Santiago de Kihlanki

"Pyhiinvaellus" Kihlankiin 25.5.2018

Otsikoin tämänkertaisen juttuni aika mahtipontisesti. Sain ajatuksen tällaiselle otsikolle Pyhän Jakobin kävelyvaelluksesta Luoteis-Espanjassa sijaitsevaan Santiago de Compostelan luostariin. Sen monet tekevät hengellisistä, henkisistä tai fyysisistä syistä. Jotkut ihan ilman syytä kokeillakseen vain omia ruumiillisia ja henkisiä voimiaan. Itse tyydyin vähän vähempään, tavoittelin vain uutta kokemusta keväisestä juuri lumensa luoneesta Lapista.

En muista olleeni juuri tässä vaiheessa Lapissa, keväthangilla kyllä ja alkukesästä kun puussa on jo lehti. Nyt matalat varvut ja kanervat olivat vielä painuksissa vapauduttuaan vasta sulaneen lumipeitteen alta. Lumet olivatkin lähteneet vauhdilla viime viikkojen helteiden ansiosta.

Jotain pyhää olin kuitenkin sisimmässäni tuntemassa, kun talvella aloin suunnitella kävelemistä Pakasaivon tieltä Kihlangin kämpälle, tuolle omalle "pyhiinvaelluskohteelleni". Olen muutamaan otteeseen kertonut tuon Tullin kämpän merkityksestä itselleni ja siksi ei ole liioiteltua sanoa sitä itselleni hyvin tärkeäksi paikaksi. Samalla saisin kokeiltua kulkemista valmiiden reittien ulkopuolella. Syksyllä 2016 tiedostin Pakasaivoon johtavan tien toisen pään olevan Äkäslompolon tiessä ja tien kulkevan sopivan matkan päässä Kihlangin kämpästä tällaista pienimuotoista patikkaa ajatellen.

Tein nuoruudessani yksinäisiä kävelyretkiä kämpältä eteenpäin johtavia metsäteitä pitkin ja poikkeilin niiltä välillä sivuunkin. Joskus keväthangilla muistan meidän isäni johdolla hiihtäneen Kiuaskerolle asti, joka nyt osuisi suurin piirtein reittini varrelle. Olin talvella tutkinut karttaa, ottanut muistiin koordinaattipisteitä sekä selvitellyt purojen ja ojien kulkua. Nehän ovat näin keväällä juuri lumien sulettua vuolaita ja ylittäminen voisi olla haasteellista.

Karkea suunnitelma oli ajaa ensimmäisenä päivänä Pakasaivon tien varteen ja jäädä yöksi sinne. Seuraavana aamuna lähtö maastoon ja päivän kävelyn jälkeen olisin illalla Kihlangin kämpällä. Yöpyisin siellä jossain ja palaisin seuraavana päivänä takaisin autolle yöpyäkseni siinä taas ennen kotimatkaa.

Löysin aikomani reitin alkupään vaivattomasti ja parkkasin auton tien vierellä olevalle hiekkakuopalle. Pitkän autossa istumisen, tuulen huminan ja tuntien radion kuuntelun jälkeen pysähtyminen ja autosta ulostulo sai aikaan vanhan tutun Lappi-ilmiön; on niin hiljaista, että luulee tulleensa kuuroksi. Ei kuulunut kerrassaan mitään. Oli jo ilta eikä Pakasaivon tiellä muutenkaan kai vilkasta ole eikä isompien teiden liikenne sinne asti kuulunut.

Kävelin iltalenkiksi hiekkakuopan ympäristössä etsien sopivaa teltan paikkaa. Siinä kulkiessani astuin melkein pesässä hautovan kapustarinnan päälle. Ihan viime hetkellä se lehahti lentoon ja paljasti pesässä olevat neljä vihertävää munaa. Pyysin rouvalta anteeksi ja kiiruhdin pois. Tunsin itseni heidän maailmaansa tulleeksi tunkeilijaksi. Tein autolla vähän iltapalaa ja laittelin aamuksi varusteita lähtökuntoon. Koska en tiennyt mitä huominen toisi tullessaan halusin lähteä varhain liikkeelle. Niinpä luovuin teltan pystytyksestä ja sopivamman telttapaikan etsimisestä, rullaisin makuualustan ja makuupussin auki auton takaosaan ja annoin nukkumatin tulla. Tämäkin on yksi syy miksi en nykyään käytä muita kuin farmarimallisia autoja!

Yö oli ollut viileä ja aamulla ilma oli raikas. Aamupuuroa keittäessäni ja termospulloa tankatessani tein viimehetken muutoksen suunnitelmiini. Jätin makuupussin ja teltan pois ja kevensin muutenkin rinkkaani. Päätinkin tehdä edestakaisen reissun ja palata yöksi takaisin autolle. Varasin mukaan kuitenkin ruokaa ja vaatetusta sen verran, että yöpyminen ja vuorokaudenkaan ylimääräinen viipyminen ei olisi ongelma.

Yksi metsätie lähti ihan hiekkakuopalta ja vei minua hetken oikeaan suuntaan. Sitä pitkin pääsin hyvään alkuun. Ehkä parin kilometrin jälkeen olikin sitten aloitettava suunnistustaitojen vienti käytäntöön. Olin tulostanut netistä karttoja, joiden avulla kulku onnistui hyvin. Lisäksi apuna oli käsikompassi, jolla silloin tällöin tarkistin suuntia. Aika pian opin lukemaan maastoa ja vertaamaan sitä karttaan, korkeuskäyrät alkoivat muuttua todellisiksi maaston muodoiksi. Sain kuljettua pitkän laakean vaaran toista syrjää laskeutumatta liian alas ja toisaalta nousematta liian ylös. Välillä eteen tuli kivikkoja, jotka oli merkitty karttaan mustina pistekasoina. Niitä en päässyt kiertämään vaan harpoin kiveltä toiselle kunnes taas jatkui mukava kuiva kanervikko. Askel oli kevyt!

Loppupäässä olin suunnitellut osuvani jollekin kämpän ohi menevän metsätien haaralle vaikkakin arvelin niiden olevan loppupäistään jo aika vaatimattomia. Yhden sellaisen koordinaatit minulla oli muistissa ja avasin kännykän karttasovelluksen. Sen avulla osuin tien päähän tarkalleen vaikka sitä kohti olin menossa pelkän käsisuunnistuksenikin avulla. Onnittelin itseäni hyvästä suorituksesta ja istahdin taas yhdelle kahvitauolle. Nautin täysin sääskettömästä ja kuivasta säästä.

Lähestyin kämppää tällä kertaa toisesta suunnasta kuin tavallisesti. Malttamattomana odotin mikä näky minua kohtaisi, vieläkö olisi seiniä pystyssä? Edellisen käynnin jälkeen oli kulunut taas kaksi lumista talvea. Ja siinähän se kämppä seisoi, aika vinossa mutta pystyssä kuitenkin.

Kauas huokui vanhan rakennuksen ja märän puun tuoksu. Lähestyin kovalevyn palasilla peitettyä "Eikan huoneen" ikkunaa ja kurkistin sisään...

Pääni kovalevyn reiässä esti valon pääsyn sisään, enkä nähnyt mitään. Työnsin kameran sisään ja napsin muutamia kuvia tutkiakseni niitä myöhemmin tarkemmin. Tässä kuvassa näkyy kirkas muovinen vesikanisteri, jota en aikaisemmilla käynneilläni ollut huomannut. Tuolla kanisterilla olen lukuisia kertoja hakenut vettä Mustijärven päässä olevasta lähteestä. Kauhalla otin vettä ja lirutin sitä pienestä suuaukosta kanisteriin. Arvatkaapa montako sääskeä oli kauhakädessä ja montako oli kanisterikädessä. Monta!

Pakkohan oli kurkata saunapäädyn ovesta "Eikan huoneenkin" tilannetta tarkemmin. Aika lohdutonta oli.

Saunan katto oli pudonnut sitten viime näkemän alas.

Lehdettömät puut saivat minut kiertämään kämppää sen takapuolelta. Tuli mieleen miten paljon sääskiä myöhemmin kesällä olisikaan täällä seinän tuulettomalla puolella.

"Tullilaitoksen maja", sehän tämä on. Tai oli, ehkä niin on sanottava.

Alkaa jo keittiöpäädyn portaatkin olla tiensä päässä. Näiltä portailta olen luonut lumia monet kerrat.

Tuho alkaa olla keittiössäkin aika lopullista. Ei tee mieli käydä yhtään peremmälle. Siellä se varmaan olisi ollut vihreä keittiöpöytäkin kaatuneena rojun alla. Kirjeeni nastat erottuvat vielä paneeliseinässä oikealla.

Vielä kuva järven puoleltakin. Ei olla enää edustuskunnossa mutta tässä sitä sinnitellään. Hormin kohdalta katto on pudonnut alas.

En tiedä onko tämä pienempi huone enää edes huone. Hiilikola ja kaljapullo eivät kuitenkaan ole moksiskaan.

MSR Superfly

Kuva uusimmasta keittimestäni. Keittelen tässä kämpän pihalla kuumaa vettä lounasruokaani. Tällaisille yksinäisen miehen vaelluksille pieni kaasukeitin on näppärä ratkaisu. Viikon päästä on Riihimäen erämessut ja siellä ajattelin tehdä tarkempia vertailuja mutta jouduinkin aikaistamaan hankintaa.

Monta kertaa retkeilijöitä syytetään roskaamisesta. Heti metsäteille päästyäni, alkoi löytyä talvisten nuotiopaikkojen ympäriltä kaljatölkkejä ja muuta roskaa. Keräsin neljä tölkkiä, kaksi muovipikaria ja pilkkisyöttipurkin rinkkaani ja toin ne pois maastoa rumentamasta. Tätä autonrengasta ei ainakaan retkeilijät ole maastoon jättäneet, joten ehkä joillakin paikallisilla on myös peiliin katsomisen paikka.

Menomatkalla oli kameran muovinen objektiivinsuoja pudonnut jonnekin kivikkoon. Paluumatkalla viimeisen kahvitauon jälkeen oli toinen kahluu- ja taukojalkineina käyttämistäni "crocseista" tipotiessään. Joten enpä tiedä minkälaiseksi retkeni roskatase loppujen lopuksi muodostui.

Jos vedän yhteen kokemuksiani, niin päällimmäiseksi jää ihanteellinen sää. Hyttysaika ei ollut vielä koittanut. Maasto oli jo ehtinyt kuivaa pitkän lämpimän ja sateettoman jakson aikana. Selkää saattoi kellistyä oikaisemaan minne tahtoi. Ei ollut liiemmälti kivikkoa eikä liian tiheätä risukkoa. Matkaa kertyi noin 25 km yhden päivän aikana keskiraskaan rinkan kanssa. Se on hieman liikaa. Ehkä oli liikaa suorittamisenkin makua, koska minulla oli määränpää ja aikataulu. Teltta mukana olisin saattanut kokea olevani enemmän vapaa.

Ketään ihmistä en tavannut, en kuullut ihmisten aikaansaamia ääniäkään. Vain lintuja tapasin. Kapustarinnan siellä hiekkakuopalla, yhden riekon menomatkalla ja kaksi kertaa jonkun ison metsälinnun, en ala edes arvailemaan mikä. Sellainen iso kuitenkin, joka pelästyttää lähtiessään lentoon siivet risuihin läpsyen. Kuljen yleensä äänettömästi ja yllätän niin ihmiset kuin eläimetkin ilmestymällä hiljaa paikalle. Isäni vanhoja Lieksan rajakoulun oppeja, joita hän onnistuneesti minuunkin tartutti.

Kerojärvi

Päätetään tämä vähän lohduton tarina kuvaan paluumatkalla eteen tulleesta nätistä pikkujärvestä. Jos en olisi muuttanut suunnitelmaani ja kiirehtinyt samana päivänä takaisin, olisin varmaan kiivennyt Kiuaskerolle katsomaan näköaloja ja siellä olevaa Struven pistettä. Ehkä olisin etsinyt vesikanisterin innoittamana sen lähteen, mikäli enää sitä olisin rantavesakosta löytänyt. Tulipa metsäteitä rampatessani ajatus ottaa joskus maastopyörä mukaan, joten ei tämä tainnut jäädä viimeiseksi käynniksi Kihlangissa vaikka jo syksyllä 2016 kämppää kiittelinkin. Jäähän tästä kämpästä joskus kivijalka ja rojukasa, jota voi käydä katselemassa, jos ei parempaa syytä Lappiin tulolle keksi.

Kihlangin kämppä - on aika sanoa sinulle kiitos!

Käynti kämpällä 19.9.2016, joka muuttuikin hiljentymiseksi ja menneiden muistelemiseksi.

Viime kuun Jeriksen reissulla oli jo istuttu autossa sen verran pitkään, että halusin päästä aloittelemaan majoittumispuuhia ajoissa. Poikkeaminen menomatkalla kämpälle sai siis jäädä. Kuten olen kertonut, on tapanani ollut poiketa aina ohiajaessani vilkaisemaan Kihlangin kämpän kuulumisia. Onneksi oli kiireitä ja saatoin tehdä kämpälle ihan oman retken parin päivän päästä, koska kämpällä sitten vierähtikin melkoinen tovi.

Varsinaisena asiana oli tulla ottamaan tammikuussa 2015 jättämäni kirjoitus seinältä pois. En tiedä oliko sitä kukaan siinä nähnyt, mutta tässä blogissa olleen juttuni, johon olin tekstin myös liittänyt, oli Tullin väki nähnyt. Se oli siis täyttänyt tehtävänsä ja olin saanut heiltä haluamiani tietoja.

Ensimmäinen näky oli jo aika lohduton eikä luvannut hyvää. Kämppä oli jo selvästi notkahtanut ja ulos asti näkyi katon läpi sisään paistava päivänvalo.

Vertailun vuoksi samasta suunnasta joskus 1970-luvun puolessa välissä talvella otettu kuva, jossa vielä ollaan ihan suorassa ja odotetaan lomalaisia viettämään talvilomaansa. Puutkaan eivät vielä peittäneet näkymiä kuten nykyään.

Kurkistus keittiöpäädyn ovesta sisään kertoi kaiken. Katto oli tullut viime talvena sisään, kuten aavistelin lähiaikoina käyvän. Kirjelappuseni on tässä kuvassa vielä paikoillaan. Repäisin sen seinästä irti, vaikka eipä tuota enää kukaan olisi sinne lukemaan mennyt.

Tässä tammikuun lopun 2015 kirjeenvienti reissulla ottamani kuva. Silloin vielä kahvittelin "keittiössä".

Nyt ei enää termospullo olisi pysynyt pöydällä..

Kuva keittiön "maustehyllystä" vuodelta 2005. Sain otettua samalla muitakin kuvia ohikulkumatkalla Kilpisjärvelle.

Yllä tupa samalla käynnillä vuonna 2005.

Sanotaan, että kuvat kertovat enemmän kuin tuhat sanaa. Edes tuhannet sanat eivät riitä kertomaan kaikkia muistojani ja sitä kiitollisuutta, jota tunnen Kihlangin kämppää kohtaan. Vanhemmillani ja meillä siskoni kanssa oli Lapissa "oma" paikka, jossa saatoimme käydä. Vaikka käynnit olivat usein melkoisen ponnistelun ja vaivannäön takana, ne kannatti aina tehdä.

Tässä olemme koko perhe pöydän ääressä, isäni on tietysti kuvaa ottamassa. Kuvan takana on teksti "saunan jälkeen" ja vuosiluku 1975. Minun hiukseni ovat vielä saunan jälkeen märät. Harmaa sohva on levitetty. Pöydällä näkyy olevan myös purukahvia vaikka "kunnon kahviakin" on varmaan ollut pannumyssystä päätellen. Ja matkaradiokin! Ei mitään muistikuvaa raahasimmeko senkin sinne vai kuuluiko se kämpän kalustoon. Tuskinpa.

Talvella 2015 huoneen näkymät olivat aika surkeat..

Laitetaan vähän kuvia ulkopuoleltakin, kun seinät ovat vielä kutakuinkin pystyssä. Alkaa jo nurkkasaumatkin irvistellä.

Hakemallakaan ei enää löydy suorassa olevia rakenteita.

Eipä ollut toiseenkaan huoneeseen enää menemistä. En muista syytä miksemme koskaan yöpyneet tässä huoneessa. Se olisi ollut pienempi lämmittää mutta toisaalta keittiöön olisi pitänyt mennä isomman huoneen läpi, ehkä siksi. Lämmittämisestä muistui mieleen, että ainakin alkuaikoina kämpässä oli iso valopetroolilämmitin. Siihen haettiin Naapangin kaupalta petroolia, joka tietysti hiihtämällä yhdellä sauvalla tuotiin kämpälle.

Sitten saunapääty, jossa lysyyn painuminen näkyy vielä selvemmin.

Juuri ja juuri uskalsin kurkistaa joskus lukittuna olleeseen "Uusitalon huoneeseen". Se oli nimetty Eino Uusitalon, yhden vakiokävijän mukaan, joka siellä enimmäkseen säilytti omia varusteitaan. Hän kulki juna-linja-auto -yhdistelmällä Helsingistä käsin Kihlangissa ja tavaroiden säilytys paikan päällä teki tietysti julkisilla matkustamisesta helpompaa. "Eikan" musta hiihtomono näkyy ovenpielessä.

Elokuussa 2005 huone oli koossa ja musta hiihtomonokin vielä pahvilaatikossa.

Vuonna 2005 saunapäädyn isoon huoneeseen uskalsi vielä mennä. Se toimitti pukuhuoneen, suksien voitelutilan yms. aputilan virkaa. Se oli kylmää tilaa, mutta saunan jälkeen siellä oli pakkasesta huolimatta silti mukava vetäistä päälleen jotain tai sitten pinkaista ilkosillaan hankeen tallautunutta polkua pitkin tuvan ympäri asuntopuolelle. Saunasta muistan, ettei sen löylyt olleet kovin hääppöiset tai ainakin haihtuivat melko nopeasti kovalevyseinien läpi harakoille. Kuitenkin se oli ehdottoman tärkeä asia peseytymisen kannalta, oltiinhan hiihtoreissujen jälkeen usein hikisiä. En usko, että isäni ja kumppanit kovin paljoa rakennuslupia sille aikanaan kyselivät. Se vain tuli tehtyä, koska sellainen kämpässä tarvittiin.

Nyt siellä näytti oviaukosta katsoen tältä. Kiuaskin on näköjään päättänyt lähteä turvaan luhistuvan katon alta..

Oman perheeni kanssa olen yöpynyt kämpässä vain yhden kerran. Vuonna 1983 kiersimme autollamme Suomen ympäri ja Lapista alas tullessamme yövyimme yhden yön kämpässä. Tässä vanhin poikamme nukkuu isomman huoneen metallirunkoisista sohvista tehdyssä "turvasängyssä". Ne olivat muistaakseni joitakin Helsingin tullikamarin käytöstä poistettuja huonekaluja.

