31.12.2013

Suonenjoen vuoristossa

Vuoden viimeinen luontoretki, jolla tapaan metsurienkelin 30.12.2013

Talvisin ja kesäisin Jyväskylä-Kuopio väliä ajaessani olen kiinnittänyt huomiota ihan tien vieressä oleviin pitkulaisiin järviin ja niiden takana oleviin mäkiin. Paikka on vähän matkaa Koskelon kahvilasta Jyväskylään päin. Järvet ovat Kourujärviä ja niiden vieressä olevia pienempiä lampia. Korkeuskäyriä katsellessa arvaa, ettei kyseessä ole ihan helppokulkuisinta maastoa. Sitten silmä osuu paikannimiin: Halosenvuoret, Palanut vuori, Ilvesvuori, Mäkrävuori ja hännän huippuna Kuolemanvuori ja Jerusalemi. Tuntuupa olevan ihme paikka!

Pelkillä paikannimillä en löytänyt netistä juuri mitään. Sitten kokeilin "suonenjoki kuoleman vuori". Päädyin lintukuvaaja Olli Korhosen kirjoituksiin retkipaikka.fi-sivustolla. Yksi oli jopa otsikoitu "Kuolemanvuori on nimensä ansainnut!"

Kaipasin joulun välipäivinä ulkoilukohdetta ja muistin tämän mystisen alueen. Ajattelin kipaista Mäkrävuorelle ja sen jälkeen paluumatkalla katsastaa muita jyrkänteitä. (Pankaapa muistiin sana "kipaista"!) Etukäteen olin kartasta katsonut parhaimmaksi lähestymisreitiksi Korkeaniementien. Se näytti menevän riittävän lähelle ja siitä näytti lisäksi haarautuvan oikealle kartassa pilkkuviivoin merkitty tie, jota pitkin pääsisi vielä lähemmäksi. Käännyttyäni Korkeaniementielle menon katkaisi keskellä tietä seisova auto. Kuljettajaa ei näkynyt missään. Tiellä oli havuja ja metsätöihin viittaavaa roskaa. Kuuntelin kuuluisiko mistään ääniä, jotta olisin voinut käydä sanomassa muutaman sanan tuolle itsekkäälle autoilijalle, mutta metsä oli sillä hetkellä hiljainen.

Mäkrävuori, Kuolemanvuori

Käännyin ympäri ja otin suunnitelma B:n käyttöön. Hukkasentieltä kääntyisi vasemmalle silmukkaan päättyvä tie, joka menisi sopivasti Kuolemanvuoren lähelle. Sinne piti vain harmittavasti ajaa paljon pitemmästi. En ollut koskaan ajellut noita teitä, joten en tiennyt mitä tienviitoissa lukisi vai lukisiko mitään. Karttanakin oli vain oheinen karttatuloste. Hukkasentie johti ensin hiekkakuopille. Teitä haaroi ja pyöri isojen soraharjujen ympäri. Ota tästä nyt selvää minne varsinainen tie jatkuisi! Loppujen lopuksi sitä edestakaisin ajettuani ja sen sivuhaaroja kokeiltuani löysin oikean tien. Kello oli 11.30, kun pysäköin tien päähän silmukan reunaan. Teillä ajeluun oli tuhrautunut melkein tunti ylimääräistä ja kaikki sen tiellä seisoneen auton syytä.


Ennen maastoutumista söin pari voileipääni ja vaihdoin jalkaan kumisaappaat. Kahvit ajattelin juoda vasta jonkun upean kukkulan laella. Mukanani ei ollut kovinkaan paljon varusteita, koska tämähän on vain tällainen piipahdus ulkoilmaan joulunpyhien jälkeen. Näin ajattelin ja näin olin varustautunut.

Ihan heti ei näkynyt selviä kukkuloita, joista olisi päässyt valitsemaan. Sen sijaan näkyi melko tiheää metsää ja lähellä metsäinen ylöspäin nouseva rinne. Päättelin kartasta, että se on Kuolemanvuori. Aloitin kipuamisen sille. Kulkemisen jälkiä ei metsässä eikä vuorella oikeastaan näkynyt. Kyseessä ei siis ollut mikään suosittu tai loppuunkaluttu luontokohde! Kuljin jyrkänteen reunaa ja otin muutamia kuvia. Koko ajan häiritsi silmien ja kuvien eteen nousevat puut, joko rinteellä tai sen päällä kasvavat. Kuljin vuoren toiselle, vähän loivemmalle reunalle, josta otin kuvia viereisestä Mäkrävuoresta. Sekin oli puiden peitossa, mutta erottui selvästi muuta maastoa korkeampana kohtana. Sitten aloin laskeutua ja ajattelin käydä kuvaamassa Mäkrävuorta alhaalta päin.

Paikoin puita oli niin tiheästi, että piti oikein miettiä missä asennossa itsensä sekaan työntäisi. Kamera ja reppukin meinasivat tarttua oksiin. Sitten löysin metsäkoneen vanhan uran. Urassa oli vettä melkein puolisääreen ja välillä taas niin syvästi, että piti etsiä kiertoteitä. Tänä vuonnahan ainakin Keski-Suomessa joulun seutu on ollut hyvin sateinen ja lauha. Aikani rämmittyäni eteeni ilmestyi tumma kallioseinämä. En edes yrittänyt ottaa kuvia; eivät ne olisi onnistuneet ilman jalustaa noin pimeässä. Kuljin jonkun matkaa loivasti kaartuvan jyrkänteen alapuolella ja vähitellen se madaltui. Puskin taas itseni tiheän kuusikon läpi ja aloin nousta ylemmäksi. Lopulta olin Mäkrävuoren päällä. Tai ainakin näin luulen.

Vasta nyt aloin miettiä paluureittiä. Halusin lopettaa retken tähän ja oikaista suoraan autolle. Iltapäivä alkoi jo olla pitkällä ja hämärä tulisi reilun tunnin päästä. Mieleen iski jotenkin pettymys, kun olin odottanut hienoja korkeita "vuoria" ja upeita näköaloja. Sen sijaan sainkin taistella tietäni eteenpäin tiheissä pusikoissa, lammikoissa ja liukkailla jyrkänteillä.

Katselin märässä metsässä nuhjaantunutta karttatulostetta. Ysitie on tuolla lännessä ja suoraan etelässä on "silmukkatie". Minusta se on hyvä nimi tuolle nimettömälle metsätielle. Yritin kuunnella kuuluisiko ysitien liikenteen ääni. Ei kuulunut, oli ihan hiljaista. Taivas oli tasaisen pilvimaton peitossa, kuten oli ollut jo pari viikkoa. Missä on länsi ja missä on etelä? Aikaa ei ole missään tapauksessa enää pitkiin harharetkiin ennen hämärän tuloa. Muistelin minkälaisia kaarroksia ja rinteitä olen kulkenut. Katselin taas nuhjaantunutta karttaani. Mikään ei sopinut muistikuviin! Millähän mäellä tai vuorella ihan oikeasti olen? Aloin jo vaihtaa suunnitelmani silmukalle pääsystä pääsyksi ihmisten ilmoille. Vaan minne päin lähteä? Rehellisesti kai pitää sanoa, että olin sillä hetkellä eksynyt. Kovin kaukana ei mikään olisi, ellen harhautuisi kulkemaan suoraan itään. Sielläkin tulisi aikanaan teitä vastaan, mutta uhkaava pimeys alkoi huolestuttaa.

Mitä tehdä tällaisella hetkellä? Olla ainakin panikoimatta ja säntäilemättä. Istahdin juomaan ne kahvit vasta nyt. Yhden keksin ja pätkän suklaata jätin syömättä. Ihan noin varmuuden vuoksi. Sain ajatuksen yrittää paikallistaa ysitietä. Nousin ylemmäksi ja olin erottavinani vaimean huminan. Oliko se tuuli puissa vai ysitie? Sijoittelemalla itseäni sopivasti erotin kuin erotinkin tien ääniä. Huh, nyt on ainakin ilmansuunta jotakuinkin selvillä. Kaukana tie tuntui kuitenkin olevan ja ylhäältä näkyi sinne päin vain puiden latvoja ja samaa ryteikköä, jossa olin jo tarponut. Loppuukohan päivänvalo kesken?

Sitten jostain kaukaa kantautui moottorisahan päräyksiä. Moottorisahan! Se metsuriko Korkeaniementien varressa? Niin, tai sitten joku muu jossain ihan toisaalla.. Taas on mahdollisuus erehdykseen. Sain paikallistettua moottorisahan äänet ysitien suunnalle.

Nyt oli tehtävä päätös lähteäkö yrittämään harhailemalla löytää autolle vai suunnata ysitien varteen ja kävellä sitten autolle teitä pitkin? Vaikka pelkkä ajatus kilometrien kävelymatkasta (kierto)teitä pitkin tuntui tosi vastenmieliseltä, päädyin siihen. Sillä tavalla pääsisin ainakin täältä pois.

Laskeuduin alas ja lähdin kävelemään liikenteen ääniä kohden. En välittänyt esteistä, kunhan suunta säilyisi. Onneksi liikenteen äänet vähitellen voimistuivat ja sain varmuuden oikeasta suunnasta. Välillä kuului sitä moottorisahauksenkin ääntä. Alkoipa tuntua helpottavalta! Sitten tulla tupsahdin jollekin metsätielle. Sellainen tuntuu vaikean maaston jälkeen aina mukavalta, onhan ainakin tien jommasta kummasta päästä pääsy ihmisten ilmoille.

Ysitien humina kuului jo läheltä ja hetken kuluttua näin jo autojakin. Tie oli kuitenkin pitkän järven takana ja olisi päästävä jotenkin järven yli. Sitten tie kaarsikin sillalle! Eläköön, selvitäänhän täältä! En ollut enää pitkiin aikoihin katsellut karttaa, koska suunnistin äänien perusteella. Nyt jälkeenpäin rauhassa katsomalla selviää, että olin tullut Korkeaniementielle. Kohta näin edessäni miehen metsurin kamppeissaan, oranssi kypärä päässä ja moottorisaha kädessä. Tervehdin ja vaihdoin hänen kanssaan muutaman sanan. En voinut ajatellakaan, että olisin moittinut häntä auton pysäköinnistä. Varsinkin, kun hän itse totesi jättäneensä auton tielle esteeksi, ettei kukaan joudu kaatuvien puiden alle. Pikemminkin teki mieleni halata tuota pelastavaa enkeliä, metsurienkeliäni! 

Sulattelen vähän tapahtunutta ja kerron vähän myöhemmin otinko mistään opikseni..

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti