.

Panssarivaunu paraatissa

Vaikuttavaa katseltavaa oli myös Hornetien hallittu ylilento. Koneet muodostivat taivaalle luvun 100. Muitakin lentokoneita ja helikoptereita lensi, mutta niistä en onnistunut saamaan kunnon kuvaa.

1 + 0 + 0 = 100

Aamulla klo 10.00 oli ollut sankarihaudoilla seppeleenlasku, jossa kullekin haudalle oli etsitty suunnilleen kaatuneen ikäinen henkilö konkretisoimaan kaatunutta. Tästä tilaisuudesta myöhästyimme harmittavasti ja haudoille ehdityämme siellä ei enää ollut muuta kuin seppelöidyt haudat kynttilöineen. Illalla ne olivat hiljentävä näky.

Kuopion sankarihautoja

Illalla klo 17 alkoi ilotulitus. Se oli ensin tarkoitus pitää torilla mutta turvallisuussyistä se oli siirretty kauemmaksi keskustasta. Sen oli luvattu näkyvän torille mutta ei kuulemma kunnolla näkynytkään. Matkalla torille kuljimme kirkkopuiston läpi ja jäimmekin katselemaan sitä puistoon.

Itsenäisyyspäivän ilotulitus Kuopio

Tästä ilotulituksesta tuli mieleen 50 vuotta aikaisemmin pidetty ilotulitus Helsingissä. Naapurirapun mies keräsi pihalta autollisen lapsia ja lähti viemään meitä "ilotulitusta katsomaan". Laitoin heittomerkit, koska en muista meidän nähneen mitään. Tarkkaa syytä en muista. Muistan ainakin ankaran lumisateen, tukkoisen kaupungin, parkkipaikan löytymisen vaikeuden ja innoissaan päätä kääntelevien lasten hengityksestä huuruiset Opel Kadetin lasit. Voihan muistamattomuuteeni tietysti olla syynä tässä välissä kuluneet 50 vuottakin! Siksi on pakko tukeutua netistä löytyviin arkistoihin.

"Valtakunnan juhlavalaistus sytytetään klo 18, valonheittimet risteilevät illalla pääkaupungissa puolen tunnin ajan ja Etelärannassa alkaa klo 19 mahtava ilotulitus."

"Helsingin keskustassa vallitsi täysi kaaos jo alkuillasta. Lumisohjoisilla kaduilla Presidentinlinnaa kohti harppoi ohuisiin juhlasukkahousuihin ja pikkukenkiin sonnustautuneita vieraita. Liikennesumpun ja väentungoksen takia monet arvovieraat myöhästyivät Linnan juhlista, joissa vieraitaan odottivat tasavallan presidentti Urho Kekkonen ja rouva Sylvi Kekkonen."

(KUVA: Martti Peltonen / HS)

"Presidentinlinnan yläpuolelle muodostettiin kahdellakymmenellä heittimellä valoholvi puoleksi tunniksi. Ajan määräsivät heittimien hiilisydämet, jotka eivät kestä puolta tuntia kauempaa."

Tänä vuonna liputus erosi tavanomaisesta. Satavuotisjuhlien takia tänä vuonna sai liputtaa vuorokauden ympäri, eli Suomen liput liehuivat myös yöllä. Edellytys oli, että lippu oli kunnolla valaistu.

Satavuotiaan Suomen kunniaksi pidettiin neljä luontoon yhdessä menemisen päivää. Haluttiin saada sukeltamaan talveen (4.2.2017), villiintymään keväästä (20.5.2017), rakastumaan kesäyöhön (17.6.2017) ja juhlimaan Suomen upeinta luontoa (26.8.2017) sata päivää ennen virallista itsenäisyyspäivää. Tuosta viimeisestä tehtiin uusi virallinen liputuspäivä. Suomesta tuli näin maailman ensimmäinen maa, joka virallisesti liputtaa luontonsa kunniaksi. Ja mikäpä on liputtaessa, minusta meidän luontomme on parasta maailmassa!

Luontoväki innostui alkuvuonna huhusta, jonka mukaan Norja lahjoittaisi Suomelle sen verran maata Halti-tunturilta, että korkein huippu siirtyisi Suomen puolelle. No, se jäi huhuksi ja edelleen Haltin korkein kohta on Norjan puolella. Vähän mutta harmittavasti!

Yksi hienoimmista oivalluksista oli mielestäni valaista eri kohteita sinivalkoisiksi. Suomen juhlaa kunnioittivat monet ulkomaatkin valaisemalla omia kohteitaan: Roomassa Colosseum, Kanadassa Niagaran putoukset, Rion Kristus-patsas ja naapurissa Tukholmassa Globen-halli...

Kotimaassa kansalaisten ja kuntien toivottiin valaisevan rakennuksia, pihoja, parvekkeita, veistoksia, siltoja ja puistoja Suomen lipun väreillä.

Sinivalkoinen Tuomiokirkko

Jäätaidetta Kilpisjärvellä

Sinivalkoinen Saana

En itse osaa ajatella parempaa maata asua. Ajattelen nyt itseni kannalta, eri mieltä saa vapaasti olla. Tuota eri mieltä olemisen vapautta osoittaa myös itsenäisyyspäivään liittyvät mielenosoitukset, joita tuntuu olevan vuosi vuodelta enemmän. Meillä on varaa sallia erilaisia mielipiteitä.

Tämä on ollut minulle paras maa elää. Tulevaisuudesta en tiedä mutta luulenpa, että olen saanut elää parhaan ajanjakson itsenäisen Suomen historiaa. En ole joutunut kokemaan sotien kauhuja, en kokemaan pula-aikoja, olen saanut syntyä voimakkaan uudelleenrakentamisen vuosiin. Tekemätöntä työtä on riittänyt ja toivottavasti riittää jatkossakin vaikka maailma tuntuu nykyään muuttuvan kiihtyvään tahtiin. Jossain vaiheessa varmaan alan ajatella, että "ennen kaikki oli paremmin". Silloin olen tainnut tulla vanhaksi...

Monta minää - triplaidentiteetti

Helsingin Sanomien kolumnin herättämiä ajatuksia

Nyt ei luontoretkeillä eikä muistella historiallisia asioita. Ajatellaan vaihteeksi! Se on välillä ihan mukavaa ja joskus jopa hyödyllistä. Äsken nousin ylös sängyltä mukavasta lehdenlukuasennostani tähän koneen ääreen kirjoittamaan tätä.. ja ajattelemaan.

Luin Anu Kantolan kirjoituksen "MONELLA ON KAKSI MINÄÄ". Siinä hän kertoi itsestään ja siitä miten on asunut lapsuutensa maaseudulla. Sitten muutto Helsinkiin aiheutti hänen elämänsä halkeamisen kahtia. Hänelle syntyi kaksoisidentiteetti. Toinen puoli oli maalainen ja toisesta oli muodostumassa hyvää vauhtia kaupunkilainen.

Laitan tähän suoraa lainausta: "Elämä kaksoisidentiteetin kanssa on usein taiteilua ja vaikenemista kahden minuuden välimaastossa. Vähitellen olisi ajateltava, että emme tarvitse vakaata ja vankkumatonta alkuperäistä identiteettiä vaan joustavan, kimmoisan ja uteliaan minuuden. Siinä voi olla monenlaisia aineksia, joita ei tarvitse lohkoa erillisiksi osiksi. Emme ole joko maalaisia tai kaupunkilaisia vaan sekä maalaisia että kaupunkilaisia. Emme myöskään kantasuomalaisia tai maahanmuuttajia vaan Suomessa asuvia ihmisiä, joista jokaisella on oma tarinansa."

Tuo oli hienosti sanottu! Kirjoitin 2015 toukokuussa vanhasta lehtileikkeestä, jossa sanottiin meidän olevan kaiken sen summa, mitä olemme aikaisemmin olleet. Tapaamamme ihmiset, asuinpaikkamme ja elämänkokemuksemme ovat tehneet meistä sellaisia kuin olemme nyt. Näinhän Kantolakin asian näkee. Hän puhuu kahdesta minuudesta, jotka ovat koko ajan läsnä, ollaan siis sekä että.

Olen ajatellut itseäni ja omaa identiteettiäni. Olenko kaupunkilainen vai maalainen? Muutto 1985 pienelle paikkakunnalle Keski-Pohjanmaalle oli suuri muutos syntyperäiselle kaupunkilaiselle. Olin asunut 31 vuotta Helsingissä, koko siihen astisen elämäni. Varttunut pikkulapsesta nuorukaiseksi sen kaduilla ja lähiöissä. Tunsin kaupungin ja sen kulmat, useiden kaupunginosien pihat ja porttikongitkin. Sitten vartuin aikuiseksi, siirryin työelämään ja muutin omaan asuntoon. Löysin elämänkumppanin ja ensimmäinen poikamme syntyi, sitten toinen. Hekin ovat syntyperäisiä helsinkiläisiä.

Molemmat vanhempani olivat maalta syntyjään ja muuttaneet Helsinkiin 1950-luvun alussa. Ovat ehkä kokeneet samaa elämänsä halkeamista kuin Anu Kantola. Siellä se maalainen on jossain minunkin sisälläni, vanhempieni perintönä. Jos olisin jatkanut elämääni Helsingissä, kaupunkilaisuuteni olisi vahvistunut ja identiteettini olisi muodostunut ehjäksi. Miten olisi käynyt pojille? Hehän ehtivät asua elämästään vain pari kolme vuotta Helsingissä. Keinä he itseään nyt pitävät? Tekemäni ratkaisu ei vaikuttanut pelkästään itseeni vaan myös lähimmäisiini. "Se minkä nyt hyväksyt tai hylkäät muokkaa sinua huomiseksi", näinhän paperisuikaleen mietelmässä sanottiin.

Itse en tunne, että elämäni olisi silloin haljennut. Pikemminkin pääsin kokemaan sen tunteiden heiluriliikkeen, jonka jokainen suuria vapaaehtoisia muutoksia elämässään tehnyt kokee. Ensin ollaan muutoksesta huumaantuneita. Kaikki nähdään ruusuisena ja hyvänä uudessa, vanha saa mennä menojaan, kunnes iskee rekyyli. Vanha taakse jätetty aletaan sittenkin nähdä parempana, ehkä jopa kadutaan muutosta. Jonkin ajan kuluttua nähdään asiat realistisesti, löydetään molemmista vaihtoehdoista hyviä ja huonoja puolia.

Sitten kohdalleni tuli vielä kolmas muutto 20 vuoden jälkeen tänne Jyväskylään. Alkoiko kaupunkilaisuuteni taas vahvistua vai ei? Tai vahvistuuko jatkossa, koska nyt on vuosia täälläkin jo takana yli 10? No, joka tapauksessa edessä oli taas ennestään tuntematon maakunta, sen ihmiset ja elämäntapa. Jostain tämän paikkakunnan lehdestä luin luonnehdinnan näistä keskisuomalaisista ihmisistä. He ovat suvaitsevaisia, koska asuvat keskellä Suomea ja ovat siksi tottuneet kulkijoihin. Murrekin on täällä melko neutraalia, samaa yleiskieltä, jota itsekin puhun.

Mitä tämä muuttaminen on sitten tehnyt identiteetilleni? Sen ainakin, että en tunne olevani oikein mistään kotoisin. Tai tiedän tietysti syntyneeni Helsingissä, mutten kuvaile itseäni helsinkiläiseksi enkä edes entiseksi helsinkiläiseksi. Määritelmähän sekin tosin on, jos kertoo mitä ei ole. Pidän Helsingistä kovasti. Voisi jopa sanoa, että enemmän kuin siellä asuessani. Osaan nähdä kaupungin ulkopuolisen silmin. Kuljen siellä uteliaana kuin muualta kotoisin oleva turisti. Sen verran juurtumaton olen uusille paikkakunnille ollut, että en ole koskaan tilannut kyseisen paikkakunnan sanomalehtiä. Olen jatkanut Helsingin Sanomien lukemista, koska olen siihen niin tottunut. Voisin leikillisesti sanoa, että se on kotiseutulehteni!

Itselläni ei ole vahvaa identiteettiä minnekään päin maata. Olen toistaiseksi viihtynyt kaikissa asuinpaikoissani. Koti on tuntunut olevan aina siellä missä minäkin. Toistaiseksi tarkoittaa nimenomaan toistaiseksi, mikä voi olla hyvinkin pitkä aika. En kadehdi ihmisiä, jotka heti osaavat sanoa, mistä he ovat ja millaisiksi itsensä tuntevat. Ymmärrän heitä. Heillä on vahva ja ehyt identiteetti. Anu Kantola käyttää sanaa kaksoisidentiteetti. Omani on kai sitten triplaidentiteetti.

Hajuja vai tuoksuja?

Helsingin kaupunginmuseon Haju-näyttelyn aikaansaamia ajatuksia.

Kerran osallistuin keskusteluun, jossa pohdittiin kumpi tuo helpommin mieleen muistoja, musiikki vai tuoksut. Muistaakseni enemmistö kallistui musiikin puolelle. On tietysti totta, että monet musiikkikappaleet muistuttavat mieleen hetken, jolloin sen on kuullut. Tai usein, kuten itselläni, luo jonkun erityisen mielialan, jonka yhteydessä alkaa muistella sen suuntaisia tapahtumia. Musiikki on siten toiminut niiden esiin nostajana.

