Tunturikasvikurssi, joka osoittautui huiputukseksi.
Pää on vieläkin niin pyörällä juhlareissullani koetusta, etten oikein tiedä mistä aloittaa. Olen todennut, että Kilpisjärvelle on pitkä matka, mutta se matka on aina vaivansa arvoinen. Perillä odottaa maailma, jota ei muualta löydä.
Sää oli ollut varsin sateinen lähtömme edellä ja siirsimme lähtöä vielä päivällä. Toivoimme, että säätiedotus pitäisi paikkansa ja toisen matkapäivämme iltana sää ennustetusti poutaantuisi ja saattaisimme lähteä maastoon jo illalla ja yöpyä ensimmäisen yön teltoissa. Alkuperäinen suunnitelmamme oli hommata kyyti Norjan tien varteen ja lähteä kulkemaan hieman rajan jälkeen Goldahyttanille. Sieltä Gappolle, sitten Pältsastuganin kautta Kolttalahteen ja komeasti Malla-laivalla Kilpisjärven yli takaisin.
Hyvä kartta tuolle alueelle on Fjällkartan BD1 Treriksröset-Råstojaure. Sitä saa vaikkapa Kilpiksen Luontotalolta.
Autossa oli parin päivän aikana hyvää aikaa säätää suunnitelmaa ja tehdä siitä jopa eri versioita. Lopullisestihan reitti päätetään kunakin vaelluspäivänä kunnon, sään ja yleisen fiiliksen perusteella. Liian tiukat ja aikataulutetut suunnitelmat vievät osan reissun viehätyksestä. Päädyimme kiertämään alkuperäisen lenkin mutta päinvastaiseen suuntaan.
Saapuessamme Kilpisjärvelle illan suussa sateli edelleen ja päätimme jäädä Kilpisjärvelle yöksi, koska ainakin maasto olisi sateen jälkeen märkää jos vaikka sade taukoaisikin. Luontotalolla käydessämme sisään rymisteli täysin likomärkä perhe suurine rinkkoineen. Perheen isä rojahti pitkin pituuttaan lattialle lepuuttamaan jalkojaan ja voivotteli uupumustaan. Tuon näyn haihduttamiseen silmieni verkkokalvoilta minulta meni jokunen tovi. Joku meistä totesikin, että toivottavasti me emme näytä tuolta muutaman päivän päästä.
Aamulla sää oli poutaantunut mutta taivas oli vielä pilvessä ja pilvet roikkuivat alhaalla. Soitto Kallelle ja varmistus, että Malla-laiva lähtee aikataulussaan. Laiva oli lähes täysi, yli 40 henkeä, ja saimme istumapaikat ohjaamosta. Ei ollut yhtään hullumpaa seurata taidokkaita laiturista lähtöjä ja laituriin tuloja. Kalle oli nimittäin laivassa yksin ja hoiti kaikki manööverit yksin.
Jos aikoo lähteä Tuipalin yli Pältsastuganille eikä halua käydä Kolmen valtakunnan rajapyykillä, kannattaa mennä heti laivarannassa aidan veräjästä toiselle puolelle ja lähteä ylös nousevaa polkua pitkin. Näin säästää 3 km. Tälle lyhyemmälle reitille tulee matkaa 14 km. Rajapyykille mennään aidanvieruspolkua ja edelleen sitä pitkin pääsee Goldahyttanille. Tämäkin oli joku vaihtoehtomme.
DUOIBAL
 |
| Saana, Kilpisjärvi ja Kolttalahti Tuipalilta |
Kilpisjärvi Saanoineen jää taakse ja pitkä taivallus yli Tuipalin alkaa. Tässä kuivattelen jo alkumatkan nousussa hiestä kostunutta T-paitaani kelkkareitin merkkiristikossa. Naisväki jäi alemmaksi pitämään taukoa, kun minä yritin etsiä sääsketöntä paikkaa täältä vähän ylempää.
Loivahkoa nousua Tuipalin päälle kestää oman aikansa. Vaikka rinkat olivat alkumatkasta painavimmillaan, rasitusta lievensi reissuunpääsyn into. Omalla kohdallani tietysti lisäksi se, että kuljin itselleni outoja polkuja. Ennen jokaista kumparetta pohdiskelin, mitähän tuon päältä näkyy. Tuipalin tasanko on kuin kuussa kulkisi. Loivaa kumpua ja painannetta silmän kantamattomiin. Reitti on hyvin merkitty eikä eksymisen vaaraa ollut. Sitten alkaa palkitseva pitkä loiva alamäki, joka päättyy Pältsastuganille. Pikkuisen ennen tätä alamäkeä on hieno järvi, jonka rannalla oli punainen teltta. Laitoin paikan mieleni muistikirjaan tulevaisuutta ajatellen.
PÄLTSASTUGAN
 |
| Pältsastugan |
Tuipalin yli Kolttalahdesta tuleva polku on suunnilleen halkopinojen suunnassa.
Tuvassa oli meidän lisäksemme vain kaksi kulkijaa, joten viisistään mahduimme hyvin yli 20 hengen rakennukseen. Olimme ehtineet tuskin laskea rinkat selästä, kun tupaisäntä tuli omasta läheisestä tuvastaan toivottamaan tervetulleeksi. Hän esitteli paikat ja näytti miten kaasuliesien ym kanssa toimitaan. Tiesimme, että paikassa on mahdollisuus myös saunomiseen, mitä tietysti heti kyselimme. Hän totesikin, että kun ruotsalaiset tai norjalaiset tulevat he valittavat kuumuutta mutta suomalaiset pyytävät ensimmäiseksi saunan lämpimäksi.
Tuo tupaisäntä osoittautui varsin huumorintajuiseksi kaveriksi. Olimme illalla venyttelemässä lihaksiamme ruokasalin lattialla, kun hän pistäytyi iltakierroksellaan tuvalla. Nähdessään meidät polvistuneena makuualustoillemme, hän sanoi: "Jag tror, att Mekka ligger någonstans där.." ja osoitti päädyn ikkunasta kädellään.
Yöpyminen maksaa 330kr hengeltä, joka on jo Suomen Ladun alennettu hinta. Pidän sitä aika kalliina verrattuna Norjan tupien hintoihin. Ehkä Ruotsin majoja ei pidetä samanlaisilla talkoovoimilla yllä ja kaipa tupaisännänkin paikallaolo jotain maksaa. Niin, ja olihan siellä se saunakin. Tupaisäntä kirjoittaa mukaan valmiin laskun, jonka maksaminen ulkomaanmaksuna sujuu kätevästi kotiin palattua.
Seuraavana aamuna alkoi vieressä kohoavan Pältsan rinteet poltella ajatuksissa ja lähdimme Riitan kanssa kahdestaan yrittämään sen huiputusta. Pilvet roikkuivat kuitenkin niin alhaalla, ettei yrityksessä ollut kovin paljon järkeä. Myöhemmin osoittautui, että Pältsalle pääsee helpompaakin ja lyhyempääkin kautta. Palasimme takaisin tuvalle ja lähdimme käymään vajaan kilometrin päässä sijaisevalla Pältsaputouksella.
PÄLTSAFALLET
 |
| Pältsaputous, Pältsafallet |
Riitta, retkemme pääarkkitehti, herkistyi putouksen voimasta ja suoritti keskittyneesti omia harjoituksiaan. En häirinnyt häntä vaan seurasin tätä luonnon kosketuksen aistimista ja luonnon osaksi sulautumista ylempänä.
Lounaan jälkeen oli aika taas nostaa rinkat selkään ja jatkaa matkaa kohti Gappohyttania. Marja ja Riitta komennettuna ryhmäpotrettiin.
 |
| Pältsa |
11 km matka sujui helpohkoa soraharjanteen päällä kulkevaa polkua pitkin melko kivuttomasti. Molemmin puolin aukesi hienoja näkymiä vihreän eri sävyihin pukeutuneeseen maisemaan. Vasemalla sivulla oli koko ajan jättimäinen tumma Pältsa ja kauempana edessä näkyi kolmion muotoinen ruskehtava Paras.
 |
| Barras - Paras |
Kumpikohan näistä tulee tällä reissulla huiputettua? Pältsan kohdallahan jouduimme jo yhdestä yrityksestä luopumaan.
Hieno luontokokemus oli, kun tällä etapilla näimme tunturikihun hätyyttelevän kettua. Kettu yritti pinkoa sen minkä kintuistaan pääsi, kihun syöksähdellessä poloisen pään päällä.
GAPPOHYTTAN
 |
| Gappohyttan |
Gappohyttanin rakennukset kuvattuna tulosuuntaan Pältsastuganille päin. Kuvassa molemmat asuintuvat, vasemmalla uudempi, oikealla vanhempi sekä rakenteilla oleva uusi huoltorakennus. Vasemmalla oleva pikkumökki oli joku koiratupa, koska sieltä ainakin kuului koirien ääniä. Molemmissa tuvissa on 10 petipaikkaa, joista ainakin vanhemmassa kaksi petiä oli oleskelutuvan puolella. Loput olivat kahdessa 4 hengen alkovissa omassa nukkumaosastossaan.
Saapuessamme tupaan siellä oli vain norjalainen nuoripari. Ilma oli aika sakea ruuanlaiton jäljiltä eikä ikkunoissa ollut hyttysverkkoja, joten ne olivat tiukasti kiinni. Päätin majoittua telttaan omaan rauhaani tupien läheisyyteen.
