31.12.2013

Suonenjoen vuoristossa

Vuoden viimeinen luontoretki, jolla tapaan metsurienkelin 30.12.2013

Talvisin ja kesäisin Jyväskylä-Kuopio väliä ajaessani olen kiinnittänyt huomiota ihan tien vieressä oleviin pitkulaisiin järviin ja niiden takana oleviin mäkiin. Paikka on vähän matkaa Koskelon kahvilasta Jyväskylään päin. Järvet ovat Kourujärviä ja niiden vieressä olevia pienempiä lampia. Korkeuskäyriä katsellessa arvaa, ettei kyseessä ole ihan helppokulkuisinta maastoa. Sitten silmä osuu paikannimiin: Halosenvuoret, Palanut vuori, Ilvesvuori, Mäkrävuori ja hännän huippuna Kuolemanvuori ja Jerusalemi. Tuntuupa olevan ihme paikka!

Pelkillä paikannimillä en löytänyt netistä juuri mitään. Sitten kokeilin "suonenjoki kuoleman vuori". Päädyin lintukuvaaja Olli Korhosen kirjoituksiin retkipaikka.fi-sivustolla. Yksi oli jopa otsikoitu "Kuolemanvuori on nimensä ansainnut!"

Kaipasin joulun välipäivinä ulkoilukohdetta ja muistin tämän mystisen alueen. Ajattelin kipaista Mäkrävuorelle ja sen jälkeen paluumatkalla katsastaa muita jyrkänteitä. (Pankaapa muistiin sana "kipaista"!) Etukäteen olin kartasta katsonut parhaimmaksi lähestymisreitiksi Korkeaniementien. Se näytti menevän riittävän lähelle ja siitä näytti lisäksi haarautuvan oikealle kartassa pilkkuviivoin merkitty tie, jota pitkin pääsisi vielä lähemmäksi. Käännyttyäni Korkeaniementielle menon katkaisi keskellä tietä seisova auto. Kuljettajaa ei näkynyt missään. Tiellä oli havuja ja metsätöihin viittaavaa roskaa. Kuuntelin kuuluisiko mistään ääniä, jotta olisin voinut käydä sanomassa muutaman sanan tuolle itsekkäälle autoilijalle, mutta metsä oli sillä hetkellä hiljainen.

Mäkrävuori, Kuolemanvuori

Käännyin ympäri ja otin suunnitelma B:n käyttöön. Hukkasentieltä kääntyisi vasemmalle silmukkaan päättyvä tie, joka menisi sopivasti Kuolemanvuoren lähelle. Sinne piti vain harmittavasti ajaa paljon pitemmästi. En ollut koskaan ajellut noita teitä, joten en tiennyt mitä tienviitoissa lukisi vai lukisiko mitään. Karttanakin oli vain oheinen karttatuloste. Hukkasentie johti ensin hiekkakuopille. Teitä haaroi ja pyöri isojen soraharjujen ympäri. Ota tästä nyt selvää minne varsinainen tie jatkuisi! Loppujen lopuksi sitä edestakaisin ajettuani ja sen sivuhaaroja kokeiltuani löysin oikean tien. Kello oli 11.30, kun pysäköin tien päähän silmukan reunaan. Teillä ajeluun oli tuhrautunut melkein tunti ylimääräistä ja kaikki sen tiellä seisoneen auton syytä.


Ennen maastoutumista söin pari voileipääni ja vaihdoin jalkaan kumisaappaat. Kahvit ajattelin juoda vasta jonkun upean kukkulan laella. Mukanani ei ollut kovinkaan paljon varusteita, koska tämähän on vain tällainen piipahdus ulkoilmaan joulunpyhien jälkeen. Näin ajattelin ja näin olin varustautunut.

Ihan heti ei näkynyt selviä kukkuloita, joista olisi päässyt valitsemaan. Sen sijaan näkyi melko tiheää metsää ja lähellä metsäinen ylöspäin nouseva rinne. Päättelin kartasta, että se on Kuolemanvuori. Aloitin kipuamisen sille. Kulkemisen jälkiä ei metsässä eikä vuorella oikeastaan näkynyt. Kyseessä ei siis ollut mikään suosittu tai loppuunkaluttu luontokohde! Kuljin jyrkänteen reunaa ja otin muutamia kuvia. Koko ajan häiritsi silmien ja kuvien eteen nousevat puut, joko rinteellä tai sen päällä kasvavat. Kuljin vuoren toiselle, vähän loivemmalle reunalle, josta otin kuvia viereisestä Mäkrävuoresta. Sekin oli puiden peitossa, mutta erottui selvästi muuta maastoa korkeampana kohtana. Sitten aloin laskeutua ja ajattelin käydä kuvaamassa Mäkrävuorta alhaalta päin.

Paikoin puita oli niin tiheästi, että piti oikein miettiä missä asennossa itsensä sekaan työntäisi. Kamera ja reppukin meinasivat tarttua oksiin. Sitten löysin metsäkoneen vanhan uran. Urassa oli vettä melkein puolisääreen ja välillä taas niin syvästi, että piti etsiä kiertoteitä. Tänä vuonnahan ainakin Keski-Suomessa joulun seutu on ollut hyvin sateinen ja lauha. Aikani rämmittyäni eteeni ilmestyi tumma kallioseinämä. En edes yrittänyt ottaa kuvia; eivät ne olisi onnistuneet ilman jalustaa noin pimeässä. Kuljin jonkun matkaa loivasti kaartuvan jyrkänteen alapuolella ja vähitellen se madaltui. Puskin taas itseni tiheän kuusikon läpi ja aloin nousta ylemmäksi. Lopulta olin Mäkrävuoren päällä. Tai ainakin näin luulen.

Vasta nyt aloin miettiä paluureittiä. Halusin lopettaa retken tähän ja oikaista suoraan autolle. Iltapäivä alkoi jo olla pitkällä ja hämärä tulisi reilun tunnin päästä. Mieleen iski jotenkin pettymys, kun olin odottanut hienoja korkeita "vuoria" ja upeita näköaloja. Sen sijaan sainkin taistella tietäni eteenpäin tiheissä pusikoissa, lammikoissa ja liukkailla jyrkänteillä.

Katselin märässä metsässä nuhjaantunutta karttatulostetta. Ysitie on tuolla lännessä ja suoraan etelässä on "silmukkatie". Minusta se on hyvä nimi tuolle nimettömälle metsätielle. Yritin kuunnella kuuluisiko ysitien liikenteen ääni. Ei kuulunut, oli ihan hiljaista. Taivas oli tasaisen pilvimaton peitossa, kuten oli ollut jo pari viikkoa. Missä on länsi ja missä on etelä? Aikaa ei ole missään tapauksessa enää pitkiin harharetkiin ennen hämärän tuloa. Muistelin minkälaisia kaarroksia ja rinteitä olen kulkenut. Katselin taas nuhjaantunutta karttaani. Mikään ei sopinut muistikuviin! Millähän mäellä tai vuorella ihan oikeasti olen? Aloin jo vaihtaa suunnitelmani silmukalle pääsystä pääsyksi ihmisten ilmoille. Vaan minne päin lähteä? Rehellisesti kai pitää sanoa, että olin sillä hetkellä eksynyt. Kovin kaukana ei mikään olisi, ellen harhautuisi kulkemaan suoraan itään. Sielläkin tulisi aikanaan teitä vastaan, mutta uhkaava pimeys alkoi huolestuttaa.

Mitä tehdä tällaisella hetkellä? Olla ainakin panikoimatta ja säntäilemättä. Istahdin juomaan ne kahvit vasta nyt. Yhden keksin ja pätkän suklaata jätin syömättä. Ihan noin varmuuden vuoksi. Sain ajatuksen yrittää paikallistaa ysitietä. Nousin ylemmäksi ja olin erottavinani vaimean huminan. Oliko se tuuli puissa vai ysitie? Sijoittelemalla itseäni sopivasti erotin kuin erotinkin tien ääniä. Huh, nyt on ainakin ilmansuunta jotakuinkin selvillä. Kaukana tie tuntui kuitenkin olevan ja ylhäältä näkyi sinne päin vain puiden latvoja ja samaa ryteikköä, jossa olin jo tarponut. Loppuukohan päivänvalo kesken?

Sitten jostain kaukaa kantautui moottorisahan päräyksiä. Moottorisahan! Se metsuriko Korkeaniementien varressa? Niin, tai sitten joku muu jossain ihan toisaalla.. Taas on mahdollisuus erehdykseen. Sain paikallistettua moottorisahan äänet ysitien suunnalle.

Nyt oli tehtävä päätös lähteäkö yrittämään harhailemalla löytää autolle vai suunnata ysitien varteen ja kävellä sitten autolle teitä pitkin? Vaikka pelkkä ajatus kilometrien kävelymatkasta (kierto)teitä pitkin tuntui tosi vastenmieliseltä, päädyin siihen. Sillä tavalla pääsisin ainakin täältä pois.

Laskeuduin alas ja lähdin kävelemään liikenteen ääniä kohden. En välittänyt esteistä, kunhan suunta säilyisi. Onneksi liikenteen äänet vähitellen voimistuivat ja sain varmuuden oikeasta suunnasta. Välillä kuului sitä moottorisahauksenkin ääntä. Alkoipa tuntua helpottavalta! Sitten tulla tupsahdin jollekin metsätielle. Sellainen tuntuu vaikean maaston jälkeen aina mukavalta, onhan ainakin tien jommasta kummasta päästä pääsy ihmisten ilmoille.

Ysitien humina kuului jo läheltä ja hetken kuluttua näin jo autojakin. Tie oli kuitenkin pitkän järven takana ja olisi päästävä jotenkin järven yli. Sitten tie kaarsikin sillalle! Eläköön, selvitäänhän täältä! En ollut enää pitkiin aikoihin katsellut karttaa, koska suunnistin äänien perusteella. Nyt jälkeenpäin rauhassa katsomalla selviää, että olin tullut Korkeaniementielle. Kohta näin edessäni miehen metsurin kamppeissaan, oranssi kypärä päässä ja moottorisaha kädessä. Tervehdin ja vaihdoin hänen kanssaan muutaman sanan. En voinut ajatellakaan, että olisin moittinut häntä auton pysäköinnistä. Varsinkin, kun hän itse totesi jättäneensä auton tielle esteeksi, ettei kukaan joudu kaatuvien puiden alle. Pikemminkin teki mieleni halata tuota pelastavaa enkeliä, metsurienkeliäni! 

Sulattelen vähän tapahtunutta ja kerron vähän myöhemmin otinko mistään opikseni..

29.12.2013

Talvimyrskyn ihailua Mäkiluodossa

Mäkiluoto
Tämänkertainen muistoni nousee mieleeni monissa yhteyksissä; muistellessani varusmiesaikojani, veneilykokemuksiani tai katsellessani vielä jäistä vapaana vellovaa talvista merta. Paikka on Mäkiluodon linnakesaari Porkkalanniemen ulkopuolella ja ajankohta vähän ennen joulua 1974.

Saatan jossain vaiheessa kirjoittaa enemmänkin varusmiehenä olostani Helsingin edustan linnakkeilla. Palvelin nimittäin Suomenlinnan Rannikkotykistörykmentissä helmikuusta 1974 tammikuuhun 1975. Mäkiluotoon tieni vei, kun aliupseerikoulun päätteeksi Isosaaressa kyseltiin löytyisikö vapaaehtoisia Mäkiluotoon. Sinne oli pitkän tauon jälkeen tulossa uusi alokaserä ja sille tarvittiin ryhmänjohtajia.
Huhu kertoi, että saarella oli vain yksi puu ja sekin oli lipputanko! Tätä taustaa vastaan ei kukaan odottanut vapaaehtoisia löytyvän. Kunnes yksi käsi nousi, minun käteni..

Olin viehättynyt paikan sijainnista keskellä ei mitään. Mäkiluoto oli ihan eri juttu kun Santahaminat, Suomenlinnat, Isosaaret ym kaupungin kupeessa olevat saaret. Santahaminastakin kuljettiin kahdesti viikossa iltalomille HKL:n sinisellä bussilla! Mäkiluodosta ei päästy joskus viikkokausiin käymään mantereella.

Jo ensikosketus saareen antoi esimakua mitä tuleman piti. Meitä oli yhteysveneellinen miehiä ja täydet varustereput oli tietysti tilanpuutteen vuoksi laitettu veneen katolle. Merellä keinutti ja aallokko oli melkoista, kuten aika usein noilla seuduin. Laiturille päästyämme moni huomasi reppunsa olevan läpimärkä. Repuissa oli tietysti silloinen maallinen omaisuutemme, koska oli kyseessä siirtyminen uuteen palveluspaikkaan. Oma reppuni oli onneksi päätynyt kasan päällimmäiseksi ja säilynyt siksi kuivana.

Yhteysalus oli 1915 Tsaarin laivastolle rakennettu Axel von Fersen. "Fersu" tuli meille tutuksi puskiessaan melkein kelissä kuin kelissä meitä hakemaan tai tuomaan. Rannikon Puolustaja -lehti 2/1979 kertoo: "Luokkaan kuului neljä alusta: Augustin Ehrensvärd, Axel von Fersen, Fabian Wrede ja Wilhelm Carpelan. Luokkaa on kutsuttu myös Ehrensvärd-luokaksi. Aluksia ajaneet ovat kiittäneet niiden hyviä meriominaisuuksia. Tosin aluksia kutsuttiin myös 'sukellusveneiksi' niiden ulkomuodon ja ehkä helposti kannelle nousevien aaltojen vuoksi."

