Syntymäpäiviä Kihlangissa

Kevät lähestyy. Syntymäpäiväni lähestyy. Pääsiäinen lähestyy. Pääsiäinenhän on sellainen juhla, jonka ajankohdan määrää aika monimutkainen sääntö. Tuo sääntö on useasti "arponut" pääsiäisen juuri syntymäpäiväkseni. Olen viettänyt sitä pitkänäperjantaina, pääsiäispyhinä ja varmaan välilauantainakin. Olikohan tuon lauantain nimi lankalauantai, taisi olla.

Kun ajattelen menneitä syntymäpäiviäni, en voi olla muistelematta Muonionjoen varren pientä kylää, Kihlankia. Isäni oli töissä tullissa ja Helsingin tullilaitoksella oli urheilukerho. Tuo kerho hankki yhdeksi retkimajakseen Kihlangista vanhan metsähallituksen tukkikämpän vuonna 1970. Isäni oli yksi tuon urheilukerhon aktiiveista ja oli aluksi kunnostamassa kämppää tarkoitukseensa paremmin sopivaksi. Myöhemmin sinne mentiin viettämään lomia ja siitä tulikin yksi meidän perheemme lomakohteista.

Olen ollut Kihlangissa ensimmäisen kerran tuona mainittuna vuonna 1970 kesällä. Tästä kerron joskus ihan omana juttunaan, niin paljon merkittävää siihen kertaan liittyy. Se on ollut myös ensimmäinen käyntini Lapissa - ei siis mitenkään vähäpätöinen seikka! Sen jälkeen olen ollut kämpällä ehkä noin 10 kertaa. Kaikista kerroista ei ole jäänyt kuvia eikä muutakaan varmentavaa tietoa. Yhdelle paperilapulle olen joskus nuorena kirjoitellut Lapissa käyntejäni ja siinä lapussa oli seitsemän käyntiä. Lapissa käynti oli nimittäin noina aikoina sama kuin meneminen Kihlankiin. Useimmiten olimme siellä näin keväisin, juuri syntymäpäivieni aikoihin.

Ymmärtääkseni kämpällä oli loppujen lopuksi aika vähän kävijöitä, olihan matka Helsingistä sinne melko pitkä. Jotkut kulkivat sinne menemällä ensin junalla Kemiin, koska Kolariin asti ei henkilöjunat silloin vielä kulkeneet. Sitten bussilla länsirajaa ylös ja pois jäätiin Mustijärven kaatopaikan tienhaarassa. Tie oli talvisin aurattu vain kaatopaikalle asti eli noin 100-200 metriä. Loppu oli umpihankea.

Kämpälle oli ehkä 1,5 km matka ja se tuntui joskus toivottoman pitkältä, koska sinne piti viedä lähestulkoon kaikki tarvittava; ruokatarvikkeet, astioita, vaatteet vuodevaatteita myöden. Joskus muistan isäni hiihtäneen jopa vaahtomuovipatja käärittynä rullaksi selkäänsä. Käsissä oli kassi tai kaksi, kullakin kantokykynsä mukaisesti. Eikä selvitty yhdellä hiihtokerralla. Ensin kämpälle, usein upottavassa hangessa, yhdellä sauvalla, painava kassi toisessa kädessä. Sitten takaisin hakemaan lisää. Poislähtiessä oli vähän helpompaa. Oli ruokatarvikkeiden verran vähemmän kannettavaa ja käytettävissä oli edestakaisesta kulkemisesta muodostunut latu - tai muisto ladusta, jos viikon aikana oli pyryttänyt lunta.

Isäni antaa tässä tyylinäytteen siitä mitä tarkoitan. Molemmille sauvoille on käyttöä. Keli näyttää olevan aika lämmin, kun on vähennetty vaatetustakin ja siskollani on vielä ainakin tässä vaiheessa hymy huulilla. Se johtuu ehkä siitä, että hän on saanut kannettavakseen helpon olkalaukun. Naisia pitää nimittäin kohdella hellemmin myös karuissa olosuhteissa! Kuva on vuodelta 1971 tai 1972.

Tässä olemme poislähdössä vuoden 1975 huhtikuussa. Huomaa Esko Järvisen kuuluisat olympialeimalliset puusukset, joita isäni yrittää oikeaoppisesti kallistaa kameraan päin. Minä pohdiskelen, miten saisin vaatteista pullean merimiessäkin vielä mahtumaan Corollan tavaratilaan. Kattotelinekin oli tietysti käytössä ja sai aikaan muhevan ujelluksen, jota kuunneltiin Helsinkiin asti. Matka kesti kelistä riippuen suunnilleen 12 tuntia. Aamuvarhaisella lähdettiin ja illalla oltiin perillä. Mitä et tekisi päästäksesi Lappiin!

Voi kuinka unohtumattomia syntymäpäiviä ja rakkaita luontomuistoja olet minulle tarjonnut, Kihlanki!

