28.9.2014

Syksyisellä merellä, mayday, mayday!

Viikinki karille 36 vuotta sitten ja Estonia merenpohjaan 20 vuotta sitten.

Olen ollut veneilijä ja merellä liikkuja 1950-luvulta asti. Lapsena tietysti kuljin vanhempieni mukana, kunnes vartuin ja hankin omia veneitä. Viimeisen veneeni myin 1990-luvun lopussa ja sen jälkeenkin olen sopivien tilaisuuksien tullen aina hakeutunut merelle. Tarkoitukseni on jossain vaiheessa aloittaa näidenkin tarinoiden kirjoittaminen. Niissä yhdistyy hienosti blogini teemat, luonto ja oma historiani Helsingissä ja sen edustan merialueilla.

Ensimmäinen oma veneeni oli 1977 hankittu kalastajamallinen puuvene. Puuveneen kunnossapito vaatii melkoisesti hiomista, maalausta ja lakkaamista, mikä kuitenkin on puuveneilyn viehätys. Tällaisten kunnostustalkoiden palkinnoksi joukko nuoria lähti Helsingistä kohden Hankoa syyskuun 30. päivänä 1978. Sää oli ollut koko päivän kaunis mutta ilta pimeni ja lähellä Hankoa tapahtui hirveitä. Heinäkuussa 1978 olin itse ajanut Helsingistä Turun saaristoon suuntautuneella lomamatkallani samaa reittiä kuin Viikinki. Mulan-nimisen saaren lähistöllä Viikinki ajoi karille ja sen seurauksena upposi. Kaikki veneen 10 nuorta matkustajaa hukkuivat.

Oma veneeni oli suippoperäinen, kuten kunnon fiskarin kuuluukin olla. Viikinki taas oli tasaperäinen, omaani suurempi mutta samanlainen tasasaumainen puuvene. Tasaperäisten ja peräpäästään tasapohjaisten veneiden potkurit ja peräsimet ovat vaurioherkempiä kuin sellaisten venetyyppien, joissa ne ovat enemmän pohjarakenteiden suojaamia. Karilleajossa Viikingin vasen peräsin tunkeutui pohjalaudoituksen läpi ja aiheutti vuodon ja lopulta uppoamisen. Noita lehtikuvia vääntyneestä peräsimestä katselin tarkkaan, kun vene oli saatu nostettua ylös. Onnettomuus tuntui ainakin meistä puuvenemiehistä jotenkin läheiseltä ja paljon keskustelua siitä rannoilla käytiinkin. Pohdittiin miksi niin kävi ja mietittiin miten itse olisimme tilanteessa toimineet.

Silloin tällöin törmää kyselyihin "missä olit silloin, kun..?" jotain mieleenpainuvaa on tapahtunut. En muista tarkkaan miten kuulin Viikinki-onnettomuudesta ensimmäistä kertaa. Olen ehkä ensin kuullut siitä radiouutisista ja sen jälkeen lukenut sanomalehdestä. Ahkera radion kuuntelija ja paperisen sanomalehden lukija olen muuten edelleen.

Autolautta Estonia

20 vuotta sitten istuimme keittiössä syömässä aamupalaa ja olimme valmistautumassa töihin lähtöön. Pöydän päässä oli matkaradio, jota samalla kuuntelimme. Klo 7:00 aamu-uutisissa sanottiin yli 800:n ihmisen hukkuneen laivaonnettomuudessa. Asia meni ensin hieman ohi, sitten pysähdyimme ja katsoimme toisiamme. Siis paljonko se sanoi? Missä? Suomessako? Asia tuntui täysin käsittämättömältä.

Estonian pelastuslautta

Aiheen tähän kirjoitukseen ja näiden onnettomuuksien muistelemiseen antoi radiosta kuulemani uusinnat Estonian lähettämistä hätäkutsuista. "Mayday, mayday, this is Estonia". Selailin nettiä ja löysin Yleisradion arkistosta uutisraportteja, joiden katsominen järkyttää yhä edelleen. Lisäksi Youtubessa on Estoniasta paljon materiaalia.

Estonian pelastusvene

Molemmat onnettomuudet ovat sattuneet näinä syyskuun päivinä, Viikinki 30.9.1978 ja Estonia 28.9.1994. Syksyinen meri saattaa olla kaunis, raikas ja tyyni. Kuitenkin kylmyys, pimeys ja tuuli luovat yhdessä sellaiset olosuhteet, jolloin merellä ei kannata huvikseen liikkua. Miten pitkältä onkaan noista nuorista tuntunut, kun he ovat pimeydessä odottaneet apua saapuvaksi vähitellen uppoavassa veneessään. Aivan omaa karmivaa luokkaansa on satojen ihmisten kamppailu elämästään kallistuneen laivan sisätiloissa ja pelastuslautoilla myrskystä raivoavalla hyisellä merellä.