Menemättä sen syvemmälle saaren muuhun elämään, kerron yhdestä pimeästä ja sateisesta illasta. Aika alkoi tulla vähitellen pitkäksi, koska palvelusaikamme oli päättymäisillään eikä velvollisuudet enää painaneet. Kotiuttamiseen oli aikaa reilut pari viikkoa. Miehet kuljeksivat kasarmilla villasukissaan ja napostelivat iltapalakeksejä samalla kun töllöttivät televisiota. Oli sateista ja tuulista. Kasarmin nurkissa ujelsi tuuli ja kattopellit rytisivät. Muut olivat onnellisia kun saattoivat pystytellä sisätiloissa, mutta minä sain huiman ajatuksen. Kerrankin tarjoutuisi tilaisuus päästä näkemään myrskyävä meri aivan läheltä! Omat veneemme ovat nimittäin aina olleet sen verran suuria, ettei niitä ole saanut vedettyä rannalle turvaan. Aina tuulen noustessa on samalla lisääntynyt huoli veneen säilymisestä ehjänä.

Puin lämpimästi, laitoin jalkaan kumisaappaat ja päälleni pitkän sademanttelin. Sitten livahdin kasarmilta ulos ja lähdin kävelemään saaren eteläkärkeä kohden. Iltahiljaisuuteen oli vielä pari tuntia aikaa. Oli pilkkopimeää, mutta tunsin tien. Vähitellen silmät tottuivat pimeään ja aloin erottaa joitakin yksityiskohtia. Lähempänä rantaa alkoi mereltä näkyä Kallbådan majakan valo. Sen valokiila lakaisi myrskyävää merta ja valon kajossa erotin valtavina rantaan murtuvat aallot. Vesisade piiskasi kasvojani ja pitkälle maihin lensi valkoista vaahtoa. Tuuli oli niin kova, että oli vaikeaa pysyä pystyssä. Käytin suojana suurta kivenjärkälettä, jonka takaa välillä työnsin päätäni esiin. Lämpötila oli jonkin verran plussan puolella ja muistan veden ja tuulen tuntuneen aika raikkailta kasvoillani. Muitakin muistoja sieltä on jäänyt mieleeni mutta tämä myrskynäytelmä ehkä kaikkein voimakkaimpana.

16.12.2013

Kuusivarkaissa

Keski-Suomeen on suurella todennäköisyydellä tulossa vaihteeksi mustahko joulu. Tänä vuonnahan kaikki Suomen lumet näyttävät olevan Kilpisjärvellä, kun ne viime vuosina ovat olleet Helsingin riesana.

Lähestyvä joulu sai minut muistelemaan erästä kuusenhakua. Tapauksen ajoittaminen on suhteellisen helppoa, koska Kontulantien ja Muurimestarintien risteyksessä ei silloin vielä ollut suurta Paragonin painotaloa. Sittemmin tuo talo on muutettu liikuntahalliksi. Pienellä etsiskelyllä löysin talon valmistumisvuodeksi 1979, joten jonkin verran sitä ennen tämän on täytynyt tapahtua.


Tulimme isäni kanssa autolla Puotinharjusta kohti Kontulaa. Nousimme loivaa ylämäkeä ja näimme vasemmalla puolella tietä vastakaadettua kuusikkoa. Ihmisiä oli nostelemassa kaadettujen kuusien latvoja ja selvästi valitsemassa itselleen joulukuusta. Monia autoja oli pysähtyneenä tien varteen ja ihmiset "markkinapaikalla" täydessä touhussa. Mekin haistoimme tilaisuutemme tulleen!

Ajoimme perille ja haimme kiireesti kellarikomerosta kattotelineen ja käsisahan. Kattotelineen kiinnitys sujui tuskallisen hitaasti ja koko ajan oli mielessä, että vieläköhän sieltä riittäisi meillekin joku kelvollinen latvus. Vihdoin pääsimme paikalle takaisin ja parkkeerasimme tien varteen. Ihmiset tuntuivat jo lähteneen, minkä ilolla panimme merkille. Kävimme suoraan kuusien kimppuun, mittailimme ja puntaroimme, kuten kuusimetsässä kuuluukin tehdä. Meillähän ei ollut mihinkään kiire, kun muut olivat jo omansa saaneet. Sitten löytyi sopiva kuusi ja aloimme nostaa sitä auton katolle. Emme ehtineet saada naruja kunnolla kiinni, kun kävi käry!

Paikalle porhalsi mies, joka huusi jo kaukaa: "Hei te siellä! Ettekö tiedä, ettei niitä saa ottaa?" Emme tienneet. Itse asiassa meistä niitä oli jopa ihan lupakin ottaa - eihän ne olleet kenenkään ja joulukin oli muutaman päivän päästä. Muistan, että syntyi aika kiivasta keskustelua, kunnes tilanne alkoi rauhoittua. Loppuselvittelyä päätettiin jatkaa meillä kotona. En tiedä oliko mies Paragonin työntekijä ja vartioimassa heidän omaisuuttaan; tulevan rakennuksen altahan metsää oli kaadettu. Tai sitten maat - ja puut - olivat vielä kaupungin ja mies oli Helsingin kaupungin kuusivahti.

Ehkä tunnin kuluttua ovikellomme soi ja mies tuli sisään. Hän istuutui nojatuoliin, avasi salkkunsa ja kirjoitteli papereihinsa jotakin. Etukäteen jotenkin jännitin mitä kaikkea tästä seuraa, mutta tunnelma muuttui heti alussa aika leppoisaksi. Molemmat, isäni sekä hän, olivat ehtineet sulatella tapahtumaa. Hän ymmärsi erheemme ja me tietysti, ettei puu muutu kaadettaessa yhtäkkiä kenen tahansa omaksi. Tilaisuus oli vaan tehnyt meistä varkaita! Yhteisymmärryksessä kuuselle soviteltiin hintaa ja muistaakseni saimme jopa pitää kuusen. Lähtiessään mies toivotteli meille hyvät joulut ja me vastavuoroisesti hänelle.

Tapahtumasta ei loppujen lopuksi jäänyt kovinkaan rikollinen olo eikä paha mieli, ehkä pikemminkin nolotti. Tästäköhän meille on jäänyt jo perinteeksi muodostunut vitsikäs joulusanontamme: "varastetun kuusen latvassa tähti loistaa kirkkaimmin!"

4.12.2013

Isojärvi etsimessä

Valokuvausmatka Isojärven kansallispuistoon 9.11.2013

Viimein päästään tähän melkein kuukauden vanhaan käyntiin toisessa kotipuistossani, Isojärvellä. Jos Leivonmäki on helppokulkuinen, helposti saavutettava ja leppoisa, niin Isojärvi on puolestaan erämainen ja paljon vaikeammin kuljettava.