Elämä on matka - ja siitä oppimista

Olen istunut sitkeästi tässä tietokoneen ääressä viime viikot. Sääkin lämpeni niin, ettei uskalla enää jäällekään mennä. Luistimet laitoin odottamaan seuraavaa kautta ja suksia en kellarista edes ole ulos hakenut. Tämä antoi hyvän syyn ohjelmoinnin jatko-opiskeluun. 12 opintoviikosta on melkein puolet ponnisteltu. Tavoittelen kurssista lisätaitoja sukuhistoriamme dokumentointiin.

Olen saanut vietyä kuvien skannaamista ym. vanhojen asioiden penkomista eteenpäin, tätä yhtä vakiopuuhaani näin talvisin. Vielä on muutama laatikollinen papereita, valokuvia ja monta nippua vanhoja sota-ajan rintamakirjeitä käymättä läpi. Lisäksi joidenkin kuolinpesäesineiden kohtalosta pitäisi päättää, joten ensi talveksikin riittää tekemistä.

Kuvia järjestellessäni ajatukset pysähtyvät usein kuvan mukanaan tuomiin muistoihin. Laittelen kuvan oheen muistiinpanoja asioista, jotka juuri silloin tulevat mieleeni. Muistan ehkä jonkin vastaavan kuvan tai muistiinpanon toisaalta. Näitä historian katkelmia minulla on kymmenittäin, odottaen täydentämistään ja liittämistään toisiin vastaaviin. Näin alkaa syntyä kuljettua elämänpolkua. Omaani ja muiden.

Maaliskuun 10. on yksi merkittävä päivä elämässäni. Tähän päivään liittyy useampikin tapahtuma, joista on alkanut uusia polkuja elämässäni. Yksi tällainen on varsinaisen työurani aloittaminen 1975. Työni myötä eteen tuli muuttoja eri paikkakunnille. Löysin itselleni aikaisemmin oudoiksi jääneitä maakuntia: Keski-Pohjanmaan, josta tuli kotini 20 vuoden ajaksi ja Pohjois-Karjalan, eräretkeilijän unelman. Kohtasin uusia ja uuden tyyppisiä ihmisiä, kuulin eri murteita. Syntyi uusia ihmissuhteita mutta monet myös katkesivat.

Kuuntelen paljon radiota ja varsinkin autoa ajaessa on hyvää aikaa keskittyä sellaistenkin ohjelmien kuuntelemiseen, joita ei malttaisi muutoin pysähtyä kuuntelemaan. Äskettäin kuulin mietelauseen, että ihminen katuu myöhemmin elämässään enemmän sitä, mitä ei ole tehnyt kuin mitä tuli tehtyä. Kunpa aina osaisikin suhtautua elämään näin! Vaikka ei tiedä mikä polun päässä odottaa ja mitä matkan varrella tapahtuu, lähtisi kuitenkin matkaan. Palaisi sitten kokemuksista oppineempana takaisin.

Ensi vuonna tulee täyteen tasavuosikymmeniä tietotekniikan parissa. Mielessä siintää uusia ajatuksia ja haaveita, mutta niistä enemmän sitten. Vielä kuukausi ja pari päivää, niin täyttyy ikävuosikymmeniä; juhlavuoteni 2014 on alkanut! Sellaiseksi tämän pari vuotta sitten nimesin, kun aloin suunnitella mieluista lahjaa itselleni.

Olisiko se jokin esine? Ei! Maailmassa on riittävästi tavaraa ja huomaan saavani enemmän asioista, jotka kehittävät minua ihmisenä ja jäävät mieleeni, muuttuvat muistoiksi. Muistot ovat siitäkin käteviä, että ne kulkevat aina mukana - toisin kuin tavarat. Ja sitten kun en enää niitä muista, ne saavatkin kadota. Mitäs muut niillä tekisivät, nehän olivat minun!

Aion tehdä tänä vuonna pari kolme täysin erilaista reissua. Yksi tällainen onkin jo puoliksi mietittynä; kesäkuun loppupuolella Käsivarren Lappiin. Muita juhlareissujani vielä hahmottelen. Aion tavata myös uusia ihmisiä - ikäänkuin sellaisesta voisi päättää. Yrittää voi ainakin!

Koska meni vähän syvälliseksi tällä kertaa ja koska elämähän on matka, kaivelin kätköistäni jotain aiheeseen sopivaa:

Te kyselette mikä minä olen
minä olen kaikki se minkä minä tiedän
kysytte minulta kun olen matkalle lähdössä
kuinka kauan aion olla poissa
olen poissa siihen asti kun taas olen täällä.
Te kiusaatte minua mielettömillä kysymyksillänne
haastattelette minua
kun olen lähdössä tietämään
mitä nyt en tiedä.

Pentti Saarikoski (Hämärän tanssit)