Norjan tuvat ovat lukittuja ja ilman tupavahteja. Suomalaiset hakevat kaikkiin tupiin sopivan avaimen Kilpisjärven tullista. Tupien vieraskirjaan merkitään henkilötiedot, saapumis- ja lähtöajat sekä kuljettu reitti. Käytettyjen palveluiden perusteella määräytyy maksu, josta Suomen ladun jäsenet saavat alennusta. Jäsenkortit ja -numerot siis mukaan! Avain palautetaan tulliin, jolloin 20 euron avainpantin saa takaisin. Maksu hoituu kätevästi euroissa suoraan tulliin tullimiehen hoitaessa tarvittavat kurssimuunnokset.
Gappohyttan sijaitsi niin keskeisellä paikalla lähituntureiden huiputuksia ajatellen, että jäimmekin sille peräti neljäksi yöksi. Huiputimme yhtenä iltapäivänä Paraksen ja toisena iltana ja yönä Pältsan.
Teen näistä huiputuksista omat jutut, joissa kerron niistä tarkemmin.
Vettä haettiin alhaalta joelta asti. Asian helpottamiseksi tuvan eteisessä oli ikeet, joilla sai kaksi ämpäriä harteilleen roikkumaan. Meillä oli tapana tuoda aina pesulta tullessamme yksi ämpärillinen vettä ylös. Se tuli siinä vähän niinkuin ohessa eikä erillisille vesireissuille tarvinnut lähteä. Tupien viereisten pikkulampien seisovaa vettä varoiteltiin monikielisesti käyttämästä ainakaan ruokavetenä.
Alhalla joen varressa, suurinpiirtein tupien kohdalla, oli loistavia pesupaikkoja. Oli syvempiä ja matalampia altaita, virtoja, olipa jopa pikkuputouksia hartioiden hierontaa varten. Nimesimme paikan melko pian Spa:ksi. Tämä "kylpylä" oli yksi lisätekijä, joka sai meidät viipymään paikalla näinkin kauan.
Tällä kertaa sää oli tosi poikkeuksellinen. Taivas oli melkein koko ajan sininen ja lämpötila lähellä hellerajaa. Minun kanssani ei ole yleensä tarvinnut sateessa vaeltaa, mutta ennen ei ole ollut tällaista: loikoilua kuumalla kalliolla ja pulahtelua vähän väliä raikkaisiin ja kirkkaisiin "uima-altaisiin".
Tässä seisoskelen kylpylän vilvoittelupuolella.
Mietiskelin etenkin tässä Gappolla Suomen, Ruotsin ja Norjan rauhaisaa rinnakkaiseloa. Asuimme Norjan puolella, vettä haimme joskus Ruotsin puolelta, eikä Suomeenkaan ollut pitkä matka. Kaukaisia olivat maailmalla riehuvat konfliktit ja rajariidat. Sekaisin kuului ja menivät hei't, hej't ja heijsan'it ja kaikilla oli hymy huulilla. Puhuttiin ruotsia, norjaa ja englantia, iloista kielisoppaa. Eniten kuitenkin ehkä kaikille jollain tavalla yhteistä ruotsia, jota kaikki ymmärtävät ja ehkä osaavatkin jotenkuten. Mekin, kiitos pakkoruotsimme!
Viidennen maastopäivän aamupäiväksi oli tilattu kyyti Signaldaleniin, tarkemmin sanottuna Rognlin parkkipaikalle. Päätimme jättää Goldahyttanin väliin ja palata kotiin. Goldalla ajattelimme olevan vielä enemmän sääskiä ja paarmoja kuin mistä olimme tähän asti saaneet "nauttia". Lähdimme aamun viileässä säässä kulkemaan Paraksen ohitse Signaldaleniin vievää polkua pikin. Jonkin ajan kuluttua polku alkaa laskeutua kohti laaksoa ja ilmestyy ensimmäiset koivut, sitten ensimmäiset kuuset, merkkinä, että ollaan taas puurajan alapuolella.
Klo 14 istuimme jo Kilpisjärvellä Haltinmaan ruokapöydässä, suihkussa käyneenä (kiitos taas Riitan hyvien suhteiden), puhtaat matkavaatteet yllä. Ja voitte arvata pidimmekö kiirettä seisovan pöydän antimista nauttiessamme - emme! Ja haimmeko jälkiruokia aina vaan uudemman kerran lisää - kyllä!
Tästä reissusta jää hienot muistot niiden lähes 200 digikuvan lisäksi, joilla voi muistiansa myöhemmin virkistää. Kartutin kivikokoelmaani lisäksi muutamilla polulta ja tunturien laeilta poimituilla kivillä. Näin ja opin uusia paikkoja ja reittejä Käsivarren ympäristössä, niille varmasti joskus palaan. Yksi mukava lisä oli Riitan sopivissa annoksissa antama kasvikoulutus. Ruohokanukan opin vasta usean kertaamisen jälkeen, kun oli uhkana saada lyönti vaellussauvasta. Mutta nyt sen muistankin aina: ruohokanukka, ruohokanukka, ruohokanukka..