Estonian uppoamisen onnettomuustutkintaraportti on kokonaisuudessaan luettavissa Turvallisuustutkinnan sivuilla, kuten tuon instanssin nimi nykyään kuuluu. Samasta paikasta löytyy myös konekirjoitettu paperinen Viikinki-raportti sähköiseksi skannattuna. Murheellista luettavaa molemmat.

Mikään ei tuo noita ihmisiä enää takaisin. Jos kuitenkin haluaisi nähdä näissä tapahtumissa jotain positiivista, molemmat johtivat hälytys- ja pelastusjärjestelmien sekä myös turvallisuusmääräysten parantamiseen. Masentavaa, että parannusten aikaansaamiseksi tarvittiin näin kallis hinta.

15.9.2014

Historiallista painolastia

Sytyttääkö kirjarovio vai alkaako bookcrossaajaksi?

Viime kevättalvella sain energiapuuskan, jonka yhteydessä järjestelin ja kävin läpi kirjahyllyämme. Vuosia sitten olin työntänyt sinne talteen kirjoja vanhempieni jäämistöstä omien kirjojemme lisäksi. Paljon tuli heti silloin annettua pois, mutta riittävän paljon niitä oli jäänyt vielä jatkamaan elämäänsä hyllyssämme.

Jaoin kirjat kolmeen ryhmään. Ensimmäiseen ehdottomasti säästettävät, toiseen ne, joista selvästi haluan luopua. Kolmanteen ryhmään sellaiset, joiden kohtalosta en ollut ihan varma. Kuten yleensä, tällainen muut-ryhmä pyrkii kasvamaan aika suureksi. Pitäisi vaan kylmäverisesti tehdä jako kahteen; jää ja lähtee. No, silloin tietysti jättäisin epävarmat tapaukset hyllyyn ja joskus edessä olisi taas sama rumba. Olen muutenkin vähän huono heittämään ehjää ja käyttökelpoista tavaraa pois.

Tiedän, tiedän! On olemassa kirpputoreja, kierrätyskeskuksia, nettihuutokauppoja, kauppojen ilmoitustauluja ja tietysti nuo roska-astiatkin pihan perällä. Oman lapsuudenkodin tavaroiden hävittäminen ei vaan ole niin yksinkertaista. Niihin ei pysty suhtautumaan pelkkänä tavarana. Rannekello ei ole mikä tahansa rannekello, jos olet nähnyt sen aina äitisi ranteessa. Eikä isän suvussa polvelta toiselle kulkeutunut taskukellokaan. Kellot ovat vielä helppoja tapauksia, koska ovat niin pieniä esineitä. Nehän voi aina haudata jonnekin lipaston laatikon perukoille, josta ne silloin tällöin putkahtavat esiin muita asioita sieltä kaiveltaessa. Entä seinäkello, joka on raksuttanut keittiön seinällä tuttua raksutustaan niin kauan kun muistat? Tai kaappikello, jos jollain sellainen on ollut.

Muutama päivä sitten törmäsin kirjalaatikkoon, jonka olin jättänyt odottamaan kohtaloaan keväällä. Nyt sen suhteen oli tehtävä päätös. Juuri nyt, enää en aikoisi odottaa. Päätös oli luopua niistä. Laatikossa oli 11 kappaletta virheettömässä kunnossa olevia nahkaselkäisiä kirjoja. Kansojen historia, uudistettu laitos 22 nidoksena. Tekijä Carl Grimberg ja painovuosi ensimmäisellä osalla 1956 ja viimeisellä osalla 1959. Painettu Werner Söderströmin kirjapainossa Porvoossa.

Kansojen historia, Carl Grimberg

Muistan tuon pitkän ruskean kirjarivin olleen kirjahyllyssämme aina. Milloin se oli ollut alhaalla, milloin keskellä tai ylhäällä. Joskus se ei ollut mahtunut samaan hyllyväliin ja oli tullut jaetuksi kahdelle eri hyllylle. Se oli seurannut meitä mukana muutoissamme vuosikymmenet ja oli aina löytänyt paikkansa uuden kodin hyllystä. Ja kukin osa oman paikkansa; osa 1-2 jonon ensimmäiseksi ja osa 21-22 viimeiseksi. En muista, että sitä olisi meillä kukaan paljoakaan lukenut mutta yhden oman kertani muistan. Luin joskus nuorena Sinuhe Egyptiläisen. (En pelkästään siksi, että jonkun mielestä jokaisen nuoren miehen pitäisi lukea se!) Halusin tarkistaa oliko noita historiallisia henkilöitä todella ollut olemassa - siis ikään kuin varmistaa, että Waltari ei kirjoittelisi omiaan vaikka omiaan tietysti kirjoitti. Kansojen historian ensimmäisessä osassa, Egyptiläiset, nuo faaraot todella mainittiin!

Palataanpa takaisin tähän hetkeen ja mietitään minne nämä laittaisin. Aloitin tietysti hakemalla netistä tietoa näistä kirjoista. Löytyy tietoa 1980-luvulla otetuista uudemmista painoksista, mielipiteitä kirjojen sisältämän tiedon tasosta jne. Vuonna 2013 parhaaksi blogiksi valitun blogin kirjoittaja tohtori Jukka Kemppinen toteaa: "Carl Grimberg oli koulutettu tutkija (tohtori) ja suunnattoman suosittu myös meillä, mutta ammattipiireissä vieroksuttu. Kansojen historia on erittäin hyvin suomennettu ja sopeutettu. Hyvä ostos antikvariaatista, vieläkin, vaikka tietenkin monin kohdin vanhentunut."

Hyvä ostos antikvariaateista.. Niin, niiden ilmoituksia löytyikin pilvin pimein. Hinnat alkaen 10 eurosta jonnekin 50 tietämille. Siis koko sarja. Viime keväänä siivouksen päätyttyä laitoin mielestäni myyntikelpoisimmat kirjat suureen kassiin ja lähdin kaupungille. Raahasin raskasta kassia pitkin Jyväskylän antikvariaatteja. Tai divareita, kuten olen itse oppinut Helsingissä sanomaan. Yritin päästä kirjoista eroon ja sainkin myytyä yhden kirjan 2 eurolla. Kunto siinä kyllä nousi mutta rahapussi ei kovasti lihonut. Loput kirjat ovat edelleen kasassa "luovutaan". Tätä kirjasarjaa en kyllä lähde kaupungille raahaamaan. Eihän kodeissa enää edes ole kirjahyllyjä vai oletteko sellaisia sisutuslehtien sivuilla nähneet?

Sitten haeskelin hakusanoilla "annetaan kirjoja". Sairaalat ja vanhainkodit ottavat vastaan kirjalahjoituksia potilaslukemistoksi. Juu, tiedossa on ollut. Epäilenpä tämän vaihtoehdon realistisuutta. Sitten löytyy mielenkiintoinen juttu bookcrossingista. Bookcrossing-kirjoja vapautetaan julkisille paikoille tarkoituksena, että kuka tahansa kiinnostunut voi ja saa poimia kirjan mukaansa luettavakseen. Tälle toiminnalle on ihan omat nettisivustonsakin. Tuli ihan hymy suupieliin, kun näin itseni "vapauttamassa" koko sarjaa jossain Jyväskylän keskustassa. Ihan hyvän paikankin tietäisin: kävelykadulla, jossain Kompassin tienoilla, ehkä Jyväskeskuksen portaille.. Voi olla, että ainoat mukaan poimijat olisivat siivoojia ja saisin syytteen ympäristön sotkemisesta. Yksi hauska ehdotus oli irrottaa kannet ja haudata sivut maatumaan kukkapenkin täytemaaksi. Ei ole sellaista kukkapenkkiä, joka kaipaisi täytemaata.

Aamulla kuulin radiosta, että sanakirjojen menekki on romahtanut. Ihmiset kuulemma katsovat käännökset netin ilmaissanakirjoista. Sieltähän kaikki tieto nykyään tuntuu löytyvän. On koittanut uusi aika ja vanha aika ja vanhat kirjat joutavat mennä. Viimeisin tämän Kansojen historian osista onkin nimeltään osuvasti "Uusin aika ja hakemisto". Olen onnellinen, kun vastuksinani ei ole enää sitä lähes 20-osaista tietosanakirjaa, joka myös oli hyllyssämme. Sitä kyllä luettiin ja itsekin luin. Tässä on pakko taas viitata Jukka Kemppisen loistavaan blogikirjoitukseen tietosanakirjoista (http://kemppinen.blogspot.fi/2006/05/tietosanakirja.html). Kiinnittäkää samalla huomioita hänen blogikirjoitustensa määrään.



Laitan tähän vielä kuvan hellyttävästä kartonkisesta kilpailukupongista. Vastaus ei enää ehtisi vaikka päättäisinkin aloittaa kirjan lukemisen nyt. Vastausaika on umpeutunut jo 15.1.1958 ja nykyäänhän tällaiset vastaukset sitä paitsi kirjoitettaisiin suoraan nettisivulle www.kansojenhistoria.fi/kilpailu tms.. ja voittajalle ilmoitettaisiin tietysti sähköpostilla.