Oli lauantaiaamu ja pitkään aiottu yhteinen retki vanhemman poikani kanssa oli käsillä. Edellispäivän säätiedotus oli luvannut poutaantuvaa, joten päätimme lähteä. Lähtiessämme oli vielä tihkusateista mutta taivaan pilvimatossa näkyi jo lupaavasti vaaleampia laikkuja. Sää muuttui kuitenkin yllättäen huonommaksi ja Jämsän jälkeen alkoi ihan oikea sade. Kaikki sääthän ovat ulkoilusäitä, sanotaan, on vain kysymys oikeasta pukeutumisesta. Olimme kuitenkin tällä kertaa menossa valokuvaamaan emmekä toivoneet ainakaan kovaa sadetta.

Koska jokaisesta reissusta on opittava jotain, halusin kokeilla kannattaako oikaista Hämepohjantien ja Ouninpohjantien kautta Isojärvelle eikä ajaa Längelmäen kautta, mistä virallisempi reititys ohjataan. Kartan mukaan se näyttäisi oikaisevan jonkin verran. Eteen tuli hiekkatietä, mutkaa ja mäkeä vaikka muille jakaa. Saimme samalla maistaa pikku pätkän rallimaailman kuuluisinta erikoiskoetta, Ouninpohjaa!


Tapanani on lähtiessä napata valokuva alueen opaskartasta. Näin maastossa voi kameran näytöltä arvioida mahdollisia reittisuunnitelmien muutoksia.

Isojärven kansallispuistoon on kaksi sisäänkäyntiä: Heretyn vanha metsätyökämppä etelässä ja Huhtalan torppa pohjoisessa.

Isojärven kansallispuisto, Heretyn kämppä
Jos aikoo Huhtalaan, kannattaa olla tarkkana. Viittaa ei helposti huomaa pohjoisesta päin tultaessa ja ajaa tienhaaran ohi.

Ajoimme Herettyyn ja nautimme parkkipaikalla aamukahvit. Samalla ihailimme auton saamaa uutta väritystä. Se olisi kuraisuutensa puolesta käynyt ihan oikeasta ralliautosta!

Reittisuunnitelmamme ei ollut lopullisesti päätetty. Ajattelimme käydä jossain Lortikan ja Vahterjärven korkeudella, lounastaa siellä, kääntyä ja tulla sitten jotain toista polkua takaisin. Sade oli onneksi tauonnut. Hiljaisessa metsässä kuului enää puista tipahtelevien pisaroiden ripsahtelu. Ihan kuin puut olisivat olleet suruissaan jostakin.


Melko pian saavuimme Kannussalmeen, joka ylitetään hienoa siltaa pitkin. Tämän jälkeen alkumatkan helppokulkuinen polku alkaakin muuttua kapeammaksi ja vaikeammin kuljettavaksi.

Oliskohan se nyt.. Eikun vähän vielä..
Pääasia, että valokuvauskalusto on viimeisen päälle! Sitä olikin pojalla koko repullinen. Suuri kamerajalusta varmisti vielä sen, ettei kädet turhaan heiluneet mukana.

Minulle nämä kuvaustauot olivat otollisia hetkiä tutkiskella lähimaastoa.

Objektiiveja ja kuvaustilpehööriä oli niin paljon, ettei mukaan tullut edes vesipulloa. Sen poika huomasi jossain vaiheessa, kun itse hörppäsin omasta pullostani vettä. Varapuseronsakin hän sai siirretyksi jotenkin minun rinkkaani. Väsyin kuuntelemaan; voitko pitää tätä hetken, kun kaivan "tämän ja tämän" repusta?


Vahterjärven laavu, Isojärven kansallispuisto
Vahterjärven laavua lähestyessämme näimme jo kaukaa, että nuotiosta nousi savua. Olisi ollut mukava saada vaihtaa kuulumisia toisten kulkijoiden kanssa mutta laavu olikin tyhjä ja vastassa oli vain sammumaisillaan oleva hiillos. Hienoa palvelua, tarvittiin vain pari puuta ja hetken kuluttua makkarat jo alkoivat ruskistua!

Lepäilimme laavulla hyvän tovin ja kohta saimme seuraa. Ensin isä ja tytär, arvelin, koska puhuivat huomisesta isänpäivästä. Sitten tuli kaksi reipasta retkeilijärouvaa. Ehkä levällään olevat tavaramme ja rinkkani yläputkessa rullattuna oleva makuualusta sai heidät kysymään: "Oletteko olleet tässä yötä?" Aloin itsekin katsella tarvikemääräämme..


Tällaista kaunista jäkälää löytyi yhden kallioisen kukkulan laelta, jonne aikani kuluksi kävin kurkistamassa.

Harmi, ettei nykykameroilla vielä pysty tallettamaan kostean syksyisen metsän tuoksua!

Näitä isompia ja pienempiä lampia Isojärvellä kyllä riittää.
Lähdimme Vahterjärveltä kohti Latokuusikkoa. Vaikka pitkospuita oli laitettu kiitettävän runsaasti, tuli välillä eteen niin märkiä paikkoja, että oli yritettävä kiertää tai kiipeillä kuivemmalle maalle. Aina se ei onnistunut, kun polku oli levinnyt näissä kohdin pehmeäksi velliksi. Ihan "nappaskengissä" ei Isojärvelle kannata lähteä ainakaan näin syksyllä!

Kuljimme pitkää pitkospuuosuutta, jonka loppupäässä olimme päättäneet pysähtyä iltapäiväkahville. Laskimme kantamukset selästämme ja kaadoimme termoksista kahvit mukeihin.

Siinä kahvia hörppiessäni katseeni kiinnittyi vieressä olevaan kantoon. Ihan kuin tuota kantoa olisi jyrsinyt.. ei voi olla totta! Majava!
Se tai ne olivat raahanneet katkomiaan puita läheiseen lampeen, jossa niitä kellui enemmänkin.


Latokuusikon seuduilla alkoi iltapäivä jo olla pitkällä. Lähdimme oikaisemaan takaisin tuloreitille Kuorejärven rantaa seurailevaa polkua pitkin. Sen varrella eteen tuli hurjimmat ja vaikeimmat kohdat. Polku nousi muutamissa paikoissa tosi jyrkästi ja sitä peitti paksu kerros märkiä haavanlehtiä. Meidän piti oikein asetella jalkojamme ja turvautua välillä käsienkin apuun. Tälle polulle ei huonojalkaisilla ole asiaa!


Tässä minun näkemykseni Kuorejärvestä.


Tässä poikani kuvauksellisempi näkemys!

Vielä yksi loppumatkasta sattunut hauska tilanne. Olimme pysähtyneenä polulle. Kamerajalusta oli viritelty suuri putki osoittamaan syvälle metsään ja me häärimme tärkeänä ympärillä. Tähysteltiin ja mietittiin kuvakulmia. Takaa tuli pariskunta kahden koiransa kanssa, pysähtyivät ja jäivät kunnioittavasti reilun etäisyyden päähän. Ihmettelivät varmaan kun eivät nähneet mielestään mitään selvää kuvauskohdetta. Sanoin, että menkää ohi vaan, ei tämä ole niin vakavaa miltä vaikuttaa. Kysyivät kuitenkin ohimennessään: "Mitä te kuvaatte? Tuleeko tämä johonkin lehteen?" Taisimme tosiaan olla aika vaikuttava näky rensseleinemme!

28.11.2013

Tohtori Orinoro, oletan?

Orinoron rotko, Leppävirta, Mustinmäki 26.11.2013

Asiointimatkalla Pohjois-Savoon tarjoutui tilaisuus käydä katsomassa Leppävirran Orinoroa. Tarjoutui, koska päätin käydä siellä ja hoitaa samalla ne muut asiani. Näin päin matkani ovat ainakin viime aikoina kääntyneet - joku tärkeysjärjestyshän sentään pitää olla!

Savon Sanomat järjesti äänestyksen, jossa pyydettiin ehdotuksia Savon seitsemäksi ihmeeksi. Niiksi valikoituivat: kalakukko, Korkeakoski, Orinoron ja Seinävuoren rotkot, Pisa, Puijo ja savon kieli. Minulle on näistä täysin outoja ja käymättömiä vain Pisa. Seinävuoren Rotkolaaksossa, Tuusniemellä, kävin ensimmäisen kerran jo joskus 15-20 vuotta sitten, kun ajelin Pohjois-Karjalassa työmatkoillani.

Olin ajanut monta kertaa Orinoron ohi ja ajatellut, että tuollakin pitäisi joskus käydä. Nyt se hetki oli tullut!

Pientä ihmetystä aiheutti 534-tien "viralliset" siniset opasteet, joissa paikkaa kutsuttiin sitkeästi Orinnoroksi, siis kahdella N:llä.
Pitkin luontopolkua oli hienosti kaiverrettuja puisia viittoja, joissa puhuttiin Orinorosta. Luotan siihen, että paikkakuntalaiset, polkua huoltavat ihmiset, tietävät nimen paremmin. Siispä Orinoro.


Iltapäivä oli jo pitkällä, enkä ehtinyt kiertää enää koko polkua. Ajoin suoraan Hanhiahontien parkkipaikalle, josta itse rotkolle on matkaa vain 900m. Luontopolun "oikea aloituskohta" on Mustinmäen koulun pihassa. Maassa näkyi aika paljon jalanjälkiä, joten en ollut ensimmäinen kävelijä täällä tänään.

Polku oli melko helppokulkuista lukuunottamatta yhtä jyrkähköä laskua melko lähellä rotkon alkupäätä. Muutaman asteen pakkanen oli jäädyttänyt maan kosteuden ja tehnyt polusta liukkaan.

Varovaisuutta piti noudattaa myös rotkon pohjalla. Lumen peittämät pitkospuut, jotka olivat tässä kyllä enemmän kuin paikallaan, olivat jäiset.

Yritin saada jotain myös kuvatuksi, mutta hämärässä ilman jalustaa oli tarkkojen kuvien saaminen vaikeaa. Toisaalta jokainen, joka on yrittänyt saada kameralla ikuistettua komean näkymän, joka aukeaa tunturin laelta, tai tässä tapauksessa rotkon pohjalta, tietää tehtävän aika mahdottomaksi. Kotona ne kuvat ei enää näytä miltään!

Paluureitiksi oli keksittävä jokin muu kuin samat tutut pitkospuut. Kuka sitä nyt samaa reittiä takaisin, en ainakaan minä! Nousin ylös ja lähdin kulkemaan rotkon reunaa tulosuuntaan päin. En kulkenut kuitenkaan ihan reunassa, sattuneesta syystä, vaan hieman kauempana pitäen kuitenkin näköetäisyyden siihen. Luotin siihen, että kyllähän rotko joskus loppuu ja pääsen takaisin alas. Loppuihan se ja polulle päästiin!
  
Tällaisia paikallisia, ehkä vain harvojen tuntemia, luontokohteita on Suomessa paljon. Näistä on vaikea saada tietoa, jos ei osaa oikeista paikoista ja oikeilla hakusanoilla etsiä. Yleisesti tunnetuthan löytää helposti.

Yksi Leppävirrasta ja sen ympäristöstä kertova ja sitä hienosti kuvaava bloggari on Anssi Toivanen. Hänen kirjoituksiaan löytyy pariltakin eri sivustolta.

Paluumatkalla löysin maasta näin marraskuun lopulla harvinaista ainetta. Ripauksen auringonvaloa! Mistä lienee siihen pudonnut? Se on tuo ohut kellertävä kerros tuon parisenttisen  "lumihangen" päällä.





Tässä lumi on alkanut mitellä voimiaan 20cm korkean katajan kanssa. Jäin seuraamaan kamppailua, mutta se oli kovin verkkaista. Vaikka katselin kauan, ei oikein näyttänyt tapahtuvan mitään. Aurinkokin yritti ulkopuolisena puuttua peliin, katajaa auttaen, mutta sen voimat olivat jo vähissä. Tuli vilu ja lähdin kävelemään pois. 



Tänne on tultava uudelleen paremmalla ajalla ja paremmalla valolla. Kesällä tai ehkäpä lumikengillä kevättalvella..

23.11.2013

KEVA:n tontilla

Älkää huolestuko, emme ole joutumassa blogin aihealueiden ulkopuolelle! En aio käsitellä päivänpolitiikkaa, vaikka otsikosta voisi näin päätellä. Kuljemme yhä tukevasti muistojen poluilla.

KEVA:n toimitalo, Unioninkatu 43


KEVA on ollut viime päivinä kovasti uutisotsikoissa, aiheesta tai aiheetta. Itseni uutisointi sai sukeltamaan yhteen muistooni.


Muistoni tapahtumapaikka on silloin vielä lähes tyhjä tontti Unioninkatu 41-43.


Nykyisin Unioninkatu 43:ssa sijaitsee vuonna 2005 valmistunut Käpy ja Simo Paavilaisen suunnittelema KEVA:n toimitalo.



Tontti oli siihen aikaan avara. Sillä oli mäki ja mäen päällä symppis vanha talo. Muuten tontti oli tyhjä. Se muodosti aukon aikoinaan Helsingin suurimman asuintalon, Pikku Naantaliksikin kutsutun, Unioninkatu 45:n talon ja Liisankadun kulmassa olevan korkean Unioninkatu 39:n talojen väliin.

Tuohon suureen Unioninkatu 45:een liittyy myös muistojani, olihan sekin vain "sillan mitan päässä" Hakaniemen torin reunalla sijainneesta omasta kotitalostani ja selvästi pikkupojan liikkuma-alueen sisällä.

Kerran liikuskelin siellä päin - syytähän ei useinkaan tarvittu - ja pääsin seuraamaan autonpudotusnäytöstä.

Tapahtuman on täytynyt liittyä jollakin tavoin turvavöiden käyttöön. Auton pudottamisella haluttiin kai konkreettisesti näyttää, millaista jälkeä törmäys saa aikaan. Silloin on varmaan myös kerrottu mitä ajonopeutta tehty pudotus vastaa ja onko törmätty kiinteään esteeseen vai toiseen ajoneuvoon. Omaan mieleeni ei tuollaiset tekniset yksityiskohdat kuitenkaan ole tallentuneet.

Ainoa tallentunut muistikuva on korkealla nosturin vaijerissa roikkuva musta auto, keula alaspäin. Tuijotan jännittyneenä autoa.. Sitten vaijeri yhtäkkiä löystyy ja auto rysähtää hiekkaiseen maahan. Kuuluu ilkeä räsähdys ja särkyvän lasin helinä. Tulee hiljaista. Auto jää lyttynokkaisena kiinnostuneiden ihmisten ihmeteltäväksi.

Yritin muistella auton merkkiä. Me pojathan tunsimme kaikki autot jo pienen pienestä vilahduksesta vaikka sadan metrin päästä! Sen muistan, että autossa oli pulleat lokasuojat, selkeä etusäleikkö ja erilliset etulamput. Siis hyviä tuntomerkkkejä, näyttihän sen ajan autot vielä autoilta!

Jostain syystä ajatukseni ovat lukittuneet Citroen Traction Avant'iin. Kyseessä on saattanut kyllä olla joku vastaavan näköinen amerikanrautakin.

Olisin kiitollinen, jos joku muukin muistaisi tämän tapahtuman ja ehkä osaisi kertoa siitä enemmän. Samoin kuin tuosta mielestäni viehättävästä tontista.



Lisäys 29.12.2013

Löysin arkistoistani vanhan lehtileikkeen, josta skannasin oheisen kuvan. Pax-mainoksen edessä on tuo mainitsemani tyhjä tontti.

19.11.2013

Leivonmäki Einon kourissa

Kirveslammen kierros ja Luupään lenkki 17.11.2013

Pitikö sitä juuri tänään sinne Leivonmäelle lähteä? Piti! Olihan sunnuntai, vaihteeksi taas poutasää enkä keksinyt muutakaan tekemistä. Lisäksi olin luvannut käydä siellä eteläpäässä vielä ennen lumia. Radiossa kyllä kehottivat olemaan menemättä - metsään siis. Joku Eino oli aamuyöllä töninyt puita nurin, katkonut sähköjä ja oli kuulemma vieläkin hurjana. Ihme mies! Ei kai se nyt kuitenkaan kansallispuistossa.. Siellähän ollaan siivosti!

Tuulenpuuskat huojauttelivat autoa jo nelostiellä ja sama meno jatkui pienemmillä teillä. Pikkuroskaa ja oksaa oli koko tien leveydeltä. Ne rasahtelivat renkaiden alla ja vähän isommat oksat jäivät hetkeksi rahisemaan auton alle.

 
Tarkoitukseni oli ajaa Kirveslammen parkkipaikalle, jonne matkaa tulisi 56 km ja lähteä sieltä kiertämään molemmat eteläpään rengasreitit. Muutama päivä sitten, käydessäni pohjoisosassa, sain pitää koko kansallispuiston itselläni ja kuljeskella tyhjässä metsässä. Näin arvelin nytkin käyvän. Kukapa tänne tällaisella säällä viitsisi!


Pääsin perille ja parkkipaikalla odottikin yllätys: pitkä rivi autoja parkissa! En keksinyt asialle mitään selitystä. Sain sijoitettua omani viimeiseksi, ihan turvepylvään viereen. Tämä turvepylväs on vaikuttava näky! Sen opastaulua kannattaa pysähtyä lukemaan. Sitä lukiessa voi mietiskellä, miten luonnolla on aikaa järjestellä asioitaan!

Lähdin kiertämään ensin Kirveslammen kierrosta myötäpäivään. Nämä eteläpään rengasreitithän ovat melko lyhyitä ja mukavia luontopaloja nautittavaksi ihan sellaisenaan, ilman suuria varustemääriä ja kantamuksia.


Tulin pienelle lammelle, jonka nimeä en ole löytänyt kartasta. Nousin sen vieressä olevaan luontotorniin. Tornissa kävi aika puhuri. Otin pari kuvaa ja sitten olikin jo laskeuduttava alemmaksi. Sain kuitenkin vangittua lammen pinnalta Einon vihaisen puhalluksen.

Sitten alkoi selvitä niiden autojen arvoitus..

Pitkospuita pitkin tuli ihminen, jalustaan kiinnitetty kamera olallaan.. Hänen perässään toinen.. Kolmas oli pystyttänyt jalustansa keskelle pitkospuita ja tarkenteli jonnekin ylös.. Tuolla, taas keskellä pitkospuita, on neljäs polvillaan, nenä ja kamera melkein pitkospuissa kiinni.. Ajattelin, että onpas tämä, joutua keskellä vuosikymmenen myrskyä kulkemaan pitkospuilla vasten sakeaa ihmisvirtaa. He olivat lisäksi niin keskittyneitä kameroihinsa, että tuskin edes huomasivat tuulta.

Sitten vastaan tuleekin tutut kasvot: vanhempi poikani, valokuvausreppu tarvikkeista pullottaen! Näyttää olevan "liikuttava" harrastus tuo valokuvaus. Hyvä niin, ei ole poika näköjään kauas puusta pudonnut!


Harjujärven puolikodalla sama ruuhka jatkui ja tyydyin hörppäämään seisaaltaan kahvit kodan seinustan tarjoamassa tuulensuojassa.

Kumpi meistä oli tässä ensin?

Luupään lenkki on hieno geologinen luontopolku. Polulla on opastauluja, jotka esittelevät kansallispuiston geologiaa ja sille tunnusomaista maastoa, harjuja suppineen. Luupään lenkistä ja sen opastauluista on tehty Opettajan opas. Se löytyy Metsähallituksen luontosivuilta ja soveltuu tietysti itsekseenkin opiskeluun.



Suppa, pyöreähkö selvärajainen painanne, on syntynyt suuren jääkautisen jäälohkareen sulamisen seurauksena.


Erityisesti pidän Leivonmäen kansallispuistossa siitä, että järvet ja lammet on keksitty sijoittaa alas harjujen väleihin eikä ylös keskelle polkuja. Kulkemisen kannalta kätevää; poluilla voi kävellä kevyemmissäkin jalkineissa.

Käveltyä tuli virallisesti 3,9 km. Eino ei onneksi ollut saanut kovin pahaa jälkeä aikaiseksi ainakaan täällä eteläpuolella. Muutamia ohuita mäntyjä oli kaatunut polun poikki ja siirtelin ne sivuun. Pikkuoksat ja roskat luonto itse hoitaa omalla tavallaan. Paluumatkalla lähellä Selänpohjan parkkipaikkaa oli kaksi isoa puuta kaatunut tielle. Niiden latvat retkottivat vastaantulijoiden kaistalla. Ei ne siinä vielä tullessa olleet, olisin ne kyllä huomannut. Onpas se Eino tosiaan tänään pahalla päällä!

18.11.2013

Leivonmäki leppoisena

Mäyränkerros, Soimalammen laavu ja Joutsniemi 12.11.2013

Vajaan kahden viikon aikana kolme reissua kansallispuistoihin! Mikäs se miehen niin on liikkeelle laittanut? Tietysti tämä blogini, johon yritän saada tuorettakin materiaalia. Talven mittaan voi sitten muistella vanhoja ja kaivella kuva-arkistoja.

Aloitan syksyn reissusuman purkamisen Leivonmäestä, koska Isojärven kuvat ovat vielä "kehitysosastolla". Siitä siis myöhemmin. En muutenkaan pysty tekemään näistä kirjoituksistani ajallisesti etenevää kokonaistarinaa, koska muistot nousevat mistä nousevat ja tulevat mieleen satunnaisessa järjestyksessä.

Leivonmäki on viettänyt tänä vuonna 10-vuotisjuhlaansa. Tämä kotipuistoni on jäänyt itseltäni viime aikoina aivan liian vähälle huomiolle. Yritän paikata laiminlyöntini kävelemällä koko puiston läpi vielä näin marraskuussa. Rutajärvi jakaa puiston luontaisesti kahteen osaan ja päätin aloittaa puistokierrokseni pohjoisosasta. Ajattelen ehtiväni vielä ennen ensilumia käväisemään eteläpuolella.

Iltapäiväksi oli luvattu sadetta ja siksi lähdin liikkeelle jo aamuhämärissä. Aurinko punersi taivasta vasta, kun olin kääntymässä Rutajärven tielle. Jyväskylästä päin tultaessa tämä on paras ajoreitti menipä puiston ylä- tai alapäähän. Matkaa Jyväskylästä Selänpohjaan tulee 48 km. Valkenevassa aamussa huomasin yksinäisen variksen, joka lentää läpsytteli hiljalleen samaan suuntaan kuin minäkin. Olikohan sekin retkeilemään menossa?


Selänpohjan pysäköintialue on suuri, niin suuri, etten ole koskaan nähnyt sitä kovinkaan täynnä. Typötyhjältä hiekkakentältä löytyi helposti vapaa paikka.


Sitten oli edessä valinta, kuinka päin 5,5 km mittaisen Mäyränkierroksen kiertäisi. Se on rengasreiteistä pisin. Päätin lähteä myötäpäivään ja mennä nauttimaan vielä juomatta olevan aamukahvini Soimalammelle. Sinne erkanee Mäyränkierrokselta 1,5 km pituinen pisto. Yleensä yritän välttää samojen polkujen edestakaista kulkemista, mutta tietäen Soimalammen rauhan ja kauneuden se kannattaa tällä kertaa hyväksyä.

Arvelin, etten tule tapaamaan montaakaan kulkijaa tällä kertaa, arkipäivästä ja sateen uhkaamasta säästä johtuen. Yksi yöllinen kulkija oli kuitenkin ehtinyt maastoja kiertää.


Pakkasherra oli leikitellyt ja kokeillut, kuinka ohuen jääkannen se onnistuisi lampiin puhaltamaan. Niin ohuen, että sen juuri erotti jäykkinä tököttävistä rantaheinistä.


Soimalammen laavu on sen verran kaukana parkkipaikoista, että ihan jokainen kulkija ei sinne kulkuansa suuntaa. Luonnon rauha ja pysähtyneisyys saivat minut siellä pohtimaan myöhäissyksyisen metsän hienoutta.


Sytytin tulet ja nautin aamukahvini hiljaisuudessa. Ennen lähtöäni kävin pilkkomassa muutaman klapin enemmän kuin olin itse polttanut. Näin seuraaville kylmissään olijoille tai makkarannälkäisille olisi puuta heti sytytettäväksi.

Kiertelin vielä laavun takana mäellä ja lähdin sitten puuliiterin editse paluumatkalle, käymättä enää laavun etupuolella. Vasta oheista kuvaa katsoessani muistin, että makuualusta, jonka löysin laavun sisältä ja jota lainasin kostean puupenkin lämmittimeksi, jäikin nostamatta sisään. Anteeksi, se huolimaton olin minä! Toivottavasti seuraava tulija löysi sen ennen tuulenpuuskaa ja nosti sisään.


Seuraavaa pysähdystä suunnittelin Lintuniemen puolikodalle. Matkalla sinne joudutaan kulkemaan muutama sata metriä melko leveää hiekkatietä pitkin. Jotenkin tuo tielle tulo havunneulasten peittämien hienojen polkujen jälkeen tuntuu oudolta ja hetkeksi saattaa nousta epäilys, ollaanko jossain kohtaa lipsahdettu reitiltä sivuun. Tien varren puissa tarkkaan katsomalla näkyvät siniset maalitäplät kertovat, että kyllä Mäyränkerroksella vielä mennään.


Tiellä pysähdyin tutkimaan pakkasen aikaansaannoksia. Lammikko oli pinnaltaan jäässä ja jään alla kuraista vettä. Kyykistyin ja katsoin sitä kamerankin läpi. Mielikuvitusta käyttämällä saattaa erottaa joltain kulkijalta pudonneen punaisen rubiinin, taivaalla nauravan kuu-ukon tai sitten tämä kaikki onkin osa kansallispuiston reittikarttaa!



Ennen Lintuniemen puolikotaa ja ruokataukoa pistäydyin vielä Joutsniemessä. Tai en ihan päässä, kunhan kävin katsomassa mitä sen tulentekopaikalle kuuluu. Se on Joutsniemen kärkeen menevän pistopolun varrella 600 m päässä polun alusta. Polku kulkee upean harjun laella. Helppoa ja mukavaa kulkea kuten lähes koko kansallispuiston alue. Helposta polusta ja upeasta harjusta huolimatta en ole koskaan käynyt ihan niemen päässä. Asia ei johdu edestakaisen kulkemisen vastenmielisyydestä vaan, ettei oikein koskaan ole tuntunut olevan sopiva hetki. Nytkin alkoi jo nälkä kurnia vatsassa.


Joutsniemessä olin huomannut, että tuulikin oli herännyt. Se oli sen verran kova, että tulen syttymistä piti vähän houkutella. Ainoat valmiiksi pilkotut kodan keskeltä maasta löytämäni klapit olivat lisäksi vähän kosteita. Repusta löytyneet sytytyspalat kuitenkin auttoivat. Puuvaja oli lähes tyhjä ja siellä oli vain muutama paksuhko koivutukin pätkä, joista en alkanut puita tekemään. Taitaa olla puiston suosituin tulistelupaikka tämä Lintuniemi. Koska tällä kertaa käytin valmiiksi pilkottuja puita, lupaan ensi käynnillä maksaa puuvelkani!


Tuuli työnsi savun suoraan kodan sisään, joten enimmät eväät oli syötävä lankkupöydän ääressä raikkaassa ulkoilmassa - ihan kun nyt en ulkoilmaa olisi jo saanut riittävästi! Selvisipä muuten samalla paikka ja olosuhteet, missä yksi makuualustoistani koki kerran kovia. Nuorempi poikani pyysi sitä lainaksi työporukkansa yölliselle eräretkelle. Olivat olleet jossain Leivonmäellä.. jossain rannalla olleessa kodassa.. nuotio oli kuulemma yöllä "vähän savuttanut".. Vähän! Ihmettelin, kun alusta, ankarasta tuulettamisesta ja pesemisestä huolimatta, haisi savulta monta viikkoa sen jälkeen. Sileä muovinen makuualusta! Olen tosi onnellinen, että pojalla on sentään oma makuupussi!

Olisi pitänyt lisätä enemmän taukovaatetusta ruokailun ajaksi. Välipaita oli kyllä repussa, mutta asia vaan jotenkin unohtui tulta viritellessäni. Seli seli, loppumatkalla ei auttanut muu kuin lisätä askeltiheyttä, jotta lämmin olo tulisi taas takaisin. Niinpä loput polusta menikin melkein puolijuoksua. Ketään en tavannut ja autokin oli edelleen yksin parkkipaikalla. Käveltyä tuli reittien virallisista pituuksista laskien melkein 10 km. Sisään autoon ja kohta poskipäihin alkoi nousta viileän ilman aikaansaama kuumotus. Sitten tuulilasiin ilmestyikin ensimmäiset sadepisarat..

15.11.2013

Marraskuun lumo

On vapauttavaa, kun kevään kiihko, kesän kiireet ja etenkin helteet ovat takanapäin. Silloin kun Suomessa nyt häiritsevän pitkiä helteitä edes on.

Olen vähitellen ymmärtänyt olevani syksyihminen. Nautin viileäksi käyneistä säistä, raikkaasta ilmasta ja tuulesta, kostean metsän tuoksusta. Valmiiksi saamisen - tai ehkäpä paremminkin paikalleen asettumisen tunteesta. Se mikä on pitänyt tehdä ennen talvea, on tehty. Se mitä ei ole tehty tai ehditty tekemään, jää ehkä tekemättäkin.

Leivonmäen kansallispuisto, Soimalampi, marraskuu 2013
Marraskuussa metsäpolut loistavat tyhjyyttään, laavut odottavat kylmissään tulien sytyttäjiä. Vain joku satunnainen käväisijä saattaa ilmestyä hetkeksi, kadotakseen taas. Marraskuu on hiljaisten metsien aikaa. Metsä ei vielä nuku, kunhan asettelee tyynyään parempaan asentoon ja himmentelee valoja. Koko luonto rauhoittuu odottamaan..

13.11.2013

Kirjoittamisesta ja vanhoista päiväkirjoista

On jotenkin juhlallinen olo. Olisi varmaan pitänyt laittaa päälle vähän parempaa. Parempaa kuin nämä löysät housut ja tämä kesäkuvioinen lyhythihainen paita, jota aina käytän sisällä. Tossutkin olisi tietysti voinut vaihtaa vaikkapa siisteihin sukkiin. Juhlan aihe on tietysti tämä ensimmäinen varsinainen kirjoitukseni tänne muurahaispuun oksille.

Olen jo vuosia kirjoitellut elämäntarinaani ja muitakin tarinoita tänne tietokoneelle. Hyvin vähän olen niistä kirjoituksista toistaiseksi kertonut edes läheisilleni, saatikka sitten niitä kenellekään näyttänyt. Kunhan pojat saavat tietää tästä blogi-touhusta, kuulen varmaan: "Hei, isältä on otettava toi tietsikka pois! Tai ainakin katkaistaan siltä netti. Häpäisee vielä itsensä ja meidät!"

Esimerkkiä kirjoittamiseen on ehkä antanut edesmennyt isäni, joka piti päiväkirjaa nuorukaisesta ihan vanhuuden päiviinsä saakka. Ei kovinkaan yleistä 1920-luvulla syntyneelle miehelle! Nyt nuo päiväkirjat - tai oikeammin vihkoset - ovat minun hallussani. Niiden kellastuneilta ja haperoituneilta sivuilta olen saanut seurata isäni matkaa ja samalla löytänyt itseänikin koskevia kirjoituksia.

Oli aika kummallinen olo lukiessani ensimmäistä kertaa tekstikappaletta, joka alkoi: "Olemme äitisi kanssa puhuneet sinusta. Sinusta, joka et vielä ole olemassa vaikka kuitenkin olet. Toivomme, että oletpa tyttö tai poika, tulet kevään mukana terveenä."

Niin, sitten minä tulin. Ja tässä minä nyt sitten kirjoitan.

31.10.2013

Miksi muurahaispuu?


Tiedän, että on olemassa myös Muurahaispuu-niminen kirja, mutta tällä blogilla ei ole sen kanssa mitään tekemistä. Tai aivan vähän on! Erikoinen sattuma - melkeinpä johdatusta - nimittäin on, että olen asunut vuodet 1966-1978 kirjan kansikuvassa oikealla näkyvän kolmikerroksisen talon C-rapun ylimmässä kerroksessa. Kotitaloni oli A-talo ja kannen kuva on näköjään otettu B-talosta.

Olen kauan käyttänyt työnimeä muurahaispuu omissa kirjoitelmissani, jotka käsittelevät omaa elämääni. Asuin 1950-luvulla Helsingin Töölössä, Messeniuksenkadulla, pienessä yksiössä äitini ja isäni kanssa. Jossain läheisessä puistossa, jota en enää nykyään osaa paikallistaa, oli suuria lehmuksia(?) ja yhden rungossa oli ontto kolo. Kolossa asusteli suuria tummia muurahaisia ja halusin usein nähdä nuo muurahaiset lähempää, vaikka ne muistaakseni hieman pelottivat minua. En itse alle 5-vuotiaana ylettynyt näkemään sisälle koloon ja äitini nosti minua niin, että näin onkalossa touhuavat muurahaiset.

keinumassa Töölössä 1956

Vuosikymmeniä sitten löysin mielestäni noihin puihin sopivia kantoja, mutta ihan varma en voi olla. Puut olivat muistaakseni jonkun kadun varrella rivissä, mutta aivan varma en tästäkään ole. Sen koommin en ole puita enää yrittänyt paikallistaa. Ne ovat kuitenkin syöpyneet muistijäljiksi silloisesta lapsen elämästäni ja säilyvätkin siellä Helsingin kaupungin puistotyöntekijöiden toimenpiteistä huolimatta ikuisesti.


Pyydän anteeksi etenkin kirjailija J. Pekka Mäkelältä ja muiltakin, jos aiheutan hämminkiä ja sekaannusta mutta haluan ainakin toistaiseksi tällä perusteella pidättää myös itselleni jonkinlaisen oikeuden sanaan muurahaispuu!