Tohtori Orinoro, oletan?

Orinoron rotko, Leppävirta, Mustinmäki 26.11.2013

Asiointimatkalla Pohjois-Savoon tarjoutui tilaisuus käydä katsomassa Leppävirran Orinoroa. Tarjoutui, koska päätin käydä siellä ja hoitaa samalla ne muut asiani. Näin päin matkani ovat ainakin viime aikoina kääntyneet - joku tärkeysjärjestyshän sentään pitää olla!

Savon Sanomat järjesti äänestyksen, jossa pyydettiin ehdotuksia Savon seitsemäksi ihmeeksi. Niiksi valikoituivat: kalakukko, Korkeakoski, Orinoron ja Seinävuoren rotkot, Pisa, Puijo ja savon kieli. Minulle on näistä täysin outoja ja käymättömiä vain Pisa. Seinävuoren Rotkolaaksossa, Tuusniemellä, kävin ensimmäisen kerran jo joskus 15-20 vuotta sitten, kun ajelin Pohjois-Karjalassa työmatkoillani.

Olin ajanut monta kertaa Orinoron ohi ja ajatellut, että tuollakin pitäisi joskus käydä. Nyt se hetki oli tullut!

Pientä ihmetystä aiheutti 534-tien "viralliset" siniset opasteet, joissa paikkaa kutsuttiin sitkeästi Orinnoroksi, siis kahdella N:llä.
Pitkin luontopolkua oli hienosti kaiverrettuja puisia viittoja, joissa puhuttiin Orinorosta. Luotan siihen, että paikkakuntalaiset, polkua huoltavat ihmiset, tietävät nimen paremmin. Siispä Orinoro.


Iltapäivä oli jo pitkällä, enkä ehtinyt kiertää enää koko polkua. Ajoin suoraan Hanhiahontien parkkipaikalle, josta itse rotkolle on matkaa vain 900m. Luontopolun "oikea aloituskohta" on Mustinmäen koulun pihassa. Maassa näkyi aika paljon jalanjälkiä, joten en ollut ensimmäinen kävelijä täällä tänään.

Polku oli melko helppokulkuista lukuunottamatta yhtä jyrkähköä laskua melko lähellä rotkon alkupäätä. Muutaman asteen pakkanen oli jäädyttänyt maan kosteuden ja tehnyt polusta liukkaan.

Varovaisuutta piti noudattaa myös rotkon pohjalla. Lumen peittämät pitkospuut, jotka olivat tässä kyllä enemmän kuin paikallaan, olivat jäiset.

Yritin saada jotain myös kuvatuksi, mutta hämärässä ilman jalustaa oli tarkkojen kuvien saaminen vaikeaa. Toisaalta jokainen, joka on yrittänyt saada kameralla ikuistettua komean näkymän, joka aukeaa tunturin laelta, tai tässä tapauksessa rotkon pohjalta, tietää tehtävän aika mahdottomaksi. Kotona ne kuvat ei enää näytä miltään!

Paluureitiksi oli keksittävä jokin muu kuin samat tutut pitkospuut. Kuka sitä nyt samaa reittiä takaisin, en ainakaan minä! Nousin ylös ja lähdin kulkemaan rotkon reunaa tulosuuntaan päin. En kulkenut kuitenkaan ihan reunassa, sattuneesta syystä, vaan hieman kauempana pitäen kuitenkin näköetäisyyden siihen. Luotin siihen, että kyllähän rotko joskus loppuu ja pääsen takaisin alas. Loppuihan se ja polulle päästiin!
  
Tällaisia paikallisia, ehkä vain harvojen tuntemia, luontokohteita on Suomessa paljon. Näistä on vaikea saada tietoa, jos ei osaa oikeista paikoista ja oikeilla hakusanoilla etsiä. Yleisesti tunnetuthan löytää helposti.

Yksi Leppävirrasta ja sen ympäristöstä kertova ja sitä hienosti kuvaava bloggari on Anssi Toivanen. Hänen kirjoituksiaan löytyy pariltakin eri sivustolta.

Paluumatkalla löysin maasta näin marraskuun lopulla harvinaista ainetta. Ripauksen auringonvaloa! Mistä lienee siihen pudonnut? Se on tuo ohut kellertävä kerros tuon parisenttisen  "lumihangen" päällä.

Tässä lumi on alkanut mitellä voimiaan 20cm korkean katajan kanssa. Jäin seuraamaan kamppailua, mutta se oli kovin verkkaista. Vaikka katselin kauan, ei oikein näyttänyt tapahtuvan mitään. Aurinkokin yritti ulkopuolisena puuttua peliin, katajaa auttaen, mutta sen voimat olivat jo vähissä. Tuli vilu ja lähdin kävelemään pois. 



Tänne on tultava uudelleen paremmalla ajalla ja paremmalla valolla. Kesällä tai ehkäpä lumikengillä kevättalvella..

KEVA:n tontilla

Älkää huolestuko, emme ole joutumassa blogin aihealueiden ulkopuolelle! En aio käsitellä päivänpolitiikkaa, vaikka otsikosta voisi näin päätellä. Kuljemme yhä tukevasti muistojen poluilla.

KEVA:n toimitalo, Unioninkatu 43

KEVA on ollut viime päivinä kovasti uutisotsikoissa, aiheesta tai aiheetta. Itseni uutisointi sai sukeltamaan yhteen muistooni.


Muistoni tapahtumapaikka on silloin vielä lähes tyhjä tontti Unioninkatu 41-43.


Nykyisin Unioninkatu 43:ssa sijaitsee vuonna 2005 valmistunut Käpy ja Simo Paavilaisen suunnittelema KEVA:n toimitalo.



Tontti oli siihen aikaan avara. Sillä oli mäki ja mäen päällä symppis vanha talo. Muuten tontti oli tyhjä. Se muodosti aukon aikoinaan Helsingin suurimman asuintalon, Pikku Naantaliksikin kutsutun, Unioninkatu 45:n talon ja Liisankadun kulmassa olevan korkean Unioninkatu 39:n talojen väliin.

Tuohon suureen Unioninkatu 45:een liittyy myös muistojani, olihan sekin vain "sillan mitan päässä" Hakaniemen torin reunalla sijainneesta omasta kotitalostani ja selvästi pikkupojan liikkuma-alueen sisällä.

Kerran liikuskelin siellä päin - syytähän ei useinkaan tarvittu - ja pääsin seuraamaan autonpudotusnäytöstä.

Tapahtuman on täytynyt liittyä jollakin tavoin turvavöiden käyttöön. Auton pudottamisella haluttiin kai konkreettisesti näyttää, millaista jälkeä törmäys saa aikaan. Silloin on varmaan myös kerrottu mitä ajonopeutta tehty pudotus vastaa ja onko törmätty kiinteään esteeseen vai toiseen ajoneuvoon. Omaan mieleeni ei tuollaiset tekniset yksityiskohdat kuitenkaan ole tallentuneet.

Ainoa tallentunut muistikuva on korkealla nosturin vaijerissa roikkuva musta auto, keula alaspäin. Tuijotan jännittyneenä autoa.. Sitten vaijeri yhtäkkiä löystyy ja auto rysähtää hiekkaiseen maahan. Kuuluu ilkeä räsähdys ja särkyvän lasin helinä. Tulee hiljaista. Auto jää lyttynokkaisena kiinnostuneiden ihmisten ihmeteltäväksi.

Yritin muistella auton merkkiä. Me pojathan tunsimme kaikki autot jo pienen pienestä vilahduksesta vaikka sadan metrin päästä! Sen muistan, että autossa oli pulleat lokasuojat, selkeä etusäleikkö ja erilliset etulamput. Siis hyviä tuntomerkkkejä, näyttihän sen ajan autot vielä autoilta!

Jostain syystä ajatukseni ovat lukittuneet Citroen Traction Avant'iin. Kyseessä on saattanut kyllä olla joku vastaavan näköinen amerikanrautakin.

Olisin kiitollinen, jos joku muukin muistaisi tämän tapahtuman ja ehkä osaisi kertoa siitä enemmän. Samoin kuin tuosta mielestäni viehättävästä tontista.



Lisäys 29.12.2013

Löysin arkistoistani vanhan lehtileikkeen, josta skannasin oheisen kuvan. Pax-mainoksen edessä on tuo mainitsemani tyhjä tontti.

Leivonmäki Einon kourissa

Kirveslammen kierros ja Luupään lenkki 17.11.2013

Pitikö sitä juuri tänään sinne Leivonmäelle lähteä? Piti! Olihan sunnuntai, vaihteeksi taas poutasää enkä keksinyt muutakaan tekemistä. Lisäksi olin luvannut käydä siellä eteläpäässä vielä ennen lumia. Radiossa kyllä kehottivat olemaan menemättä - metsään siis. Joku Eino oli aamuyöllä töninyt puita nurin, katkonut sähköjä ja oli kuulemma vieläkin hurjana. Ihme mies! Ei kai se nyt kuitenkaan kansallispuistossa.. Siellähän ollaan siivosti!

Tuulenpuuskat huojauttelivat autoa jo nelostiellä ja sama meno jatkui pienemmillä teillä. Pikkuroskaa ja oksaa oli koko tien leveydeltä. Ne rasahtelivat renkaiden alla ja vähän isommat oksat jäivät hetkeksi rahisemaan auton alle.

 
Tarkoitukseni oli ajaa Kirveslammen parkkipaikalle, jonne matkaa tulisi 56 km ja lähteä sieltä kiertämään molemmat eteläpään rengasreitit. Muutama päivä sitten, käydessäni pohjoisosassa, sain pitää koko kansallispuiston itselläni ja kuljeskella tyhjässä metsässä. Näin arvelin nytkin käyvän. Kukapa tänne tällaisella säällä viitsisi!

Pääsin perille ja parkkipaikalla odottikin yllätys: pitkä rivi autoja parkissa! En keksinyt asialle mitään selitystä. Sain sijoitettua omani viimeiseksi, ihan turvepylvään viereen. Tämä turvepylväs on vaikuttava näky! Sen opastaulua kannattaa pysähtyä lukemaan. Sitä lukiessa voi mietiskellä, miten luonnolla on aikaa järjestellä asioitaan!

Lähdin kiertämään ensin Kirveslammen kierrosta myötäpäivään. Nämä eteläpään rengasreitithän ovat melko lyhyitä ja mukavia luontopaloja nautittavaksi ihan sellaisenaan, ilman suuria varustemääriä ja kantamuksia.

Tulin pienelle lammelle, jonka nimeä en ole löytänyt kartasta. Nousin sen vieressä olevaan luontotorniin. Tornissa kävi aika puhuri. Otin pari kuvaa ja sitten olikin jo laskeuduttava alemmaksi. Sain kuitenkin vangittua lammen pinnalta Einon vihaisen puhalluksen.

Sitten alkoi selvitä niiden autojen arvoitus..

Pitkospuita pitkin tuli ihminen, jalustaan kiinnitetty kamera olallaan.. Hänen perässään toinen.. Kolmas oli pystyttänyt jalustansa keskelle pitkospuita ja tarkenteli jonnekin ylös.. Tuolla, taas keskellä pitkospuita, on neljäs polvillaan, nenä ja kamera melkein pitkospuissa kiinni.. Ajattelin, että onpas tämä, joutua keskellä vuosikymmenen myrskyä kulkemaan pitkospuilla vasten sakeaa ihmisvirtaa. He olivat lisäksi niin keskittyneitä kameroihinsa, että tuskin edes huomasivat tuulta.

Sitten vastaan tuleekin tutut kasvot: vanhempi poikani, valokuvausreppu tarvikkeista pullottaen! Näyttää olevan "liikuttava" harrastus tuo valokuvaus. Hyvä niin, ei ole poika näköjään kauas puusta pudonnut!

Harjujärven puolikodalla sama ruuhka jatkui ja tyydyin hörppäämään seisaaltaan kahvit kodan seinustan tarjoamassa tuulensuojassa.

Kumpi meistä oli tässä ensin?

Luupään lenkki on hieno geologinen luontopolku. Polulla on opastauluja, jotka esittelevät kansallispuiston geologiaa ja sille tunnusomaista maastoa, harjuja suppineen. Luupään lenkistä ja sen opastauluista on tehty Opettajan opas. Se löytyy Metsähallituksen luontosivuilta ja soveltuu tietysti itsekseenkin opiskeluun.

Suppa, pyöreähkö selvärajainen painanne, on syntynyt suuren jääkautisen jäälohkareen sulamisen seurauksena.

Erityisesti pidän Leivonmäen kansallispuistossa siitä, että järvet ja lammet on keksitty sijoittaa alas harjujen väleihin eikä ylös keskelle polkuja. Kulkemisen kannalta kätevää; poluilla voi kävellä kevyemmissäkin jalkineissa.

Käveltyä tuli virallisesti 3,9 km. Eino ei onneksi ollut saanut kovin pahaa jälkeä aikaiseksi ainakaan täällä eteläpuolella. Muutamia ohuita mäntyjä oli kaatunut polun poikki ja siirtelin ne sivuun. Pikkuoksat ja roskat luonto itse hoitaa omalla tavallaan. Paluumatkalla lähellä Selänpohjan parkkipaikkaa oli kaksi isoa puuta kaatunut tielle. Niiden latvat retkottivat vastaantulijoiden kaistalla. Ei ne siinä vielä tullessa olleet, olisin ne kyllä huomannut. Onpas se Eino tosiaan tänään pahalla päällä!

Leivonmäki leppoisena

Mäyränkerros, Soimalammen laavu ja Joutsniemi 12.11.2013

Vajaan kahden viikon aikana kolme reissua kansallispuistoihin! Mikäs se miehen niin on liikkeelle laittanut? Tietysti tämä blogini, johon yritän saada tuorettakin materiaalia. Talven mittaan voi sitten muistella vanhoja ja kaivella kuva-arkistoja.

Aloitan syksyn reissusuman purkamisen Leivonmäestä, koska Isojärven kuvat ovat vielä "kehitysosastolla". Siitä siis myöhemmin. En muutenkaan pysty tekemään näistä kirjoituksistani ajallisesti etenevää kokonaistarinaa, koska muistot nousevat mistä nousevat ja tulevat mieleen satunnaisessa järjestyksessä.

Leivonmäki on viettänyt tänä vuonna 10-vuotisjuhlaansa. Tämä kotipuistoni on jäänyt itseltäni viime aikoina aivan liian vähälle huomiolle. Yritän paikata laiminlyöntini kävelemällä koko puiston läpi vielä näin marraskuussa. Rutajärvi jakaa puiston luontaisesti kahteen osaan ja päätin aloittaa puistokierrokseni pohjoisosasta. Ajattelen ehtiväni vielä ennen ensilumia käväisemään eteläpuolella.

Iltapäiväksi oli luvattu sadetta ja siksi lähdin liikkeelle jo aamuhämärissä. Aurinko punersi taivasta vasta, kun olin kääntymässä Rutajärven tielle. Jyväskylästä päin tultaessa tämä on paras ajoreitti menipä puiston ylä- tai alapäähän. Matkaa Jyväskylästä Selänpohjaan tulee 48 km. Valkenevassa aamussa huomasin yksinäisen variksen, joka lentää läpsytteli hiljalleen samaan suuntaan kuin minäkin. Olikohan sekin retkeilemään menossa?

Selänpohjan pysäköintialue on suuri, niin suuri, etten ole koskaan nähnyt sitä kovinkaan täynnä. Typötyhjältä hiekkakentältä löytyi helposti vapaa paikka.

Sitten oli edessä valinta, kuinka päin 5,5 km mittaisen Mäyränkierroksen kiertäisi. Se on rengasreiteistä pisin. Päätin lähteä myötäpäivään ja mennä nauttimaan vielä juomatta olevan aamukahvini Soimalammelle. Sinne erkanee Mäyränkierrokselta 1,5 km pituinen pisto. Yleensä yritän välttää samojen polkujen edestakaista kulkemista, mutta tietäen Soimalammen rauhan ja kauneuden se kannattaa tällä kertaa hyväksyä.

Arvelin, etten tule tapaamaan montaakaan kulkijaa tällä kertaa, arkipäivästä ja sateen uhkaamasta säästä johtuen. Yksi yöllinen kulkija oli kuitenkin ehtinyt maastoja kiertää.

Pakkasherra oli leikitellyt ja kokeillut, kuinka ohuen jääkannen se onnistuisi lampiin puhaltamaan. Niin ohuen, että sen juuri erotti jäykkinä tököttävistä rantaheinistä.

Soimalammen laavu on sen verran kaukana parkkipaikoista, että ihan jokainen kulkija ei sinne kulkuansa suuntaa. Luonnon rauha ja pysähtyneisyys saivat minut siellä pohtimaan myöhäissyksyisen metsän hienoutta.

Sytytin tulet ja nautin aamukahvini hiljaisuudessa. Ennen lähtöäni kävin pilkkomassa muutaman klapin enemmän kuin olin itse polttanut. Näin seuraaville kylmissään olijoille tai makkarannälkäisille olisi puuta heti sytytettäväksi.

Kiertelin vielä laavun takana mäellä ja lähdin sitten puuliiterin editse paluumatkalle, käymättä enää laavun etupuolella. Vasta oheista kuvaa katsoessani muistin, että makuualusta, jonka löysin laavun sisältä ja jota lainasin kostean puupenkin lämmittimeksi, jäikin nostamatta sisään. Anteeksi, se huolimaton olin minä! Toivottavasti seuraava tulija löysi sen ennen tuulenpuuskaa ja nosti sisään.

Seuraavaa pysähdystä suunnittelin Lintuniemen puolikodalle. Matkalla sinne joudutaan kulkemaan muutama sata metriä melko leveää hiekkatietä pitkin. Jotenkin tuo tielle tulo havunneulasten peittämien hienojen polkujen jälkeen tuntuu oudolta ja hetkeksi saattaa nousta epäilys, ollaanko jossain kohtaa lipsahdettu reitiltä sivuun. Tien varren puissa tarkkaan katsomalla näkyvät siniset maalitäplät kertovat, että kyllä Mäyränkerroksella vielä mennään.

Tiellä pysähdyin tutkimaan pakkasen aikaansaannoksia. Lammikko oli pinnaltaan jäässä ja jään alla kuraista vettä. Kyykistyin ja katsoin sitä kamerankin läpi. Mielikuvitusta käyttämällä saattaa erottaa joltain kulkijalta pudonneen punaisen rubiinin, taivaalla nauravan kuu-ukon tai sitten tämä kaikki onkin osa kansallispuiston reittikarttaa!

Ennen Lintuniemen puolikotaa ja ruokataukoa pistäydyin vielä Joutsniemessä. Tai en ihan päässä, kunhan kävin katsomassa mitä sen tulentekopaikalle kuuluu. Se on Joutsniemen kärkeen menevän pistopolun varrella 600 m päässä polun alusta. Polku kulkee upean harjun laella. Helppoa ja mukavaa kulkea kuten lähes koko kansallispuiston alue. Helposta polusta ja upeasta harjusta huolimatta en ole koskaan käynyt ihan niemen päässä. Asia ei johdu edestakaisen kulkemisen vastenmielisyydestä vaan, ettei oikein koskaan ole tuntunut olevan sopiva hetki. Nytkin alkoi jo nälkä kurnia vatsassa.

Joutsniemessä olin huomannut, että tuulikin oli herännyt. Se oli sen verran kova, että tulen syttymistä piti vähän houkutella. Ainoat valmiiksi pilkotut kodan keskeltä maasta löytämäni klapit olivat lisäksi vähän kosteita. Repusta löytyneet sytytyspalat kuitenkin auttoivat. Puuvaja oli lähes tyhjä ja siellä oli vain muutama paksuhko koivutukin pätkä, joista en alkanut puita tekemään. Taitaa olla puiston suosituin tulistelupaikka tämä Lintuniemi. Koska tällä kertaa käytin valmiiksi pilkottuja puita, lupaan ensi käynnillä maksaa puuvelkani!

Tuuli työnsi savun suoraan kodan sisään, joten enimmät eväät oli syötävä lankkupöydän ääressä raikkaassa ulkoilmassa - ihan kun nyt en ulkoilmaa olisi jo saanut riittävästi! Selvisipä muuten samalla paikka ja olosuhteet, missä yksi makuualustoistani koki kerran kovia. Nuorempi poikani pyysi sitä lainaksi työporukkansa yölliselle eräretkelle. Olivat olleet jossain Leivonmäellä.. jossain rannalla olleessa kodassa.. nuotio oli kuulemma yöllä "vähän savuttanut".. Vähän! Ihmettelin, kun alusta, ankarasta tuulettamisesta ja pesemisestä huolimatta, haisi savulta monta viikkoa sen jälkeen. Sileä muovinen makuualusta! Olen tosi onnellinen, että pojalla on sentään oma makuupussi!

Olisi pitänyt lisätä enemmän taukovaatetusta ruokailun ajaksi. Välipaita oli kyllä repussa, mutta asia vaan jotenkin unohtui tulta viritellessäni. Seli seli, loppumatkalla ei auttanut muu kuin lisätä askeltiheyttä, jotta lämmin olo tulisi taas takaisin. Niinpä loput polusta menikin melkein puolijuoksua. Ketään en tavannut ja autokin oli edelleen yksin parkkipaikalla. Käveltyä tuli reittien virallisista pituuksista laskien melkein 10 km. Sisään autoon ja kohta poskipäihin alkoi nousta viileän ilman aikaansaama kuumotus. Sitten tuulilasiin ilmestyikin ensimmäiset sadepisarat..

Marraskuun lumo

On vapauttavaa, kun kevään kiihko, kesän kiireet ja etenkin helteet ovat takanapäin. Silloin kun Suomessa nyt häiritsevän pitkiä helteitä edes on.

Olen vähitellen ymmärtänyt olevani syksyihminen. Nautin viileäksi käyneistä säistä, raikkaasta ilmasta ja tuulesta, kostean metsän tuoksusta. Valmiiksi saamisen - tai ehkäpä paremminkin paikalleen asettumisen tunteesta. Se mikä on pitänyt tehdä ennen talvea, on tehty. Se mitä ei ole tehty tai ehditty tekemään, jää ehkä tekemättäkin.

Leivonmäen kansallispuisto, Soimalampi, marraskuu 2013

Marraskuussa metsäpolut loistavat tyhjyyttään, laavut odottavat kylmissään tulien sytyttäjiä. Vain joku satunnainen käväisijä saattaa ilmestyä hetkeksi, kadotakseen taas. Marraskuu on hiljaisten metsien aikaa. Metsä ei vielä nuku, kunhan asettelee tyynyään parempaan asentoon ja himmentelee valoja. Koko luonto rauhoittuu odottamaan..

Kirjoittamisesta ja vanhoista päiväkirjoista

On jotenkin juhlallinen olo. Olisi varmaan pitänyt laittaa päälle vähän parempaa. Parempaa kuin nämä löysät housut ja tämä kesäkuvioinen lyhythihainen paita, jota aina käytän sisällä. Tossutkin olisi tietysti voinut vaihtaa vaikkapa siisteihin sukkiin. Juhlan aihe on tietysti tämä ensimmäinen varsinainen kirjoitukseni tänne muurahaispuun oksille.

Olen jo vuosia kirjoitellut elämäntarinaani ja muitakin tarinoita tänne tietokoneelle. Hyvin vähän olen niistä kirjoituksista toistaiseksi kertonut edes läheisilleni, saatikka sitten niitä kenellekään näyttänyt. Kunhan pojat saavat tietää tästä blogi-touhusta, kuulen varmaan: "Hei, isältä on otettava toi tietsikka pois! Tai ainakin katkaistaan siltä netti. Häpäisee vielä itsensä ja meidät!"

Esimerkkiä kirjoittamiseen on ehkä antanut edesmennyt isäni, joka piti päiväkirjaa nuorukaisesta ihan vanhuuden päiviinsä saakka. Ei kovinkaan yleistä 1920-luvulla syntyneelle miehelle! Nyt nuo päiväkirjat - tai oikeammin vihkoset - ovat minun hallussani. Niiden kellastuneilta ja haperoituneilta sivuilta olen saanut seurata isäni matkaa ja samalla löytänyt itseänikin koskevia kirjoituksia.

Oli aika kummallinen olo lukiessani ensimmäistä kertaa tekstikappaletta, joka alkoi: "Olemme äitisi kanssa puhuneet sinusta. Sinusta, joka et vielä ole olemassa vaikka kuitenkin olet. Toivomme, että oletpa tyttö tai poika, tulet kevään mukana terveenä."

Niin, sitten minä tulin. Ja tässä minä nyt sitten kirjoitan.