 

Yksi mieleeni ikuisesti painuneista muistoista on tämä tynnyrilautta ja sillä Mustijärvellä tekemäni melontaretket. Tai ehkä on liioittelua puhua melomisesta, koska kuljin rantojen läheisyydessä ja liikutin lauttaa pitkällä kepillä pohjasta tökkimällä. Muistan kiertäneeni näin koko järven kesällä 1970, jolloin olin kämpällä ja koko Lapissa ensimmäistä kertaa. Aika kauan tynnyreiden ruostuneita jäänteitä erottui kämpän rannan heinikosta. Sitten vähitellen aika söi ne näkymättömiin.

Ehkä tähän loppuun on mukava laittaa yksi kauniskin kuva ja sanoa samalla kämpälle kiitos! Tuskin sitä enää kauaa voi kämpäksi sanoa, pikemminkin kämpän raunioiksi tai jäännöksiksi. Silti siellä ehkä tulee poikettua ihan uteliaisuudesta vaikka on minulla suunnitelmia Äkäslompolon-Kihlangin suunnalle suuntautuvasta patikkareissustakin. Sitä varten olen jo aloittanut karttapohjien ja koordinaattien keruun...

Ruskaa etsimässä - sumua löytyi!

Syyslomalla Jerisjärvellä 17.9. - 24.9.2016

Kauas on pitkä matka sanotaan. Edellisestä Lapin reissustani on nyt 1,5 vuotta. Silloin majoituin Äkäslompolossa, josta käsin seikkailin ympäristössä. Nyt majapaikkana oli Jyväskylän Ladun viikko-osake Jerisjärvellä. Ajatus oli kerrankin päästä nauttimaan ruskasta sen parhaimpaan aikaan. Jostain syystä Lapin reissuni ovat tähän asti aina osuneet jonkin verran sivuun kyseisen alueen parhaasta ruskasta. Niin kävi nytkin. Syksy on ollut sen verran lämmin, että kovinkaan paljon ruskaa ei näkynyt. Koivut ja haavat loistivat kyllä hienoissa keltaisen sävyissä.

Lapin reissuja on kahdenlaisia. Toisissa taivalletaan rinkka selässä paikasta toiseen, yövytään matkan varrelle osuvissa tuvissa tai mukana kulkevassa teltassa tai muussa kevytmajoitteessa. Toisissa taas tehdään päiväretkiä kiinteästä tukikohdasta käsin. Nyt oli tuon jälkimmäisen vuoro. Jerisjärvi osoittautuikin loistavaksi paikaksi Länsi-Lapin nimekkäimpiin kohteisiin tutustumiselle. Ympäristössä on Pallas, Olos, Levi, Ylläs ja Äkäslompolo, Aakenustunturi ja ihan lähikohteina vielä Keimiö-, Sammal- ja Särkitunturi. Noita ainakin kartasta valmiiksi katselin. Sää, aikataulut ja kunkin päivän mieliala saisivat lopulta päättää kyseisen päivän kohteen.

JERIS

Lauantai-iltana majoittumistouhujen jälkeen oli pakko lähteä iltakävelylle silmäilemään majapaikan ympäristöä. Jerisjärvellä en ollut ennen käynytkään. Samalla taas muistui mieleen, miksi tänne Lappiin pitää silloin tällöin "vaivautua". Syvä hiljaisuus ja alkavan illan kosteuden tuoksu tuntuivat nautittavilta. Ilta-aurinko laski kauniisti järven taakse, eikä sitä mainittavammin enää lomalla sen jälkeen näkynytkään.

Lapissa ajellessa saa olla varuillaan porojen suhteen. Tämä yksilö seisoskeli rauhassa hotelli Jeriksen rannassa ja ihmetteli meitä etelän turisteja.

Itse hotelli oli suljettu ja vaikutti muutenkin aika kuolleelta paikalta, samoin rannan pieni kylpylä tyhjine altaineen oli outo näky. Molemmat taitavat olla auki vasta hiihtokaudella.

Hotelli Jeris SPA

KEIMIÖTUNTURI

Valitsin sunnuntain, ensimmäisen päivän, kohteeksi Keimiötunturin. Se oli lähellä ja sai toimia keholle totutteluna tulevaan tavallista liikunnallisempaan viikkoon. Lisäksi sain heti loman alkuun yhden itselleni ennen käymättömän paikan. Parin kilometrin asfalttitiekävelyn jälkeen alkoi Tunturikeimiön pihasta polku tunturiin. Melko alkupäässä on veräjä, josta tuntee astuvansa oikein virallisesti Pallas-Yllästunturin kansallispuiston alueelle. Polku oli helppoa käveltävää, vain paikoin oli vaikeampia kohtia.

Helppona sitä pitivät myös ne kuusi kovakuntoista miestä, jotka lähes juoksivat rinnettä ylös. Hetkeä aikaisemmin olin nähnyt heidän parkkeeraavan Tunturikeimiön pihaan autojansa, joiden katolla oli maastopyöriä. Tässä vaiheessa en arvannut, että maasto- ja läskipyöriä tulisi näkymään jatkossa siellä täällä. Ne ovat selvästi lyöneet itsensä läpi ja Lappiin on perustettu varta vasten pyöriä varten ihan omia reittejäkin.

Toinen viikkoa leimaavaksi muodostuva seikka oli varsinkin aamupäivisin vallinnut sumu. Eihän se tietysti olisi haitannut, mutta kun olen aamuvirkku ihminen. En osannut nukkua aamulla pitkään ja lähteä vasta iltapäivällä sumun hälvettyä ulos.

Keimiötunturin sumua

Iltapäivällä sumu oli jo hälvennyt. Kaihoten katselin nyt selkeinä takana näkyviä tuntureita. Edessä Keimiö- ja taaempana Sammaltunturi.

Keimiötunturi, Sammaltunturi

KIHLANKI ja PAKASAIVO

Seuraavana päivänä olikin arkiviikko alkanut. Maanantaiaamuna auton nokka Muoniota ja Kihlankia kohden, kuinkas muuten. Ei Lapin reissua ilman Kihlangissa käyntiä! Sieltä riittääkin juttua sen verran, että niistä tulee oma tarinansa joskus myöhemmin.

Yksi Kihlankiin liittyvä paikka on kuitenkin Pakasaivo, tai minä siis liitän sen Kihlankiin. Muistan perheemme tehneen sinne yhden retken autolla kesääaikaan varmaankin Muonion tieltä käsin ja toisen tein hiihtämällä sinne isäni kanssa Kihlangin kämpältä huhtikuussa 1978. Tästä hiihtoreissusta on jäljellä neljä värinsä lähes menettänyttä valokuvaa. Tässä niistä yksi.

Pakasaivo 1978

Oma kuvani saivojärven suuaukon suuntaan.

Pakasaivo

Muonion tieltä on 14 km saivolle ja viitoitus on loppuun saakka, joten eksymisen vaaraa ei oikein ole. Tien kuntokin oli ainakin tällä kertaa melko hyvä ajatellen tavallista henkilöautoa vaikka joku totesikin, ettei kukaan Lapissa liiku muulla kuin maastoautolla! Autoja oli parkkipaikalla kymmenkunta ja koko ajan tuntui joku olevan lähdössä tai tulossa. Autoja tuntui liikkuvan enemmän Äkäslompolon suuntaan, josta en muutamia vuosia sitten tiennyt tietä sinne tulevankaan. Löysin sen reitin kartasta, kun suunnittelin patikka- tai maastopyöräreissua Äkäslompolosta Kihlankiin. Tällä Kihlangin käynnillä tämä suunnitelma vain vahvistui ja odottaa toteutumistaan.

Saivon reunoille oli rakennettu kaiteita ja näköalatasanteita. Oli tulipaikka ja suuri kota. Vessat olivat ääriään myöten täynnä, mikä kertoo paikan olevan ilmeisen suosittu. Samaa kertoo leveät lähes tiemäiset polut, joita pitkin kyllä mahtuu kävelemään.

Pakasaivo

Saivojärvet ovat pyöreitä tai soikeita kirkasvetisiä ja huomattavan syviä. Ne liittyvät jääkauden sulamisvaiheen vesimassojen vaikutukseen. Niillä kuten muillakin syvillä tai korkeilla paikoilla törmätään siihen ainaiseen valokuvaamisen ongelmaan, ettei syvyyseroja saa näkymään kuvissa. Ehkä näistä puunrungoista kuitenkin saa vähän käsitystä miten korkealla veden pinnasta tässä ollaan.

Pakasaivo

Kun Pakasaivolta oli sitten päästy köröttelemään takaisin asfalttitielle ja ajeltu Muonioon, olikin päivä kallistumassa iltaan. Vielä ruokatäydennystä keskustan marketista ja sitten ajelu takaisin Jerikselle. Taas vilkaisu Oloksen rinteisiin ja neljään ylhäällä seistä jököttävään suureen tuulivoimalaan. Laskujeni mukaan jo kolmas vilkaisu, ehkäpä tuolla Oloksella voisi joskus käydä...

PALLAS

Tiistaiaamu ja vuorossa Pallas. Yksi kohde, jossa varmaan tiesin käyväni. En ole oikein koskaan rakastanut suuria hiihtokeskuksia ja niiden hulinaa, koska ehkä enemmän olen lumettoman kauden liikkuja. Pallas on kuitenkin jotenkin erilainen ja sympaattisempi. Nyt maltoin viivytellä lähtöä hieman pidempään, jotta aamusumut olisivat pois.

Ehkä yksi sympaattisuuden syy on hotellirakennus. Se on jotain muuta kuin neonvaloja välkkyvät hienoudet muissa hiihtokeskuksissa. Se seisoo keskellä kansallispuistoa tummana ja jotenkin vaatimattomana, mutta juuri siksi minuun vetoavana. Aamupäivällä parkkipaikalla oli vain muutama auto mutta iltapäivällä autoja oli jo pitkälle tulotien vartta myöten. Seassa useita linja-autojakin, joten väkeä riitti Pallaksellekin.

Hotelli Pallas

Keimiötunturilta alas laskeutuessamme vastaan tuli eläkeläisikäiseltä vaikuttava porukka. Kysäisin siellä polun mutkassa mistä noin paljon riittää vastaantulijoita ja yksi iloinen rouva vastasi: "Joensuusta, ja meitä on bussillinen". Juuri Taivaskeron kierrokselle lähtiessämme eteemme ehätti taas iso joukko joensuulaisia. Lieniköhän tuo sama porukka?

Luonnossa liikkuessaan ihmiset muuttuvat puheliaammiksi, enkä nyt tarkoita pelkästään joensuulaisia, hehän puhuvat aina! Vähintäänkin tervehditään mutta usein myös jäädään vaihtamaan sana tai pari. Tämä porukka kulki rauhallisesti ylöspäin keskustellen ja maisemia kommentoiden. Vaikka me menimme normaalia kävelyvauhtia, pikku hiljaa olimme koko joukon edellä. Tässä ollaan edetty jo hyvän matkaa, hotelli ja joensuulaiset ovat jääneet kauas.

Taivaskeron kierros

Tähän on pakko laittaa se pakollinen porokuva, kissavideota kun en tähän hätään löytänyt. Porot ovat siitä ihmeellisiä eläimiä, että niitä on pakko pysähtyä kuvaamaan vaikka olisi kiireisenä autolla liikkeellä. Tämä nyt on sentään otettu Taivaskeron rinteellä.

Olympiatulen muistomerkillä tuuli jonkun verran, mutta matalasta painanteesta löytyi sen verran tuulensuojaa, että pystyimme pitämään evästauon. Siinä kahvitellessamme joensuulaiset olivat ehtineet myös ylös.

Mietitytti mitä tekemistä olympiatulella on Pallaksen kanssa ja netistä löysin maininnan: "Olympiakisojen soihtuviestitoimikunnan ehdotuksesta Kreikasta saapuvaan olympiatuleen liitettiin Pallastunturilla Pohjolan kesäyön auringosta sytytetty tuli symbolisoimaan Pohjolan ja etelän kansojen yhtymistä olympia-aatteen merkeissä".

Taivaskero

Tämä kuva on otettu jostain Laukukeron puolelta suunnilleen puolesta välistä Taivaskeron kierrosta. Pallaksen muodot ovat mukavan pyöreitä. Oikein mukavan pyöreitä..

Pallastuntureita

LEVI

Keskiviikkona oli sitten vuorossa Levi. Olen ollut Levillä kerran keväällä lumikelkkkailemassa ja muutaman kerran syksyllä. Parina kertana on ollut pientä ruskan alkuakin mutta tällä kertaa oli tällainen sää.

Tämä kuva on otettu huippua kiertävältä "maisematieltä", jolta avautuikin kerrassaan mahtavat maisemat. Hyvä kun eteensä näki!

Levi sumua

Tiesin, että Levin huipulle pääsee jopa autolla, mutten muistanut miltä puolelta tie kulkee. Koska automme oli pysäköity gondolihissien lähtöpaikalle, valitsin suorimman polun ylös. Suorin tiehän on myös lyhin ja kulki tässä tapauksessa gondolihissien linjaa pitkin. Eipä muuta kun tossua toisen eteen ja ylös! Joo, tuli aika lämmin ja paitakin kastui, mutta eikös tänne tultu liikkumaan.

Melkein ylhäällä polku yhtyi hiekkatiehen, jota pitkin nousi pariskunta. Jäin juttelemaan heidän kanssaan ja he sanoivat Leville nousun jalkaisin olevan heidän perinteensä. Varmistin heiltä, että kyseinen tie meni alas gondoleille. Pariskunta meni oman perinteensä mukaisesti alas gondoleilla, minä menin hiekkatietä, koska alaspäin oli helppo kävellä.

Jossain vaiheessa näin sumussa vilahduksen oranssipukuisesta maastopyöräilijästä, joka laski vauhdikkaasti sumun seassa pyörällään alas rinnettä. Rinteeseen on tehty erityinen alamäkirata pyöräilijöitä varten. Olipa varsinainen huimapää!

Toinen erikoisuus johon törmäsin oli frisbee golf. Ylhäältä alas asti oli maalikoreja ja sumussa kuului ketjujen kilahtelua. Odotin koko ajan milloin saan päähäni frisbeen. Levillä on selvästi panostettu eri lajien harrastajiin, mikä on tehnyt siitä suositun paikan.

Tässä on gondolihissien alaterminaali ja kuvaan putkahti tietysti myös maastopyöräilijöitä.

Levi Gondoli 2000 hissit

SÄRKITUNTURI

Torstaiksi piti keksiä jotain jalkoja elvyttävää ja kevyempää. Suurtunturit saivat tältä päivältä jäädä. Oli lisäksi viikon ensimmäinen tihkusateinen päivä ja mieli teki kovasti jäädä tuvalle lepäilemään. Muistin jonkun maininneen, että Särkitunturi olisi helppo ja mukava kiivettävä. Siispä sinne!

Huipulle meni leveä ja tasainen polku. Sateisesta säästä huolimatta väkeä riitti polulle melkein tungokseen asti. Ja huipulla tietysti oli sumua eikä nähnyt kuin juuri eteensä. Asia alkoi jo ihan huvittaa, vaikka mielellään olisi katsellut maisemia ja ottanut parempia kuvia muistoksi. Särkitunturi oli toinen tämän reissun uusista kohteista.

Särkitunturi sumua

Paluumatkalla näin kahden miehen nousevan ylöspäin. Toisella oli pitkulainen musta laukku. Sauvojen kanssa liikkeellä ollut naishenkilö mainitsi laukusta jotain ja ohitettuani heidät takaani alkoi kuulua trumpetin soittoa. Oli pakko pikaisesti kääntyä takaisin ja onnistuin ikuistamaan tapahtuman. Mies soitti Lapin kesää, tilanteeseen oikein sopivaa kappaletta ja hän soitti sen hyvin. Ei ihan jokapäiväinen tapaus Lapin poluilla!

Trumpetisti Särkitunturilla

ÄKÄSSAIVO

Sitten koitti se päivä, joka tulee kaikilla lomilla, viimeinen päivä. Oli tehtävä päätös, mitä vielä haluaa nähdä ja mikä on jätettävä seuraaviin kertoihin. Ylläksellä olen ollut monasti, joten se sai jäädä. Pallasjärven rannoilla on hienoja paikkoja, Raattaman suunnalla myös, mutta nekin jätin.

Pakasaivolla ollessani etsiskelin suurta seitakiveä. Netistä seitakiveä hakemalla selvisi, että se onkin Äkässaivolla, toisella saivojärvellä. Siellä en ollut koskaan käynyt, joten siinäpä viimeisen päivän kohde. Matkan varrelle osui lisäksi Äkäsmyllyn kahvitupa vanhoine myllyineen ja Linkupalon tulivuoripuisto, joissa molemmissa tuli pikaisesti pysähdyttyä.

Kolmen kilometrin mittainen Saivonkierros oli helppo kulkea, välillä hyväkuntoista polkua ja välillä pitkospuita. Nykyään enää vain vilkaisen luontopolkujen varrella olevia neuvontatauluja, mutta tämän kierroksen kaikki taulut sisälsivät itselleni uutta tietoa. En ala sen enempää referoimaan vaan laitan mielestäni mielenkiintoisimmat tähän.

Niittyheinälato

Jokamiehen kalkkitehdas

Äkässaivo Seitapahta

Äkässaivolta ajelimme Aakenustunturia kohden ja sen alla olevan Pyhäjärven rantaan. Aivan tien päässä on kota ja tulipaikka, jolla paistoimme makkarat ja jäimme vähän tulistelemaan ylimääräistäkin, olihan kyseessä sentään ensimmäiset ja myöskin viimeiset tulet koko reissulla. Piti saada hieman savuntuoksua tuliaisiksi vaatteisiin!

Siinä nuotiolla istuessamme järven rannan polulta nousi joukko maastopyöräilijöitä. Opasteesta näin, että Ylläkseltä tulee 23 km mittainen maastopyöräreitti. Ei epäilystäkään, että maastopyöräily on tullut muotiin. Asia, jonka havitsin jo kesäkuun erämessuilla. Tässä taitaa olla itselleni uusi innostuksen aihe!

Lauantaina oli aikainen ylösnousu. Illalla oli auto pakattu aamiaistarvikkeita ja jotain muuta pientä lukuunottamatta. Aamiaisen jälkeen mökin loppusiivouksen viimeistely ja sitten kotia kohden. Oli vielä pimeää ja sataakin tihuutti.

Ajettuamme reilut kymmenen kilometriä aloin kaivata kännykkääni. Minulla on tapana pitää sitä tietyssä paikassa autossa. Pengoin kassit, pussit ja myös auton lattiat. Sitä ei löytynyt mistään! Käännyin ja pysähdyin välillä olevalle roskapisteelle, jossa ohiajaessani kävin. Ei löytynyt sieltäkään, sen sijaan löysin maasta jonkun avaimet. Nostin ne roskalaatikon kannelle helpottamaan niiden löytymistä. Ajoin takaisin mökille asti ja siellähän kännykkä kiilteli jo kauas, maassa auton äskeisen parkkipaikan vieressä. Se oli näköjään pudonnut minulta autoa pakatessani. Lappi on kyllä sen verran hieno paikka, että poislähtökin kannattaa tehdä kahdesti!

Taas Muoniontietä ajaessa vilkaisu Oloksen rinteisiin. Ehkä tuollakin joskus tulee käytyä.. ja toivottavasti sitten on sumutonta ja ruskaakin löytyisi. Varmuuden vuoksi otan ainakin maastopyörän mukaan..