Olen kuitenkin sitä mieltä, että hajut ovat vielä voimakkaampia mielleyhtymien tuojia. Kuvitellaanpa pakkassäässä jostain kaukaa nenään kulkeutuvaa SAVUN TUOKSUA. Juuri sellaista vähäistä määrää, ettei oikein saa selvää kenen savupiipusta se tulee, riittävästi kuitenkin tuomaan mieleen moniakin savuun liittyviä hetkiä. Itselläni nämä mieleen nousevat asiat ovat välillä lapsuusmuistoja joistain talvisista tiellä kävelemisistä tai pihalla leikkimisistä, välillä aikuisena koetuista nuotiohetkistä ja kaikkea tältä väliltä.

Haiseeko vai tuoksuuko savu? Olen tainnut vasta aikuisempana tehdä eroa tuoksumisen ja haisemisen välillä. Haiseminen ja hajut ovat kai "virallisesti" jotain negatiivisia ja tuoksut taas enemmän positiivisia ilmauksia. Jätetään enempi filosofointi sikseen ja todetaan, että yhden haju on varmaan toisen tuoksu. Ihmisellä on hajuaisti, jolla haistellaan. Siksi minusta oli ihan paikallaan sanoa kansakouluaikoina koulukaverini kotona käydessäni, että "täällä haisee ihan sun äidiltäs, se haisee hyvältä!"

Haju-näyttely Helsingin kaupunginmuseossa

Miltä sitten Helsingissä haisee? Helsingin kaupunginmuseo keräsi ihmisten hajumuistoja näyttelyänsä varten. Tuossa näyttelyssä piipahdin samalla kun kävin muutenkin tutustumassa kaupunginmuseoon. Heti ensimmäisessä huoneessa nenässä tuntui voimakas parfyymimainen tuoksu. Mielessä kävi jo ajatus, että miten tällaisen voimakkaan hajun jälkeen enää mitään muuta kykenee haistamaan. Ajattelin, että näyttelyssä olisi tarjolla monia etukäteen mielessäni olleita tuoksuja mutta mitään muuta siellä ei ollutkaan! Myöhemmin selvisi, että kukin tuoksu on aina viikon ajan esillä ja vaihtuu sitten. Niitä on kuusi erilaista. (Esillä? Eikös museossa asiat ole esillä?) Harmikseni tämä tuoksu jäi minulta tunnistamatta eikä minulla ole mahdollisuutta enää käydä näyttelyssä.

Kaksi kolmasosaa vastanneista mainitsi meren. Lisäksi tuli kuumaa asfalttia, kahvipaahtimoa, sateessa kastuneita ratikkamatkustajia, pissaa, tietyömaita ja lehmuksenkukkia. Linnanmäen vuoristoradan tuoksu oli kuulemma haastavin saada keinotekoisesti luotua. Jokaisella on joku tuoksu, josta hän Helsingin tunnistaa.

Aloitanpa oman listani. En yritä laittaa näitä mitenkään paremmuusjärjestykseen, eihän sellaista edes ole.

HELSINGIN ASEMAHALLI. Nykyään siellä ei tunnu enää tuoksuvan siltä kuin ennen pikkupoikana. Voihan olla, että aika kultaa muistot ja laimentaa hajut. Minusta siellä tuoksui silloin vanhalta rakennukselta ja lisäksi tietysti ratapihalta kulkeutui sisään radan ja junien tuoksua.

Nyt on tietysti mainittava JUNARATA. Varsinkin kuumalla ilmalla ratapölkyt tuoksuivat huumaavalta. Vielä kun asettui aivan VANHANAIKAISEN JUNANVAUNUN viereen, tuohon "ratatervan hajuun" sekoittui lisäksi raudan tuoksua ja radalle pudonneiden vessan jätösten hajuja. Linnanmäen vuoristorataan on varmaan käytetty samaa kreosoottikyllästettä kuin aikanaan puisiin ratapölkkyihin. Nykyäänhän ratapölkyt ovat betonista, tuoksuttele niitä nyt sitten, eikä vessoistakaan enää radalle tuoksuja tule.

Asemalta ei tarvitse siirtyä kauaksikaan, kun löytyy seuraava tuoksu. Odottelet bussia rautatientorin tyhjällä bussilaiturilla ja kohdallesi laituriin saapuu linja-auto, joka sammuttaa moottorinsa. Pakokaasun käry laimentuu tuuleen ja jäljelle jää vain LÄMPIMÄN DIESEL-MOOTTORIN TUOKSU. Siihen kun saa vielä yhdistettyä sopivasti itseään kallistamalla kuuman renkaan kumintuoksua, niin seos on valmis. Yksi parhaista kaupunkituoksuista!

KAHVIPAAHTIMON minäkin olisin maininnut. Nykyäänhän sillä tarkoitetaan Sturenkadulla olevaa paahtimoa, jonka tuoksu leviää sopivalla tuulella kauas kaupunkiin. Minun lapsuuteni Sörnäisissä tuoksahteli lisäksi OTK:n kahvipaahtimo. Ja olihan Vuosaaressa Pauligin paahtimo, joka lienee vieläkin olemassa.

Kaupunkiin liittyy kadut ja asfaltti. Ollakseni aivan tarkka kerron millainen ASFALTIN TUOKSU on minusta paras: Kuuman kesäpäivän iltapäivänä asfaltille hiljalleen putoavan sateen ensi pisaroiden tuoksu juuri ennen kuin asfaltti muuttuu kokonaan märäksi. Niihin pisaroihin ja niiden tuoksuun tiivistyy kokonainen kaupunki!

MERI on jotenkin itsestään selvää. Helsinki on meren kaupunki. Minun meren tuoksuuni liittyy lisäksi levää ja merivedestä märkiä kallioita. Mutta jos halutaan pysytellä kaupungin rannoilla sanoisin VENERANNAN TUOKSU. Ihana sekasotku meren tuoksua, lakkaa, maalia ja puun hiomapölyä. Tulipa ikävä noita aikoja, kun tuli vietettyä keväitä veneitä kunnostellessa!

Rannoista ja merestä muistuu mieleen satamat ja niiden TAVARAMAKASIINIT. Saan vieläkin palautettua mieleeni, miltä Katajanokan makasiineissa tuoksui, kun kuljin isäni mukana niissä monet kerrat. Ehkä eniten tunnistan siinä tuoksussa appelsiinia vaikka mukana on tietysti muidenkin hedelmien tuoksuja. Nyt muistini toimiikin näin päin, että mielikuvasta tulee mieleen tuoksu!

VANHOJEN TALOJEN PORRASKÄYTÄVISSÄ on myös oma erityinen tuoksunsa, joissakin tuoksuu enemmän maali ja lakka, toisissa enemmän vanha puu. Joskus porraskäytävän tuoksuun yhdistyy asuntojen postiluukuista tulvivaa asuntojen omaa tuoksua. Jostain kumman syystä muistan SILAKKALAATIKON JA LÄSKISOOSIN TUOKSUN. Sellaisia hajukimaroita tulvahteli etenkin Kallion seudun taloissa, joissa kouluaikoina tuli kuljettua.

Kouluajoista tuli mieleen PENAALI. Ensin penaali tuoksui uudelta.. penaalilta, mutta sitten kun siihen laittoi lyijykyniä ja kumeja sekoitus oli valmis. Sen haistelusta sai voimia ja jaksoi istua puupulpetissa, kunhan aina välillä painoi nenänsä kiinni penaaliin. Vähitellen penaali tietysti vanheni ja sen tuoksu laimeni. Sen uutuudenviehätys taisi muutenkin laimentua..

Joo, KALLION KANSAKOULUN PORTAIKON JA LUOKKAHUONEIDEN TUOKSUT, mutta annetaanpa jo olla. Eiköhän tässä ollut riittävästi. Näyttely on avoinna vielä 15. tammikuuta 2017 asti, joten nenät sitä kohti ja sinne tuoksuttelemaan!

Marraskuun valotuksia

Ohimennen 22.11.2015 Suonenjoelta otettuja tienvarsikuvia

Kävin alkuviikosta Tampereella. Juteltiin etupenkillä vieressäni istuvan tuttavani kanssa niitä näitä. Aina silloin tällöin ihastelin ääneen lumikuurasta valkoisia puita tien vierillä. Sääolot olivat olleet lumisateen aikana sellaiset, että lumi oli tarttunut jokaiseen oksaan, pieneenkin. Jopa puiden rungot olivat saaneet valkoista kuorrutusta.

Taisin mainita hänelle, että pidän marraskuusta. Hänkin myönsi, että luonto oli juuri nyt erityisen kaunis, mutta hänen mielestään koko marraskuun voisi poistaa kalenterista. Minä taas keksisin monta turhempaa kuukautta, jos nyt jotain olisi pakosta poistettava. Mieluummin ei mitään, jokaisella ajankohdalla on oma viehätyksensä ja luonteenpiirteensä.

Hänelle ja teille muille haluan näyttää kolme päivää sitten toisen autoiluni ohessa ottamiani kuvia. Olin tulossa Kuopiosta päin puolen päivän jälkeen. Ensilumi oli satanut pari yötä aikaisemmin Keski-Suomeen ja maisema oli hieno vähitellen hämärtyvässä päivässä.

"Suonenjoen vuoriston" kohdalla muistin seikkailuni 30.12.2013 siellä. Tai olenhan minä sen koko ajan muistanut. Olen jopa suunnitellut joskus palaavani noille kukkuloille, mutta jälleen oli ajettava ohi. Ei ollut varusteita enkä ollut muutenkaan ajallisesti varustautunut sellaiseen. Silti mikään ei estänyt minua poikkeamasta Korkeaniementielle - ei edes 15-20 cm auraamaton lumi tiellä. Puskin auton pohja lunta höyläten eteenpäin niin pitkälle, että sain auton käännettyä turvallisesti jäämättä kiinni. Kävi kyllä mielessä, että tuliko tällä kertaa taas joku seikkailu..

Nämä kuvat ovat Kourujärvi, Kallio-Kourujärvi ja Kapee -nimisten järvien rannoilta otettuja. Puhukoot kuvat ensin, sitten minä sanon muutaman sanan..

Kourujärvi levähdyspaikalta nähtynä

Kourujärvi levähdyspaikalta nähtynä

Kallio-Kourujärvi Korkeaniementieltä

Kallio-Kourujärvi Korkeaniementieltä

Kallio-Kourujärvi Korkeaniementieltä

Kapee levähdyspaikalta nähtynä

Kapee levähdyspaikalta nähtynä

Olen monen mielestä jo tarpeeksi ylistänyt marraskuuta. Uskallan jatkaa vielä vähän. Varsinkin tällaiset näkymät ennen vesistöjen jäätymistä ovat upeita. Keväällähän jää sulaa vahitellen eikä rantaviiva erotu tummasta vedestä näin selväpiirteisesti. Ymmärrän kyllä loskan ja syysmyrskyjen aiheuttaman inhon ihmisissä. Viime vuosina sellaisia ei tosin ole marraskuussa näkynyt, ainakaan täällä Keski-Suomessa. Niitä tapaa enemmänkin aikaisemmin syksyllä. Pois on tuulen pitkin maata juoksuttamat kahisevat lehdet, muuttomatkallaan kiirehtivät lintuparvet. Lintujen laulu on vaiennut jo aika päiviä sitten, ei näy syksyn ruskan värikkyyttä, ei liioin paljoa lumen valkeuttakaan. On vain hiljaisuutta, rauhaa ja harmaan hienoja sävyjä. Jonkun tulevan odotusta, sellaisen joka tulee joskus - jos on tullakseen...

Sellainen on minun marraskuuni!

Olen sellainen mitä näin, kuulin ja tunsin..

Vanhan valokuvan ja vanhan lehtileikkeen mukanaan tuomia ajatuksia.

Vappuna muistin ja aloin etsiä yhtä vanhaa valokuvaa itsestäni. Poseeraan siinä varmaankin ensimmäisen vappupalloni kanssa jossain Mannerheimintien varrella. Seuraavan Helsinkiin suuntautuvan "muistokävelyni" yhteydessä käynkin paikallistamassa tuon paikan tarkemmin.

Tämä kuva on minulle kovin rakas. Asuin elämäni ensimmäiset viisi vuotta Töölössä, Messeniuksenkadun alkupäässä nykyisen Kelan päätoimitalon vieressä. Kotitaloni, sen kaksitasoinen sisäpiha ja porttikonki ovat kuin silloin 1950-luvulla.

Ihmisen ikäkaudet ja elämäntilanteet vaikuttavat siihen, miten syvästi kokemukset mieleen jäävät. Myöhäislapsuuteni Hakaniemen ja Kallion alueilla on jättänyt lähtemättömiä muistijälkiä minuun, kuten myös nuoruuteni lähiöelämä Kontulassa. Vaikka kovin varhaisista asioista minulla ei ole muistikuvia, koen Töölössä liikkuessani olevani itselleni läheisellä alueella. Ehkä Taka-Töölöläiset puistikot, rakennukset ja yleinen ilmapiiri on syöpynyt jonnekin sisälleni.

Valituissa Paloissa oli joskus sivujen alareunassa mietelauseita. En ole lukenut kyseistä julkaisua enää aikoihin, mutta Valittuja Paloja tuntui ennen vanhaan lojuvan lähes kaikkien nurkissa ja vinteillä. Tuolloin lehdestä osui silmiini seuraava miete:

Se minkälainen olet tänään
riippuu kaikesta mitä näit, kuulit ja tunsit eilen;
se minkä nyt hyväksyt tai hylkäät
muokkaa sinua huomiseksi.

-Helen MacInnes-

Tämän tekstin leikkasin lehdestä silloin joskus nuorena. Alkuperäinen paperisuikale on minulla edelleen tallessa. En osaisi sanoa ajatusta yhtään paremmin. En lisäisi tähän mitään, enkä mitään pois jättäisi. Täydellisesti sanottu ja ajattelen juuri samoin! Ajattelin jo silloin ja myöhemmin kertyneiden elämänkokemusten jälkeen en voisi muuta ajatellakaan!

Kun mietin elämäni kaarta, hahmotan itseni ensin seisomassa tuolla jalkakäytävällä maassa lojuva pallo vieressäni. Edessä on vielä kaikki se, mikä on sen jälkeen tuleva. Jokainen päätökseni tai päättämättömyyteni on aina vienyt minua johonkin suuntaan. Muistot erilaisista tapahtumista, tapaamistani ihmisistä, käymistäni eri paikkakunnista ja paikosta, vilistävät mielessäni, kunnes lopuksi olen tässä kirjoittamassa. Tällaisena kuin nyt olen. Tästä eteenpäin on taas omat polkunsa kuljettavana ja valittavana.

Olen kiitollinen kaikista epäonnistumisista ja onnistumisista. Ne ovat muokanneet minua. Kiitos myös kaikki te ihmiset, jotka olette viipyneet elämässäni, työtovereina, ystävinä tai tuttuina. Tekin, joiden seurassa olen saanut viettää vain hetken tai kaksi. Muistan teidätkin silti aina! Olette muokanneet minua omaksi nykyiseksi itsekseni. Kun elämänpolkumme ristesivät, jotain teistä jäi minuun ja minusta teihin!

Työstä harrastukseksi

Ajatuksia 40-vuotisen tietotekniikkauran vuosipäivänä.

Kevään ylioppilaskirjoitukset taitavat juuri olla meneillään. Niiden jälkeen taas uusi koululaisjoukko joutuu miettimään tulevaisuuttaan. Toisilla suunnitelmat on selvillä, toiset hapuilevat epävarmoina useiden vaihtoehtojen edessä.

Koitin muistella ajatuksiani omana ylioppilaskeväänäni. Minulla ei ollut silloin käsitystä edes alasta, jolle haluaisin suuntautua - opiskelimmepa enemmän tai vähemmän, kaikkihan tehdään kuitenkin työelämän takia. Olin ollut useammassakin eri kesätyöpaikassa, mutta nämä olivat sellaisia nuorenmiehen taskurahan hankkimispaikkoja, eivätkä auttaneet minua tulevaisuuden hahmottelussani. Sen muistan, että suoraan työelämään siirtyminen ja opiskelu olivat tasavahvoja vaihtoehtoja.

Meillä miehillä oli lisäksi varusmiespalvelus, jolle tosin saattoi saada lykkäystä opiskelujen takia mutta edessä se olisi joskus joka tapauksessa. Itse menin yo-kirjoitusten jälkeen viimeiseen kesätyöpaikkaani ja sain olla siellä talveen 1974 asti, jolloin lähdin suorittamaan varusmiespalvelustani.

Tuon armeijavuoden aikana ajatukseni selvenivät. Raskaalle tuntuneen lukion jälkeen tuli tunne, etten ollut valmis istumaan taas vuosia jossain oppilaitoksessa. Halusin tehdä jotain konkreettista. Olen oppinut tuntemaan itseni ja olen mieluummin tekijä kuin teoreetikko.

Kuten usein elämässä käy, sattuma puuttuu peliin. Jostain syystä tulin hankkineeksi kortin Vartiokylän kirjastoon. Asuin silloin Kontulassa enkä muista, miksi juuri Vartiokylän kirjastoon. Kerran siellä sitten kirjoja etsiskellessäni törmäsin johonkin kirjaan, joka käsitteli automaattista tietojen käsittelyä, ATK:ta. Lainasin sen ja kiinnostuin asiasta.

Sitten huomasin sanomalehdestä, että Valtion Tietokonekeskus haki harjoittelijoita. Osa otettaisiin pelkältä yo-pohjalta eikä ATK-alan aikaisempia opiskeluja tarvittaisi. Kaikki koulutus annettaisiin VTKK:n toimesta. Tuntui liian hyvältä ollakseen totta! Laitoin hakemuksen sinne ja myös muutamaan muuhun paikkaan. Hakuprosessi kesti muistaakseni aika kauan. Jossain vaiheessa kuitenkin sain kutsun soveltuvuuskokeisiin. Koko päivän kestäneiden testien jälkeen oli vuorossa haastattelu, jossa kerroin pitäväni ATK-alaa kovin matemaattisena. Olin ollut koulussa kielilinjalla ja lukenut vain lyhyen matematiikan, siksi pidin itseäni soveltumattomana alalle. Minua valistettiin, että ala oli enemmänkin loogista ajattelua vaativa.

Koitti helmikuu 1975 ja olimme hiihtolomalla Kihlangin kämpällä. Paikka, joka on tuttu aikaisemmista kirjoituksistani. Lomamme aikana kotiin oli tullut hyväksymiskirje. Hakijoita oli ollut satoja. Ylioppilaspohjalta kelpuutettiin mukaan 10 henkeä, joista minä siis olin yksi.

Ensimmäinen työpäiväni oli 10.3.1975. Tänään, tasan 40 vuotta sitten!

80-sarakkeinen reikäkortti

Tästä se kaikki alkoi. Ohjelmakoodi lävistettiin reikäkorteille ja kortit luettiin tietokoneen muistiin kortinlukijalla. Käsiteltävät tiedot olivat magneettinauhoilla ja rivikirjoittimet tulostivat jatkolomaketta.

IBM S/370 laitteistoa

Sen jälkeen magneettinauhojen rinnalla alkoivat yleistyä suorasaantitiedostot eli levyt, joilta tiedon saattoi käydä "poimimassa suoraan" ilman nauhan kelaamista alusta tarvittavaan kohtaan. Yhtä mullistavaa oli aikanaan mahdollisuus kirjoittaa ohjelmakoodi näyttöpäättellä ja korjata virheet suoraan sen kuvaruudulla puljaamatta reikäkorttien kanssa. Sitten tietokoneiden koko pieneni ja teho silti kasvoi. Kehitettiin aina vaan parempia tapoja tallettaa ja käsitellä tietoja. Tietoliikenne kehittyi; ensin puhelinlankoja pitkin hitaasti, sitten vähän nopeammin, lopulta langattomasti. Syntyi internet. Tietokoneet yleistyivät yritysten lisäksi myös kodeissa. Nyt kuljetamme mukanamme laitteita, joiden tehot ovat huimat noihin alkuaikojen mammutteihin verrattuna, näytöt ovat värikkäitä ja tarkkoja. Voimme kommunikoida niiden avulla monin eri tavoin.

Nauroin toissapäivänä Helsingin Sanomissa olleelle Karlssonin osuvalle pilapiirrokselle, jossa mies puhuu puhelunsa rannekellolla. Toinen kysyy, mitä tämä sitten tekee puhelimellaan. "Otan valokuvia tietysti!"

Olen saanut olla osa tätä mielenkiintoista maailmaa 40 vuotta, saanut jatkuvasti opetella uutta ja saanut ratkottavakseni tehtäviä, joista selviydyttyäni olen voinut tuntea tyydytystä. Näin jälkeenpäin tuntuu, etten olisi voinut oikeampaa kirjaa käteeni poimia sieltä Vartiokylän pikkukirjastosta. Löysin ja pääsin alalle, joka kiinnosti ja jolla on riittänyt töitä näihin päiviin saakka. Asia, joka ei ole mitenkään itsestään selvää nykyisin. Toivoisin kaikille käyvän yhtä hyvin!

Nyt "pakollisten" työtehtävien pikkuhiljaa jo vähentyessä, lisään kaiken sen tietoteknisen alueen opiskelua ja tekemistä, joka on jossain vaiheessa kiinnostanut mutta joka on syystä tai toisesta jäänyt silloin syrjään. Autan ja neuvon tuttuja ja tuntemattomia. Eipä tule aika pitkäksi, kun tekemistä tuntuu tulevan koko ajan vaan lisää. Työ, josta on tullut myös yksi harrastuksistani.

Hauska sattuma muuten. Huomasin juuri, että tämä on blogini 40. kirjoitus. Uskokaa tai älkää, ei ollut suunniteltua. 40 ja 40!

Historiallista painolastia

Sytyttääkö kirjarovio vai alkaako bookcrossaajaksi?

Viime kevättalvella sain energiapuuskan, jonka yhteydessä järjestelin ja kävin läpi kirjahyllyämme. Vuosia sitten olin työntänyt sinne talteen kirjoja vanhempieni jäämistöstä omien kirjojemme lisäksi. Paljon tuli heti silloin annettua pois, mutta riittävän paljon niitä oli jäänyt vielä jatkamaan elämäänsä hyllyssämme.

Jaoin kirjat kolmeen ryhmään. Ensimmäiseen ehdottomasti säästettävät, toiseen ne, joista selvästi haluan luopua. Kolmanteen ryhmään sellaiset, joiden kohtalosta en ollut ihan varma. Kuten yleensä, tällainen muut-ryhmä pyrkii kasvamaan aika suureksi. Pitäisi vaan kylmäverisesti tehdä jako kahteen; jää ja lähtee. No, silloin tietysti jättäisin epävarmat tapaukset hyllyyn ja joskus edessä olisi taas sama rumba. Olen muutenkin vähän huono heittämään ehjää ja käyttökelpoista tavaraa pois.

Tiedän, tiedän! On olemassa kirpputoreja, kierrätyskeskuksia, nettihuutokauppoja, kauppojen ilmoitustauluja ja tietysti nuo roska-astiatkin pihan perällä. Oman lapsuudenkodin tavaroiden hävittäminen ei vaan ole niin yksinkertaista. Niihin ei pysty suhtautumaan pelkkänä tavarana. Rannekello ei ole mikä tahansa rannekello, jos olet nähnyt sen aina äitisi ranteessa. Eikä isän suvussa polvelta toiselle kulkeutunut taskukellokaan. Kellot ovat vielä helppoja tapauksia, koska ovat niin pieniä esineitä. Nehän voi aina haudata jonnekin lipaston laatikon perukoille, josta ne silloin tällöin putkahtavat esiin muita asioita sieltä kaiveltaessa. Entä seinäkello, joka on raksuttanut keittiön seinällä tuttua raksutustaan niin kauan kun muistat? Tai kaappikello, jos jollain sellainen on ollut.

Muutama päivä sitten törmäsin kirjalaatikkoon, jonka olin jättänyt odottamaan kohtaloaan keväällä. Nyt sen suhteen oli tehtävä päätös. Juuri nyt, enää en aikoisi odottaa. Päätös oli luopua niistä. Laatikossa oli 11 kappaletta virheettömässä kunnossa olevia nahkaselkäisiä kirjoja. Kansojen historia, uudistettu laitos 22 nidoksena. Tekijä Carl Grimberg ja painovuosi ensimmäisellä osalla 1956 ja viimeisellä osalla 1959. Painettu Werner Söderströmin kirjapainossa Porvoossa.

Kansojen historia, Carl Grimberg

Muistan tuon pitkän ruskean kirjarivin olleen kirjahyllyssämme aina. Milloin se oli ollut alhaalla, milloin keskellä tai ylhäällä. Joskus se ei ollut mahtunut samaan hyllyväliin ja oli tullut jaetuksi kahdelle eri hyllylle. Se oli seurannut meitä mukana muutoissamme vuosikymmenet ja oli aina löytänyt paikkansa uuden kodin hyllystä. Ja kukin osa oman paikkansa; osa 1-2 jonon ensimmäiseksi ja osa 21-22 viimeiseksi. En muista, että sitä olisi meillä kukaan paljoakaan lukenut mutta yhden oman kertani muistan. Luin joskus nuorena Sinuhe Egyptiläisen. (En pelkästään siksi, että jonkun mielestä jokaisen nuoren miehen pitäisi lukea se!) Halusin tarkistaa oliko noita historiallisia henkilöitä todella ollut olemassa - siis ikään kuin varmistaa, että Waltari ei kirjoittelisi omiaan vaikka omiaan tietysti kirjoitti. Kansojen historian ensimmäisessä osassa, Egyptiläiset, nuo faaraot todella mainittiin!

Palataanpa takaisin tähän hetkeen ja mietitään minne nämä laittaisin. Aloitin tietysti hakemalla netistä tietoa näistä kirjoista. Löytyy tietoa 1980-luvulla otetuista uudemmista painoksista, mielipiteitä kirjojen sisältämän tiedon tasosta jne. Vuonna 2013 parhaaksi blogiksi valitun blogin kirjoittaja tohtori Jukka Kemppinen toteaa: "Carl Grimberg oli koulutettu tutkija (tohtori) ja suunnattoman suosittu myös meillä, mutta ammattipiireissä vieroksuttu. Kansojen historia on erittäin hyvin suomennettu ja sopeutettu. Hyvä ostos antikvariaatista, vieläkin, vaikka tietenkin monin kohdin vanhentunut."

Hyvä ostos antikvariaateista.. Niin, niiden ilmoituksia löytyikin pilvin pimein. Hinnat alkaen 10 eurosta jonnekin 50 tietämille. Siis koko sarja. Viime keväänä siivouksen päätyttyä laitoin mielestäni myyntikelpoisimmat kirjat suureen kassiin ja lähdin kaupungille. Raahasin raskasta kassia pitkin Jyväskylän antikvariaatteja. Tai divareita, kuten olen itse oppinut Helsingissä sanomaan. Yritin päästä kirjoista eroon ja sainkin myytyä yhden kirjan 2 eurolla. Kunto siinä kyllä nousi mutta rahapussi ei kovasti lihonut. Loput kirjat ovat edelleen kasassa "luovutaan". Tätä kirjasarjaa en kyllä lähde kaupungille raahaamaan. Eihän kodeissa enää edes ole kirjahyllyjä vai oletteko sellaisia sisutuslehtien sivuilla nähneet?

Sitten haeskelin hakusanoilla "annetaan kirjoja". Sairaalat ja vanhainkodit ottavat vastaan kirjalahjoituksia potilaslukemistoksi. Juu, tiedossa on ollut. Epäilenpä tämän vaihtoehdon realistisuutta. Sitten löytyy mielenkiintoinen juttu bookcrossingista. Bookcrossing-kirjoja vapautetaan julkisille paikoille tarkoituksena, että kuka tahansa kiinnostunut voi ja saa poimia kirjan mukaansa luettavakseen. Tälle toiminnalle on ihan omat nettisivustonsakin. Tuli ihan hymy suupieliin, kun näin itseni "vapauttamassa" koko sarjaa jossain Jyväskylän keskustassa. Ihan hyvän paikankin tietäisin: kävelykadulla, jossain Kompassin tienoilla, ehkä Jyväskeskuksen portaille.. Voi olla, että ainoat mukaan poimijat olisivat siivoojia ja saisin syytteen ympäristön sotkemisesta. Yksi hauska ehdotus oli irrottaa kannet ja haudata sivut maatumaan kukkapenkin täytemaaksi. Ei ole sellaista kukkapenkkiä, joka kaipaisi täytemaata.

Aamulla kuulin radiosta, että sanakirjojen menekki on romahtanut. Ihmiset kuulemma katsovat käännökset netin ilmaissanakirjoista. Sieltähän kaikki tieto nykyään tuntuu löytyvän. On koittanut uusi aika ja vanha aika ja vanhat kirjat joutavat mennä. Viimeisin tämän Kansojen historian osista onkin nimeltään osuvasti "Uusin aika ja hakemisto". Olen onnellinen, kun vastuksinani ei ole enää sitä lähes 20-osaista tietosanakirjaa, joka myös oli hyllyssämme. Sitä kyllä luettiin ja itsekin luin. Tässä on pakko taas viitata Jukka Kemppisen loistavaan blogikirjoitukseen tietosanakirjoista (http://kemppinen.blogspot.fi/2006/05/tietosanakirja.html). Kiinnittäkää samalla huomioita hänen blogikirjoitustensa määrään.

Laitan tähän vielä kuvan hellyttävästä kartonkisesta kilpailukupongista. Vastaus ei enää ehtisi vaikka päättäisinkin aloittaa kirjan lukemisen nyt. Vastausaika on umpeutunut jo 15.1.1958 ja nykyäänhän tällaiset vastaukset sitä paitsi kirjoitettaisiin suoraan nettisivulle www.kansojenhistoria.fi/kilpailu tms.. ja voittajalle ilmoitettaisiin tietysti sähköpostilla.

Vanhoja päiväkirjamerkintöjä

Katkelmia isäni päiväkirjasta 60 vuotta sitten

11.4.1954

Palmusunnuntaina oli kaunis ilma... tässä lähdetään kohta laitokselle. Pääsiäinen on ensi pyhänä...

12.4.1954 klo 19.30

Vielä klo 17 aikaan ei ollut muuta ilmoitettavaa kuin "rouva Laitinen voi hyvin ja pian kai synnyttää." Menen soittamaan taas n klo 20.00 ja silloin tiedän jo enempi taas...

Klo 20.07 olen saanut terveen ja ison pojan klo 17.10... Tämä jää muistoksi päiväkirjaani ja kun toivottavasti joskus oma poikani olet nuorukainen ja luet tämän - pysähdy hetkeksi ja ajattele...

13.4.1954 klo 20.50

Kyllä siellä hyvin jaksetaan. Näin oven ikkunan läpi pikku Laitisen hoitajan käsivarsilla. Kyllä hän oli pieni, mutta sievähän tuo oli. Siellä oli 12 vauvaa samassa huoneessa. Ajattelin että jos ne sotkeutuvat mutta niillä oli numerot jokaisella...

-- -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- --

Mitäpä tähän enää lisäisi. En kai sotkeutunut. Lukenut olen ja pysähtynyt ajattelemaan useammaksikin hetkeksi.

se poikasi

Elämä on matka - ja siitä oppimista

Olen istunut sitkeästi tässä tietokoneen ääressä viime viikot. Sääkin lämpeni niin, ettei uskalla enää jäällekään mennä. Luistimet laitoin odottamaan seuraavaa kautta ja suksia en kellarista edes ole ulos hakenut. Tämä antoi hyvän syyn ohjelmoinnin jatko-opiskeluun. 12 opintoviikosta on melkein puolet ponnisteltu. Tavoittelen kurssista lisätaitoja sukuhistoriamme dokumentointiin.

Olen saanut vietyä kuvien skannaamista ym. vanhojen asioiden penkomista eteenpäin, tätä yhtä vakiopuuhaani näin talvisin. Vielä on muutama laatikollinen papereita, valokuvia ja monta nippua vanhoja sota-ajan rintamakirjeitä käymättä läpi. Lisäksi joidenkin kuolinpesäesineiden kohtalosta pitäisi päättää, joten ensi talveksikin riittää tekemistä.

Kuvia järjestellessäni ajatukset pysähtyvät usein kuvan mukanaan tuomiin muistoihin. Laittelen kuvan oheen muistiinpanoja asioista, jotka juuri silloin tulevat mieleeni. Muistan ehkä jonkin vastaavan kuvan tai muistiinpanon toisaalta. Näitä historian katkelmia minulla on kymmenittäin, odottaen täydentämistään ja liittämistään toisiin vastaaviin. Näin alkaa syntyä kuljettua elämänpolkua. Omaani ja muiden.

Maaliskuun 10. on yksi merkittävä päivä elämässäni. Tähän päivään liittyy useampikin tapahtuma, joista on alkanut uusia polkuja elämässäni. Yksi tällainen on varsinaisen työurani aloittaminen 1975. Työni myötä eteen tuli muuttoja eri paikkakunnille. Löysin itselleni aikaisemmin oudoiksi jääneitä maakuntia: Keski-Pohjanmaan, josta tuli kotini 20 vuoden ajaksi ja Pohjois-Karjalan, eräretkeilijän unelman. Kohtasin uusia ja uuden tyyppisiä ihmisiä, kuulin eri murteita. Syntyi uusia ihmissuhteita mutta monet myös katkesivat.

Kuuntelen paljon radiota ja varsinkin autoa ajaessa on hyvää aikaa keskittyä sellaistenkin ohjelmien kuuntelemiseen, joita ei malttaisi muutoin pysähtyä kuuntelemaan. Äskettäin kuulin mietelauseen, että ihminen katuu myöhemmin elämässään enemmän sitä, mitä ei ole tehnyt kuin mitä tuli tehtyä. Kunpa aina osaisikin suhtautua elämään näin! Vaikka ei tiedä mikä polun päässä odottaa ja mitä matkan varrella tapahtuu, lähtisi kuitenkin matkaan. Palaisi sitten kokemuksista oppineempana takaisin.

Ensi vuonna tulee täyteen tasavuosikymmeniä tietotekniikan parissa. Mielessä siintää uusia ajatuksia ja haaveita, mutta niistä enemmän sitten. Vielä kuukausi ja pari päivää, niin täyttyy ikävuosikymmeniä; juhlavuoteni 2014 on alkanut! Sellaiseksi tämän pari vuotta sitten nimesin, kun aloin suunnitella mieluista lahjaa itselleni.

Olisiko se jokin esine? Ei! Maailmassa on riittävästi tavaraa ja huomaan saavani enemmän asioista, jotka kehittävät minua ihmisenä ja jäävät mieleeni, muuttuvat muistoiksi. Muistot ovat siitäkin käteviä, että ne kulkevat aina mukana - toisin kuin tavarat. Ja sitten kun en enää niitä muista, ne saavatkin kadota. Mitäs muut niillä tekisivät, nehän olivat minun!

Aion tehdä tänä vuonna pari kolme täysin erilaista reissua. Yksi tällainen onkin jo puoliksi mietittynä; kesäkuun loppupuolella Käsivarren Lappiin. Muita juhlareissujani vielä hahmottelen. Aion tavata myös uusia ihmisiä - ikäänkuin sellaisesta voisi päättää. Yrittää voi ainakin!

Koska meni vähän syvälliseksi tällä kertaa ja koska elämähän on matka, kaivelin kätköistäni jotain aiheeseen sopivaa:

Te kyselette mikä minä olen
minä olen kaikki se minkä minä tiedän
kysytte minulta kun olen matkalle lähdössä
kuinka kauan aion olla poissa
olen poissa siihen asti kun taas olen täällä.
Te kiusaatte minua mielettömillä kysymyksillänne
haastattelette minua
kun olen lähdössä tietämään
mitä nyt en tiedä.

Pentti Saarikoski (Hämärän tanssit)

Marraskuun lumo

On vapauttavaa, kun kevään kiihko, kesän kiireet ja etenkin helteet ovat takanapäin. Silloin kun Suomessa nyt häiritsevän pitkiä helteitä edes on.

Olen vähitellen ymmärtänyt olevani syksyihminen. Nautin viileäksi käyneistä säistä, raikkaasta ilmasta ja tuulesta, kostean metsän tuoksusta. Valmiiksi saamisen - tai ehkäpä paremminkin paikalleen asettumisen tunteesta. Se mikä on pitänyt tehdä ennen talvea, on tehty. Se mitä ei ole tehty tai ehditty tekemään, jää ehkä tekemättäkin.

Leivonmäen kansallispuisto, Soimalampi, marraskuu 2013

Marraskuussa metsäpolut loistavat tyhjyyttään, laavut odottavat kylmissään tulien sytyttäjiä. Vain joku satunnainen käväisijä saattaa ilmestyä hetkeksi, kadotakseen taas. Marraskuu on hiljaisten metsien aikaa. Metsä ei vielä nuku, kunhan asettelee tyynyään parempaan asentoon ja himmentelee valoja. Koko luonto rauhoittuu odottamaan..

Kirjoittamisesta ja vanhoista päiväkirjoista

On jotenkin juhlallinen olo. Olisi varmaan pitänyt laittaa päälle vähän parempaa. Parempaa kuin nämä löysät housut ja tämä kesäkuvioinen lyhythihainen paita, jota aina käytän sisällä. Tossutkin olisi tietysti voinut vaihtaa vaikkapa siisteihin sukkiin. Juhlan aihe on tietysti tämä ensimmäinen varsinainen kirjoitukseni tänne muurahaispuun oksille.

Olen jo vuosia kirjoitellut elämäntarinaani ja muitakin tarinoita tänne tietokoneelle. Hyvin vähän olen niistä kirjoituksista toistaiseksi kertonut edes läheisilleni, saatikka sitten niitä kenellekään näyttänyt. Kunhan pojat saavat tietää tästä blogi-touhusta, kuulen varmaan: "Hei, isältä on otettava toi tietsikka pois! Tai ainakin katkaistaan siltä netti. Häpäisee vielä itsensä ja meidät!"

Esimerkkiä kirjoittamiseen on ehkä antanut edesmennyt isäni, joka piti päiväkirjaa nuorukaisesta ihan vanhuuden päiviinsä saakka. Ei kovinkaan yleistä 1920-luvulla syntyneelle miehelle! Nyt nuo päiväkirjat - tai oikeammin vihkoset - ovat minun hallussani. Niiden kellastuneilta ja haperoituneilta sivuilta olen saanut seurata isäni matkaa ja samalla löytänyt itseänikin koskevia kirjoituksia.

Oli aika kummallinen olo lukiessani ensimmäistä kertaa tekstikappaletta, joka alkoi: "Olemme äitisi kanssa puhuneet sinusta. Sinusta, joka et vielä ole olemassa vaikka kuitenkin olet. Toivomme, että oletpa tyttö tai poika, tulet kevään mukana terveenä."

Niin, sitten minä tulin. Ja tässä minä nyt sitten kirjoitan.