Lähestyvä joulu sai minut muistelemaan erästä kuusenhakua. Tapauksen ajoittaminen on suhteellisen helppoa, koska Kontulantien ja Muurimestarintien risteyksessä ei silloin vielä ollut suurta Paragonin painotaloa. Sittemmin tuo talo on muutettu liikuntahalliksi. Pienellä etsiskelyllä löysin talon valmistumisvuodeksi 1979, joten jonkin verran sitä ennen tämän on täytynyt tapahtua.
Tulimme isäni kanssa autolla Puotinharjusta kohti Kontulaa. Nousimme loivaa ylämäkeä ja näimme vasemmalla puolella tietä vastakaadettua kuusikkoa. Ihmisiä oli nostelemassa kaadettujen kuusien latvoja ja selvästi valitsemassa itselleen joulukuusta. Monia autoja oli pysähtyneenä tien varteen ja ihmiset "markkinapaikalla" täydessä touhussa. Mekin haistoimme tilaisuutemme tulleen!
Ajoimme perille ja haimme kiireesti kellarikomerosta kattotelineen ja käsisahan. Kattotelineen kiinnitys sujui tuskallisen hitaasti ja koko ajan oli mielessä, että vieläköhän sieltä riittäisi meillekin joku kelvollinen latvus. Vihdoin pääsimme paikalle takaisin ja parkkeerasimme tien varteen. Ihmiset tuntuivat jo lähteneen, minkä ilolla panimme merkille. Kävimme suoraan kuusien kimppuun, mittailimme ja puntaroimme, kuten kuusimetsässä kuuluukin tehdä. Meillähän ei ollut mihinkään kiire, kun muut olivat jo omansa saaneet. Sitten löytyi sopiva kuusi ja aloimme nostaa sitä auton katolle. Emme ehtineet saada naruja kunnolla kiinni, kun kävi käry!
Paikalle porhalsi mies, joka huusi jo kaukaa: "Hei te siellä! Ettekö tiedä, ettei niitä saa ottaa?" Emme tienneet. Itse asiassa meistä niitä oli jopa ihan lupakin ottaa - eihän ne olleet kenenkään ja joulukin oli muutaman päivän päästä. Muistan, että syntyi aika kiivasta keskustelua, kunnes tilanne alkoi rauhoittua. Loppuselvittelyä päätettiin jatkaa meillä kotona. En tiedä oliko mies Paragonin työntekijä ja vartioimassa heidän omaisuuttaan; tulevan rakennuksen altahan metsää oli kaadettu. Tai sitten maat - ja puut - olivat vielä kaupungin ja mies oli Helsingin kaupungin kuusivahti.
Ehkä tunnin kuluttua ovikellomme soi ja mies tuli sisään. Hän istuutui nojatuoliin, avasi salkkunsa ja kirjoitteli papereihinsa jotakin. Etukäteen jotenkin jännitin mitä kaikkea tästä seuraa, mutta tunnelma muuttui heti alussa aika leppoisaksi. Molemmat, isäni sekä hän, olivat ehtineet sulatella tapahtumaa. Hän ymmärsi erheemme ja me tietysti, ettei puu muutu kaadettaessa yhtäkkiä kenen tahansa omaksi. Tilaisuus oli vaan tehnyt meistä varkaita! Yhteisymmärryksessä kuuselle soviteltiin hintaa ja muistaakseni saimme jopa pitää kuusen. Lähtiessään mies toivotteli meille hyvät joulut ja me vastavuoroisesti hänelle.
Tapahtumasta ei loppujen lopuksi jäänyt kovinkaan rikollinen olo eikä paha mieli, ehkä pikemminkin nolotti. Tästäköhän meille on jäänyt jo perinteeksi muodostunut vitsikäs joulusanontamme: "varastetun kuusen latvassa tähti loistaa kirkkaimmin!"
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti