Otsikoin tämänkertaisen juttuni aika mahtipontisesti. Sain ajatuksen tällaiselle otsikolle Pyhän Jakobin kävelyvaelluksesta Luoteis-Espanjassa sijaitsevaan Santiago de Compostelan luostariin. Sen monet tekevät hengellisistä, henkisistä tai fyysisistä syistä. Jotkut ihan ilman syytä kokeillakseen vain omia ruumiillisia ja henkisiä voimiaan. Itse tyydyin vähän vähempään, tavoittelin vain uutta kokemusta keväisestä juuri lumensa luoneesta Lapista.
En muista olleeni juuri tässä vaiheessa Lapissa, keväthangilla kyllä ja alkukesästä kun puussa on jo lehti. Nyt matalat varvut ja kanervat olivat vielä painuksissa vapauduttuaan vasta sulaneen lumipeitteen alta. Lumet olivatkin lähteneet vauhdilla viime viikkojen helteiden ansiosta.
Jotain pyhää olin kuitenkin sisimmässäni tuntemassa, kun talvella aloin suunnitella kävelemistä Pakasaivon tieltä Kihlangin kämpälle, tuolle omalle "pyhiinvaelluskohteelleni". Olen muutamaan otteeseen kertonut tuon Tullin kämpän merkityksestä itselleni ja siksi ei ole liioiteltua sanoa sitä itselleni hyvin tärkeäksi paikaksi. Samalla saisin kokeiltua kulkemista valmiiden reittien ulkopuolella. Syksyllä 2016 tiedostin Pakasaivoon johtavan tien toisen pään olevan Äkäslompolon tiessä ja tien kulkevan sopivan matkan päässä Kihlangin kämpästä tällaista pienimuotoista patikkaa ajatellen.
Tein nuoruudessani yksinäisiä kävelyretkiä kämpältä eteenpäin johtavia metsäteitä pitkin ja poikkeilin niiltä välillä sivuunkin. Joskus keväthangilla muistan meidän isäni johdolla hiihtäneen Kiuaskerolle asti, joka nyt osuisi suurin piirtein reittini varrelle. Olin talvella tutkinut karttaa, ottanut muistiin koordinaattipisteitä sekä selvitellyt purojen ja ojien kulkua. Nehän ovat näin keväällä juuri lumien sulettua vuolaita ja ylittäminen voisi olla haasteellista.
Karkea suunnitelma oli ajaa ensimmäisenä päivänä Pakasaivon tien varteen ja jäädä yöksi sinne. Seuraavana aamuna lähtö maastoon ja päivän kävelyn jälkeen olisin illalla Kihlangin kämpällä. Yöpyisin siellä jossain ja palaisin seuraavana päivänä takaisin autolle yöpyäkseni siinä taas ennen kotimatkaa.
Löysin aikomani reitin alkupään vaivattomasti ja parkkasin auton tien vierellä olevalle hiekkakuopalle. Pitkän autossa istumisen, tuulen huminan ja tuntien radion kuuntelun jälkeen pysähtyminen ja autosta ulostulo sai aikaan vanhan tutun Lappi-ilmiön; on niin hiljaista, että luulee tulleensa kuuroksi. Ei kuulunut kerrassaan mitään. Oli jo ilta eikä Pakasaivon tiellä muutenkaan kai vilkasta ole eikä isompien teiden liikenne sinne asti kuulunut.
Kävelin iltalenkiksi hiekkakuopan ympäristössä etsien sopivaa teltan paikkaa. Siinä kulkiessani astuin melkein pesässä hautovan kapustarinnan päälle. Ihan viime hetkellä se lehahti lentoon ja paljasti pesässä olevat neljä vihertävää munaa. Pyysin rouvalta anteeksi ja kiiruhdin pois. Tunsin itseni heidän maailmaansa tulleeksi tunkeilijaksi. Tein autolla vähän iltapalaa ja laittelin aamuksi varusteita lähtökuntoon. Koska en tiennyt mitä huominen toisi tullessaan halusin lähteä varhain liikkeelle. Niinpä luovuin teltan pystytyksestä ja sopivamman telttapaikan etsimisestä, rullaisin makuualustan ja makuupussin auki auton takaosaan ja annoin nukkumatin tulla. Tämäkin on yksi syy miksi en nykyään käytä muita kuin farmarimallisia autoja!
Yö oli ollut viileä ja aamulla ilma oli raikas. Aamupuuroa keittäessäni ja termospulloa tankatessani tein viimehetken muutoksen suunnitelmiini. Jätin makuupussin ja teltan pois ja kevensin muutenkin rinkkaani. Päätinkin tehdä edestakaisen reissun ja palata yöksi takaisin autolle. Varasin mukaan kuitenkin ruokaa ja vaatetusta sen verran, että yöpyminen ja vuorokaudenkaan ylimääräinen viipyminen ei olisi ongelma.
Yksi metsätie lähti ihan hiekkakuopalta ja vei minua hetken oikeaan suuntaan. Sitä pitkin pääsin hyvään alkuun. Ehkä parin kilometrin jälkeen olikin sitten aloitettava suunnistustaitojen vienti käytäntöön. Olin tulostanut netistä karttoja, joiden avulla kulku onnistui hyvin. Lisäksi apuna oli käsikompassi, jolla silloin tällöin tarkistin suuntia. Aika pian opin lukemaan maastoa ja vertaamaan sitä karttaan, korkeuskäyrät alkoivat muuttua todellisiksi maaston muodoiksi. Sain kuljettua pitkän laakean vaaran toista syrjää laskeutumatta liian alas ja toisaalta nousematta liian ylös. Välillä eteen tuli kivikkoja, jotka oli merkitty karttaan mustina pistekasoina. Niitä en päässyt kiertämään vaan harpoin kiveltä toiselle kunnes taas jatkui mukava kuiva kanervikko. Askel oli kevyt!
Loppupäässä olin suunnitellut osuvani jollekin kämpän ohi menevän metsätien haaralle vaikkakin arvelin niiden olevan loppupäistään jo aika vaatimattomia. Yhden sellaisen koordinaatit minulla oli muistissa ja avasin kännykän karttasovelluksen. Sen avulla osuin tien päähän tarkalleen vaikka sitä kohti olin menossa pelkän käsisuunnistuksenikin avulla. Onnittelin itseäni hyvästä suorituksesta ja istahdin taas yhdelle kahvitauolle. Nautin täysin sääskettömästä ja kuivasta säästä.
Lähestyin kämppää tällä kertaa toisesta suunnasta kuin tavallisesti. Malttamattomana odotin mikä näky minua kohtaisi, vieläkö olisi seiniä pystyssä? Edellisen käynnin jälkeen oli kulunut taas kaksi lumista talvea. Ja siinähän se kämppä seisoi, aika vinossa mutta pystyssä kuitenkin.
Kauas huokui vanhan rakennuksen ja märän puun tuoksu. Lähestyin kovalevyn palasilla peitettyä "Eikan huoneen" ikkunaa ja kurkistin sisään...
Pääni kovalevyn reiässä esti valon pääsyn sisään, enkä nähnyt mitään. Työnsin kameran sisään ja napsin muutamia kuvia tutkiakseni niitä myöhemmin tarkemmin. Tässä kuvassa näkyy kirkas muovinen vesikanisteri, jota en aikaisemmilla käynneilläni ollut huomannut. Tuolla kanisterilla olen lukuisia kertoja hakenut vettä Mustijärven päässä olevasta lähteestä. Kauhalla otin vettä ja lirutin sitä pienestä suuaukosta kanisteriin. Arvatkaapa montako sääskeä oli kauhakädessä ja montako oli kanisterikädessä. Monta!
Pakkohan oli kurkata saunapäädyn ovesta "Eikan huoneenkin" tilannetta tarkemmin. Aika lohdutonta oli.
Saunan katto oli pudonnut sitten viime näkemän alas.
Lehdettömät puut saivat minut kiertämään kämppää sen takapuolelta. Tuli mieleen miten paljon sääskiä myöhemmin kesällä olisikaan täällä seinän tuulettomalla puolella.
"Tullilaitoksen maja", sehän tämä on. Tai oli, ehkä niin on sanottava.
Alkaa jo keittiöpäädyn portaatkin olla tiensä päässä. Näiltä portailta olen luonut lumia monet kerrat.
Tuho alkaa olla keittiössäkin aika lopullista. Ei tee mieli käydä yhtään peremmälle. Siellä se varmaan olisi ollut vihreä keittiöpöytäkin kaatuneena rojun alla. Kirjeeni nastat erottuvat vielä paneeliseinässä oikealla.
Vielä kuva järven puoleltakin. Ei olla enää edustuskunnossa mutta tässä sitä sinnitellään. Hormin kohdalta katto on pudonnut alas.
En tiedä onko tämä pienempi huone enää edes huone. Hiilikola ja kaljapullo eivät kuitenkaan ole moksiskaan.
 |
| MSR Superfly |
Kuva uusimmasta keittimestäni. Keittelen tässä kämpän pihalla kuumaa vettä lounasruokaani. Tällaisille yksinäisen miehen vaelluksille pieni kaasukeitin on näppärä ratkaisu. Viikon päästä on Riihimäen erämessut ja siellä ajattelin tehdä tarkempia vertailuja mutta jouduinkin aikaistamaan hankintaa.
Monta kertaa retkeilijöitä syytetään roskaamisesta. Heti metsäteille päästyäni, alkoi löytyä talvisten nuotiopaikkojen ympäriltä kaljatölkkejä ja muuta roskaa. Keräsin neljä tölkkiä, kaksi muovipikaria ja pilkkisyöttipurkin rinkkaani ja toin ne pois maastoa rumentamasta. Tätä autonrengasta ei ainakaan retkeilijät ole maastoon jättäneet, joten ehkä joillakin paikallisilla on myös peiliin katsomisen paikka.
Menomatkalla oli kameran muovinen objektiivinsuoja pudonnut jonnekin kivikkoon. Paluumatkalla viimeisen kahvitauon jälkeen oli toinen kahluu- ja taukojalkineina käyttämistäni "crocseista" tipotiessään. Joten enpä tiedä minkälaiseksi retkeni roskatase loppujen lopuksi muodostui.
Jos vedän yhteen kokemuksiani, niin päällimmäiseksi jää ihanteellinen sää. Hyttysaika ei ollut vielä koittanut. Maasto oli jo ehtinyt kuivaa pitkän lämpimän ja sateettoman jakson aikana. Selkää saattoi kellistyä oikaisemaan minne tahtoi. Ei ollut liiemmälti kivikkoa eikä liian tiheätä risukkoa. Matkaa kertyi noin 25 km yhden päivän aikana keskiraskaan rinkan kanssa. Se on hieman liikaa. Ehkä oli liikaa suorittamisenkin makua, koska minulla oli määränpää ja aikataulu. Teltta mukana olisin saattanut kokea olevani enemmän vapaa.
Ketään ihmistä en tavannut, en kuullut ihmisten aikaansaamia ääniäkään. Vain lintuja tapasin. Kapustarinnan siellä hiekkakuopalla, yhden riekon menomatkalla ja kaksi kertaa jonkun ison metsälinnun, en ala edes arvailemaan mikä. Sellainen iso kuitenkin, joka pelästyttää lähtiessään lentoon siivet risuihin läpsyen. Kuljen yleensä äänettömästi ja yllätän niin ihmiset kuin eläimetkin ilmestymällä hiljaa paikalle. Isäni vanhoja Lieksan rajakoulun oppeja, joita hän onnistuneesti minuunkin tartutti.
 |
| Kerojärvi |
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti