18.12.2016

Leivonmäki joulun tuopi

Rauhallinen lauantaipäivä Soimalammella 17.12.2016

Kun mieleni tekee extempore-luontoretkelle näin joulun alla, näyttää jostain syystä käyvän niin, että suuntaan kulkuni aina Leivonmäelle. Kuten olen maininnut, olen enemmän sulanmaan kulkija kuin hiihtovaellusihminen ja metsässä kulkeminen jalan ei salli kovin paksua lumikerrosta, lumikenkäretket ovat sitten asia erikseen. Näiden kotinurkkien lumitilanteen arviointi on paljon helpompaa kuin arvioida tilannetta jossain kauempana.

Tällä kertaa ajankohdaksi osui lauantai viikkoa ennen jouluaattoa. Koska sääkin oli pitkästä aikaa vähän kirkkaampi eikä sen kummempia jouluvalmisteluja tai muitakaan kiireitä ollut tiedossa, lähdin Leivonmäelle. Paljastettakoon, että minulla on siellä yksi aivan erityisen mieluinen paikka, Soimalammen laavu. Se jos mikä, soveltuu rauhalliseen oleiluun ja näin joulun alla myös jouluisen tunnelman saavuttamiseen.

Maltoin odotella lähdön kanssa peräti aamu 9:ään, jolloin taivaanranta alkoi vaalentua. Silti olin jo ennen 10:tä Selänpohjan parkkipaikalla enkä yllättynyt, että muita autoja ei näkynyt. Pitkin matkaa olin vilkuillut tienvierille ja sivuille jääviin metsiin arvioiden lopullista lumensyvyyttä perillä. Aivan kansallispuiston lähistöllä lunta tuntui yllättäen olevan paksummin kuin Jyväskylän ympäristössä.


Tästä kuvasta pystyy vähän hahmottamaan lumikerroksen paksuutta. Soimalampi, sinnepä siis! Alkumatkan polkuosuutta oli kuljettu ehkä edellispäivänä viimeksi. Kulkusuuntaani vastaan tuli yhdet kengänjäljet ja yhdet koiranjäljet. Muiden kulkijoiden jäljiltä polku oli kovapohjaisempi kuin polun viereinen hanki, jossa olisikin ollut raskasta tarpoa. Oli mukava seurata koiran ja sen ulkoiluttajan jälkiä. Ihminen kulki polulla ja koirakin enimmäkseen. Välillä se oli tehnyt lyhyen koukkauksen polun ulkopuolelle palaten taas polulle. Mitä lie päässään oli liikkunut tai mitä hajuja nenäänsä saanut?


Vähän matkaa kuljettuani huomasin auringon nousseen ylemmäksi ja kultaavan jo puiden runkoja. Mieltä piristi nähdä auringonvaloa monen harmaan päivän jälkeen. Jo tässä vaiheessa tuntui, että päivästä tulee onnistunut...


Rengasreitiltä haarautuu oma polkunsa Soimalammelle ja se polku oli melkoisen kulkematon. Muutenkin rengasreitillä on varmaan enemmän kulkijoita kuin tällä omalla pistollaan. Matkaa oli vain 1,3 km, minkä nyt menisin vaikka ryömien. Tiesinpä koskemattomasta polusta päätellen ainakin saavani olla rauhassa.

Tuntuu vähän ristiriitaiselta, kun sanon haluavani olla rauhassa, mutta juuri tällä retkellä halusin olla yksin ja kuunnella talvisen metsän hiljaisuutta. Enimmäkseenhän kuljenkin yksin ja kieltämättä välillä kaipaan retkiseuraa, joskus kovastikin! Ainakin nuotioilla tai majapaikoissa on mukava tavata muita reissaajia ja vaihtaa kuulumisia. Tuosta yksinäisestä koiran kanssa kulkijasta tuli mieleen, että koira olisi varmaan hyvä kaveri eräretkillä. Koira, joka olisi eräretkeilyyn sopiva, eikä mikään sellainen pieni kaupunkilaiskoira, joka takertuisi jokaiseen risuun kiinni. No, koiran pitämiseen liittyy paljon muutakin enkä ole ajatellut koiraa hankkia. Jatketaan siis kulkemista yksin...


Lähestyessäni Soimalammen laavua polulle ilmestyi ketun jäljet. Se oli kulkenut pitkät matkat polkua pitkin, kunnes yhtäkkiä oli lähtenyt metsään. Hiiret, myyrät tai jotkut muut pikkunisäkkäät olivat juosta pipertäneet hangella ja saaneet aikaan pitkää jälkinauhaa puiden oksien alle. Jossain vaiheessa hirvi oli astunut pitkospuiden poikki. Sen sorkat olivat painuneet syvälle pehmeään maahan ja jälkien pohjalla näkyi tummaa vettä. Yksiäkään jäniksen jälkiä en nähnyt vaikka yleensä ne ovat yleisimmät jäljet talvisessa metsässä. Eipä täällä yksin tarvinnut kulkea vaikka puhekavereksi ei noista minulle ollut. Ei osuttu edes näköetäisyydelle.

Leivonmäki, Soimalampi

Laavu oli siinä missä ennenkin. Katseli yksinäisenä Soimalammelle päin ja toivottavasti ilahtui tulostani, toisen yksinäisen. Vieraskirjasta luin, että edelliset kävijät olivat olleet laavulla viikko sitten. Lunta oli satanut nuotion ja penkkien päälle. Laavun reunassa oli muutama pilkottu polttopuu, hyvä edes niin. Lisää kuitenkin tarvittiin, joten suunnistin puuvajalle. Puuvajassa oli vain paksuja pöllejä, mutta onneksi pari vähän ohuempaa, joista aloin sahata puita. Kirves oli melko huonossa terässä, joten kovin suuriin puutalkoisiin ei tehnyt mieli ryhtyä. Sain niistä kuitenkin riittävästi omiksi tarpeikseni ja pilkoinpa vielä vähän ylimääräistäkin.

Soimalampi

Sainpahan vielä kertaalleen lyhennettyä niitä vanhoja puuvelkojani oikein korkojen kanssa! Nämä ovat seuraavalle kävijälle.


Tässä hetkessä on jotain lumoavaa; juuri sytytetyt tulet ja ensimmäinen savun tuoksu leijailee nenään. Vaikkei olisi kylmä eikä edes mitään paistettavaa, niin tulet on pakko tehdä! Pelkkä savukiehkuroiden ja liekkien katselu rauhoittaa. Tässä tapauksessa vielä lisäksi lisääntyvän lämmön aiheuttaman lumen sulamisen seuraaminen. Ilmassa oli selvästi joulun tunnelmaa! Ympäröivä lumen valkeus ja hiljaisuus vain korosti sitä!

Kun nuotio oli varmasti syttynyt, oli aika lisätä päälle taukovaatetta ja kaivaa eväät esiin. Vanha vuosien takaa tuttu solumuovinen alustakin oli yhä tallella. Se taitaa kuulua laavun "vakiovarusteisiin", samoin kun laavun eturäystääseen ripustettu pieni kynttilälyhty. Olisinpa hoksannut ottaa mukaan yhden tuikun, lisäämään entisestään jouluista tunnelmaa!

Siinä tulta tuijottaessani rannan puihin lennähti parvi pyrstötiaisia. Ne kieppuivat pikkuoksissa pitkät pyrstöt heiluen. Pienet iloiset piipahdukset täyttivät ilman ja sitten ne lensivät matkoihinsa. Olipa kiva yllätysvierailu!

Säärystimet
Yhdessä ottamassani nuotiokuvassa näkyy myös jalkani, joten laitanpa senkin näkyviin ja kerron vähän varusteistani. Lumessa rämpiessäni, joko jalan tai lumikengillä, käytän säärystimiä. Joskus kaksiakin, kuten tällä kertaa. Housun lahkeiden alla pidän villalangasta kudottuja ja lahkeiden päällä tällaisia kaupasta ostettuja säärystimiä. Nämä osuivat pari talvea sitten jonkin eräliikkeen tarjouslaarista silmään ja ovat ajaneet asiansa. Eipä mene lumi kengän varsista sisään eikä housunlahkeet kastu! Olen todennut, että harvoin jaloissa tuntuu liian kuumalta ainakaan näin talvisaikaan ja on mukavampi olla, kun jalat pysyvät lämpiminä. Kenkinä käytän tavallisia talvilenkkareita tai vaelluskenkiä. Samoja kenkiä käytän lumikenkien ja eräsuksien siteissä.

Lopuksi pari sanaa eväistä. Pikkureissuilla, kun ei ole tarkoitus tehdä ruokaa tai keittää vettä tulilla, keitän lähtiessä termokseen kuumaa vettä. Purukahvia, teelipukkeita ja mehutiivistettä kuljetan mukanani erikseen ja valmistan haluamani juoman kuumasta vedestä. Kuuma vesi käy lisäksi nesteeksi, jos vesipullolle kävisi jotain hassua.

No niin, taas sain monta tuntia reipasta liikuntaa ja raitista ulkoilmaa. Näillä "eväillä" onkin mukava rauhoittua joulun viettoon.

23.11.2016

Hajuja vai tuoksuja?

Helsingin kaupunginmuseon Haju-näyttelyn aikaansaamia ajatuksia.

Kerran osallistuin keskusteluun, jossa pohdittiin kumpi tuo helpommin mieleen muistoja, musiikki vai tuoksut. Muistaakseni enemmistö kallistui musiikin puolelle. On tietysti totta, että monet musiikkikappaleet muistuttavat mieleen hetken, jolloin sen on kuullut. Tai usein, kuten itselläni, luo jonkun erityisen mielialan, jonka yhteydessä alkaa muistella sen suuntaisia tapahtumia. Musiikki on siten toiminut niiden esiin nostajana.

Olen kuitenkin sitä mieltä, että hajut ovat vielä voimakkaampia mielleyhtymien tuojia. Kuvitellaanpa pakkassäässä jostain kaukaa nenään kulkeutuvaa SAVUN TUOKSUA. Juuri sellaista vähäistä määrää, ettei oikein saa selvää kenen savupiipusta se tulee, riittävästi kuitenkin tuomaan mieleen moniakin savuun liittyviä hetkiä. Itselläni nämä mieleen nousevat asiat ovat välillä lapsuusmuistoja joistain talvisista tiellä kävelemisistä tai pihalla leikkimisistä, välillä aikuisena koetuista nuotiohetkistä ja kaikkea tältä väliltä.

Haiseeko vai tuoksuuko savu? Olen tainnut vasta aikuisempana tehdä eroa tuoksumisen ja haisemisen välillä. Haiseminen ja hajut ovat kai "virallisesti" jotain negatiivisia ja tuoksut taas enemmän positiivisia ilmauksia. Jätetään enempi filosofointi sikseen ja todetaan, että yhden haju on varmaan toisen tuoksu. Ihmisellä on hajuaisti, jolla haistellaan. Siksi minusta oli ihan paikallaan sanoa kansakouluaikoina koulukaverini kotona käydessäni, että "täällä haisee ihan sun äidiltäs, se haisee hyvältä!"

Haju-näyttely Helsingin kaupunginmuseossa
Miltä sitten Helsingissä haisee? Helsingin kaupunginmuseo keräsi ihmisten hajumuistoja näyttelyänsä varten. Tuossa näyttelyssä piipahdin samalla kun kävin muutenkin tutustumassa kaupunginmuseoon. Heti ensimmäisessä huoneessa nenässä tuntui voimakas parfyymimainen tuoksu. Mielessä kävi jo ajatus, että miten tällaisen voimakkaan hajun jälkeen enää mitään muuta kykenee haistamaan. Ajattelin, että näyttelyssä olisi tarjolla monia etukäteen mielessäni olleita tuoksuja mutta mitään muuta siellä ei ollutkaan! Myöhemmin selvisi, että kukin tuoksu on aina viikon ajan esillä ja vaihtuu sitten. Niitä on kuusi erilaista. (Esillä? Eikös museossa asiat ole esillä?) Harmikseni tämä tuoksu jäi minulta tunnistamatta eikä minulla ole mahdollisuutta enää käydä näyttelyssä.

Kaksi kolmasosaa vastanneista mainitsi meren. Lisäksi tuli kuumaa asfalttia, kahvipaahtimoa, sateessa kastuneita ratikkamatkustajia, pissaa, tietyömaita ja lehmuksenkukkia. Linnanmäen vuoristoradan tuoksu oli kuulemma haastavin saada keinotekoisesti luotua. Jokaisella on joku tuoksu, josta hän Helsingin tunnistaa.

Aloitanpa oman listani. En yritä laittaa näitä mitenkään paremmuusjärjestykseen, eihän sellaista edes ole.

HELSINGIN ASEMAHALLI. Nykyään siellä ei tunnu enää tuoksuvan siltä kuin ennen pikkupoikana. Voihan olla, että aika kultaa muistot ja laimentaa hajut. Minusta siellä tuoksui silloin vanhalta rakennukselta ja lisäksi tietysti ratapihalta kulkeutui sisään radan ja junien tuoksua.

Nyt on tietysti mainittava JUNARATA. Varsinkin kuumalla ilmalla ratapölkyt tuoksuivat huumaavalta. Vielä kun asettui aivan VANHANAIKAISEN JUNANVAUNUN viereen, tuohon "ratatervan hajuun" sekoittui lisäksi raudan tuoksua ja radalle pudonneiden vessan jätösten hajuja. Linnanmäen vuoristorataan on varmaan käytetty samaa kreosoottikyllästettä kuin aikanaan puisiin ratapölkkyihin. Nykyäänhän ratapölkyt ovat betonista, tuoksuttele niitä nyt sitten, eikä vessoistakaan enää radalle tuoksuja tule.

Asemalta ei tarvitse siirtyä kauaksikaan, kun löytyy seuraava tuoksu. Odottelet bussia rautatientorin tyhjällä bussilaiturilla ja kohdallesi laituriin saapuu linja-auto, joka sammuttaa moottorinsa. Pakokaasun käry laimentuu tuuleen ja jäljelle jää vain LÄMPIMÄN DIESEL-MOOTTORIN TUOKSU. Siihen kun saa vielä yhdistettyä sopivasti itseään kallistamalla kuuman renkaan kumintuoksua, niin seos on valmis. Yksi parhaista kaupunkituoksuista!

KAHVIPAAHTIMON minäkin olisin maininnut. Nykyäänhän sillä tarkoitetaan Sturenkadulla olevaa paahtimoa, jonka tuoksu leviää sopivalla tuulella kauas kaupunkiin. Minun lapsuuteni Sörnäisissä tuoksahteli lisäksi OTK:n kahvipaahtimo. Ja olihan Vuosaaressa Pauligin paahtimo, joka lienee vieläkin olemassa.

Kaupunkiin liittyy kadut ja asfaltti. Ollakseni aivan tarkka kerron millainen ASFALTIN TUOKSU on minusta paras: Kuuman kesäpäivän iltapäivänä asfaltille hiljalleen putoavan sateen ensi pisaroiden tuoksu juuri ennen kuin asfaltti muuttuu kokonaan märäksi. Niihin pisaroihin ja niiden tuoksuun tiivistyy kokonainen kaupunki!

MERI on jotenkin itsestään selvää. Helsinki on meren kaupunki. Minun meren tuoksuuni liittyy lisäksi levää ja merivedestä märkiä kallioita. Mutta jos halutaan pysytellä kaupungin rannoilla sanoisin VENERANNAN TUOKSU. Ihana sekasotku meren tuoksua, lakkaa, maalia ja puun hiomapölyä. Tulipa ikävä noita aikoja, kun tuli vietettyä keväitä veneitä kunnostellessa!

Rannoista ja merestä muistuu mieleen satamat ja niiden TAVARAMAKASIINIT. Saan vieläkin palautettua mieleeni, miltä Katajanokan makasiineissa tuoksui, kun kuljin isäni mukana niissä monet kerrat. Ehkä eniten tunnistan siinä tuoksussa appelsiinia vaikka mukana on tietysti muidenkin hedelmien tuoksuja. Nyt muistini toimiikin näin päin, että mielikuvasta tulee mieleen tuoksu!

VANHOJEN TALOJEN PORRASKÄYTÄVISSÄ on myös oma erityinen tuoksunsa, joissakin tuoksuu enemmän maali ja lakka, toisissa enemmän vanha puu. Joskus porraskäytävän tuoksuun yhdistyy asuntojen postiluukuista tulvivaa asuntojen omaa tuoksua. Jostain kumman syystä muistan SILAKKALAATIKON JA LÄSKISOOSIN TUOKSUN. Sellaisia hajukimaroita tulvahteli etenkin Kallion seudun taloissa, joissa kouluaikoina tuli kuljettua.

Kouluajoista tuli mieleen PENAALI. Ensin penaali tuoksui uudelta.. penaalilta, mutta sitten kun siihen laittoi lyijykyniä ja kumeja sekoitus oli valmis. Sen haistelusta sai voimia ja jaksoi istua puupulpetissa, kunhan aina välillä painoi nenänsä kiinni penaaliin. Vähitellen penaali tietysti vanheni ja sen tuoksu laimeni. Sen uutuudenviehätys taisi muutenkin laimentua..

Joo, KALLION KANSAKOULUN PORTAIKON JA LUOKKAHUONEIDEN TUOKSUT, mutta annetaanpa jo olla. Eiköhän tässä ollut riittävästi. Näyttely on avoinna vielä 15. tammikuuta 2017 asti, joten nenät sitä kohti ja sinne tuoksuttelemaan!

17.10.2016

Kihlangin kämppä - on aika sanoa sinulle kiitos!

Käynti kämpällä 19.9.2016, joka muuttuikin hiljentymiseksi ja menneiden muistelemiseksi.

Viime kuun Jeriksen reissulla oli jo istuttu autossa sen verran pitkään, että halusin päästä aloittelemaan majoittumispuuhia ajoissa. Poikkeaminen menomatkalla kämpälle sai siis jäädä. Kuten olen kertonut, on tapanani ollut poiketa aina ohiajaessani vilkaisemaan Kihlangin kämpän kuulumisia. Onneksi oli kiireitä ja saatoin tehdä kämpälle ihan oman retken parin päivän päästä, koska kämpällä sitten vierähtikin melkoinen tovi.

Varsinaisena asiana oli tulla ottamaan tammikuussa 2015 jättämäni kirjoitus seinältä pois. En tiedä oliko sitä kukaan siinä nähnyt, mutta tässä blogissa olleen juttuni, johon olin tekstin myös liittänyt, oli Tullin väki nähnyt. Se oli siis täyttänyt tehtävänsä ja olin saanut heiltä haluamiani tietoja.

Ensimmäinen näky oli jo aika lohduton eikä luvannut hyvää. Kämppä oli jo selvästi notkahtanut ja ulos asti näkyi katon läpi sisään paistava päivänvalo.


Vertailun vuoksi samasta suunnasta joskus 1970-luvun puolessa välissä talvella otettu kuva, jossa vielä ollaan ihan suorassa ja odotetaan lomalaisia viettämään talvilomaansa. Puutkaan eivät vielä peittäneet näkymiä kuten nykyään.


Kurkistus keittiöpäädyn ovesta sisään kertoi kaiken. Katto oli tullut viime talvena sisään, kuten aavistelin lähiaikoina käyvän. Kirjelappuseni on tässä kuvassa vielä paikoillaan. Repäisin sen seinästä irti, vaikka eipä tuota enää kukaan olisi sinne lukemaan mennyt.


Tässä tammikuun lopun 2015 kirjeenvienti reissulla ottamani kuva. Silloin vielä kahvittelin "keittiössä".


Nyt ei enää termospullo olisi pysynyt pöydällä..


Kuva keittiön "maustehyllystä" vuodelta 2005. Sain otettua samalla muitakin kuvia ohikulkumatkalla Kilpisjärvelle.


Yllä tupa samalla käynnillä vuonna 2005.

Sanotaan, että kuvat kertovat enemmän kuin tuhat sanaa. Edes tuhannet sanat eivät riitä kertomaan kaikkia muistojani ja sitä kiitollisuutta, jota tunnen Kihlangin kämppää kohtaan. Vanhemmillani ja meillä siskoni kanssa oli Lapissa "oma" paikka, jossa saatoimme käydä. Vaikka käynnit olivat usein melkoisen ponnistelun ja vaivannäön takana, ne kannatti aina tehdä.
Tässä olemme koko perhe pöydän ääressä, isäni on tietysti kuvaa ottamassa. Kuvan takana on teksti "saunan jälkeen" ja vuosiluku 1975. Minun hiukseni ovat vielä saunan jälkeen märät. Harmaa sohva on levitetty. Pöydällä näkyy olevan myös purukahvia vaikka "kunnon kahviakin" on varmaan ollut pannumyssystä päätellen. Ja matkaradiokin! Ei mitään muistikuvaa raahasimmeko senkin sinne vai kuuluiko se kämpän kalustoon. Tuskinpa.


Talvella 2015 huoneen näkymät olivat aika surkeat..


Laitetaan vähän kuvia ulkopuoleltakin, kun seinät ovat vielä kutakuinkin pystyssä. Alkaa jo nurkkasaumatkin irvistellä.


Hakemallakaan ei enää löydy suorassa olevia rakenteita.


Eipä ollut toiseenkaan huoneeseen enää menemistä. En muista syytä miksemme koskaan yöpyneet tässä huoneessa. Se olisi ollut pienempi lämmittää mutta toisaalta keittiöön olisi pitänyt mennä isomman huoneen läpi, ehkä siksi. Lämmittämisestä muistui mieleen, että ainakin alkuaikoina kämpässä oli iso valopetroolilämmitin. Siihen haettiin Naapangin kaupalta petroolia, joka tietysti hiihtämällä yhdellä sauvalla tuotiin kämpälle.


Sitten saunapääty, jossa lysyyn painuminen näkyy vielä selvemmin.


Juuri ja juuri uskalsin kurkistaa joskus lukittuna olleeseen "Uusitalon huoneeseen". Se oli nimetty Eino Uusitalon, yhden vakiokävijän mukaan, joka siellä enimmäkseen säilytti omia varusteitaan. Hän kulki juna-linja-auto -yhdistelmällä Helsingistä käsin Kihlangissa ja tavaroiden säilytys paikan päällä teki tietysti julkisilla matkustamisesta helpompaa. "Eikan" musta hiihtomono näkyy ovenpielessä.


Elokuussa 2005 huone oli koossa ja musta hiihtomonokin vielä pahvilaatikossa.


Vuonna 2005 saunapäädyn isoon huoneeseen uskalsi vielä mennä. Se toimitti pukuhuoneen, suksien voitelutilan yms. aputilan virkaa. Se oli kylmää tilaa, mutta saunan jälkeen siellä oli pakkasesta huolimatta silti mukava vetäistä päälleen jotain tai sitten pinkaista ilkosillaan hankeen tallautunutta polkua pitkin tuvan ympäri asuntopuolelle. Saunasta muistan, ettei sen löylyt olleet kovin hääppöiset tai ainakin haihtuivat melko nopeasti kovalevyseinien läpi harakoille. Kuitenkin se oli ehdottoman tärkeä asia peseytymisen kannalta, oltiinhan hiihtoreissujen jälkeen usein hikisiä. En usko, että isäni ja kumppanit kovin paljoa rakennuslupia sille aikanaan kyselivät. Se vain tuli tehtyä, koska sellainen kämpässä tarvittiin.


Nyt siellä näytti oviaukosta katsoen tältä. Kiuaskin on näköjään päättänyt lähteä turvaan luhistuvan katon alta..


Oman perheeni kanssa olen yöpynyt kämpässä vain yhden kerran. Vuonna 1983 kiersimme autollamme Suomen ympäri ja Lapista alas tullessamme yövyimme yhden yön kämpässä. Tässä vanhin poikamme nukkuu isomman huoneen metallirunkoisista sohvista tehdyssä "turvasängyssä". Ne olivat muistaakseni joitakin Helsingin tullikamarin käytöstä poistettuja huonekaluja.


 
Yksi mieleeni ikuisesti painuneista muistoista on tämä tynnyrilautta ja sillä Mustijärvellä tekemäni melontaretket. Tai ehkä on liioittelua puhua melomisesta, koska kuljin rantojen läheisyydessä ja liikutin lauttaa pitkällä kepillä pohjasta tökkimällä. Muistan kiertäneeni näin koko järven kesällä 1970, jolloin olin kämpällä ja koko Lapissa ensimmäistä kertaa. Aika kauan tynnyreiden ruostuneita jäänteitä erottui kämpän rannan heinikosta. Sitten vähitellen aika söi ne näkymättömiin.


Ehkä tähän loppuun on mukava laittaa yksi kauniskin kuva ja sanoa samalla kämpälle kiitos! Tuskin sitä enää kauaa voi kämpäksi sanoa, pikemminkin kämpän raunioiksi tai jäännöksiksi. Silti siellä ehkä tulee poikettua ihan uteliaisuudesta vaikka on minulla suunnitelmia Äkäslompolon-Kihlangin suunnalle suuntautuvasta patikkareissustakin. Sitä varten olen jo aloittanut karttapohjien ja koordinaattien keruun...

27.9.2016

Ruskaa etsimässä - sumua löytyi!

Syyslomalla Jerisjärvellä 17.9. - 24.9.2016

Kauas on pitkä matka sanotaan. Edellisestä Lapin reissustani on nyt 1,5 vuotta. Silloin majoituin Äkäslompolossa, josta käsin seikkailin ympäristössä. Nyt majapaikkana oli Jyväskylän Ladun viikko-osake Jerisjärvellä. Ajatus oli kerrankin päästä nauttimaan ruskasta sen parhaimpaan aikaan. Jostain syystä Lapin reissuni ovat tähän asti aina osuneet jonkin verran sivuun kyseisen alueen parhaasta ruskasta. Niin kävi nytkin. Syksy on ollut sen verran lämmin, että kovinkaan paljon ruskaa ei näkynyt. Koivut ja haavat loistivat kyllä hienoissa keltaisen sävyissä.

Lapin reissuja on kahdenlaisia. Toisissa taivalletaan rinkka selässä paikasta toiseen, yövytään matkan varrelle osuvissa tuvissa tai mukana kulkevassa teltassa tai muussa kevytmajoitteessa. Toisissa taas tehdään päiväretkiä kiinteästä tukikohdasta käsin. Nyt oli tuon jälkimmäisen vuoro. Jerisjärvi osoittautuikin loistavaksi paikaksi Länsi-Lapin nimekkäimpiin kohteisiin tutustumiselle. Ympäristössä on Pallas, Olos, Levi, Ylläs ja Äkäslompolo, Aakenustunturi ja ihan lähikohteina vielä Keimiö-, Sammal- ja Särkitunturi. Noita ainakin kartasta valmiiksi katselin. Sää, aikataulut ja kunkin päivän mieliala saisivat lopulta päättää kyseisen päivän kohteen.

JERIS

Lauantai-iltana majoittumistouhujen jälkeen oli pakko lähteä iltakävelylle silmäilemään majapaikan ympäristöä. Jerisjärvellä en ollut ennen käynytkään. Samalla taas muistui mieleen, miksi tänne Lappiin pitää silloin tällöin "vaivautua". Syvä hiljaisuus ja alkavan illan kosteuden tuoksu tuntuivat nautittavilta. Ilta-aurinko laski kauniisti järven taakse, eikä sitä mainittavammin enää lomalla sen jälkeen näkynytkään.

Lapissa ajellessa saa olla varuillaan porojen suhteen. Tämä yksilö seisoskeli rauhassa hotelli Jeriksen rannassa ja ihmetteli meitä etelän turisteja.


Itse hotelli oli suljettu ja vaikutti muutenkin aika kuolleelta paikalta, samoin rannan pieni kylpylä tyhjine altaineen oli outo näky. Molemmat taitavat olla auki vasta hiihtokaudella.

Hotelli Jeris SPA

KEIMIÖTUNTURI

Valitsin sunnuntain, ensimmäisen päivän, kohteeksi Keimiötunturin. Se oli lähellä ja sai toimia keholle totutteluna tulevaan tavallista liikunnallisempaan viikkoon. Lisäksi sain heti loman alkuun yhden itselleni ennen käymättömän paikan. Parin kilometrin asfalttitiekävelyn jälkeen alkoi Tunturikeimiön pihasta polku tunturiin. Melko alkupäässä on veräjä, josta tuntee astuvansa oikein virallisesti Pallas-Yllästunturin kansallispuiston alueelle. Polku oli helppoa käveltävää, vain paikoin oli vaikeampia kohtia.


Helppona sitä pitivät myös ne kuusi kovakuntoista miestä, jotka lähes juoksivat rinnettä ylös. Hetkeä aikaisemmin olin nähnyt heidän parkkeeraavan Tunturikeimiön pihaan autojansa, joiden katolla oli maastopyöriä. Tässä vaiheessa en arvannut, että maasto- ja läskipyöriä tulisi näkymään jatkossa siellä täällä. Ne ovat selvästi lyöneet itsensä läpi ja Lappiin on perustettu varta vasten pyöriä varten ihan omia reittejäkin.

Toinen viikkoa leimaavaksi muodostuva seikka oli varsinkin aamupäivisin vallinnut sumu. Eihän se tietysti olisi haitannut, mutta kun olen aamuvirkku ihminen. En osannut nukkua aamulla pitkään ja lähteä vasta iltapäivällä sumun hälvettyä ulos.

Keimiötunturin sumua

Iltapäivällä sumu oli jo hälvennyt. Kaihoten katselin nyt selkeinä takana näkyviä tuntureita. Edessä Keimiö- ja taaempana Sammaltunturi.

Keimiötunturi, Sammaltunturi

KIHLANKI ja PAKASAIVO

Seuraavana päivänä olikin arkiviikko alkanut. Maanantaiaamuna auton nokka Muoniota ja Kihlankia kohden, kuinkas muuten. Ei Lapin reissua ilman Kihlangissa käyntiä! Sieltä riittääkin juttua sen verran, että niistä tulee oma tarinansa joskus myöhemmin.

Yksi Kihlankiin liittyvä paikka on kuitenkin Pakasaivo, tai minä siis liitän sen Kihlankiin. Muistan perheemme tehneen sinne yhden retken autolla kesääaikaan varmaankin Muonion tieltä käsin ja toisen tein hiihtämällä sinne isäni kanssa Kihlangin kämpältä huhtikuussa 1978. Tästä hiihtoreissusta on jäljellä neljä värinsä lähes menettänyttä valokuvaa. Tässä niistä yksi.

Pakasaivo 1978

Oma kuvani saivojärven suuaukon suuntaan.

Pakasaivo

Muonion tieltä on 14 km saivolle ja viitoitus on loppuun saakka, joten eksymisen vaaraa ei oikein ole. Tien kuntokin oli ainakin tällä kertaa melko hyvä ajatellen tavallista henkilöautoa vaikka joku totesikin, ettei kukaan Lapissa liiku muulla kuin maastoautolla! Autoja oli parkkipaikalla kymmenkunta ja koko ajan tuntui joku olevan lähdössä tai tulossa. Autoja tuntui liikkuvan enemmän Äkäslompolon suuntaan, josta en muutamia vuosia sitten tiennyt tietä sinne tulevankaan. Löysin sen reitin kartasta, kun suunnittelin patikka- tai maastopyöräreissua Äkäslompolosta Kihlankiin. Tällä Kihlangin käynnillä tämä suunnitelma vain vahvistui ja odottaa toteutumistaan.

Saivon reunoille oli rakennettu kaiteita ja näköalatasanteita. Oli tulipaikka ja suuri kota. Vessat olivat ääriään myöten täynnä, mikä kertoo paikan olevan ilmeisen suosittu. Samaa kertoo leveät lähes tiemäiset polut, joita pitkin kyllä mahtuu kävelemään.

Pakasaivo

Saivojärvet ovat pyöreitä tai soikeita kirkasvetisiä ja huomattavan syviä. Ne liittyvät jääkauden sulamisvaiheen vesimassojen vaikutukseen. Niillä kuten muillakin syvillä tai korkeilla paikoilla törmätään siihen ainaiseen valokuvaamisen ongelmaan, ettei syvyyseroja saa näkymään kuvissa. Ehkä näistä puunrungoista kuitenkin saa vähän käsitystä miten korkealla veden pinnasta tässä ollaan.

Pakasaivo

Kun Pakasaivolta oli sitten päästy köröttelemään takaisin asfalttitielle ja ajeltu Muonioon, olikin päivä kallistumassa iltaan. Vielä ruokatäydennystä keskustan marketista ja sitten ajelu takaisin Jerikselle. Taas vilkaisu Oloksen rinteisiin ja neljään ylhäällä seistä jököttävään suureen tuulivoimalaan. Laskujeni mukaan jo kolmas vilkaisu, ehkäpä tuolla Oloksella voisi joskus käydä...

PALLAS

Tiistaiaamu ja vuorossa Pallas. Yksi kohde, jossa varmaan tiesin käyväni. En ole oikein koskaan rakastanut suuria hiihtokeskuksia ja niiden hulinaa, koska ehkä enemmän olen lumettoman kauden liikkuja. Pallas on kuitenkin jotenkin erilainen ja sympaattisempi. Nyt maltoin viivytellä lähtöä hieman pidempään, jotta aamusumut olisivat pois.

Ehkä yksi sympaattisuuden syy on hotellirakennus. Se on jotain muuta kuin neonvaloja välkkyvät hienoudet muissa hiihtokeskuksissa. Se seisoo keskellä kansallispuistoa tummana ja jotenkin vaatimattomana, mutta juuri siksi minuun vetoavana. Aamupäivällä parkkipaikalla oli vain muutama auto mutta iltapäivällä autoja oli jo pitkälle tulotien vartta myöten. Seassa useita linja-autojakin, joten väkeä riitti Pallaksellekin.

Hotelli Pallas

Keimiötunturilta alas laskeutuessamme vastaan tuli eläkeläisikäiseltä vaikuttava porukka. Kysäisin siellä polun mutkassa mistä noin paljon riittää vastaantulijoita ja yksi iloinen rouva vastasi: "Joensuusta, ja meitä on bussillinen". Juuri Taivaskeron kierrokselle lähtiessämme eteemme ehätti taas iso joukko joensuulaisia. Lieniköhän tuo sama porukka?


Luonnossa liikkuessaan ihmiset muuttuvat puheliaammiksi, enkä nyt tarkoita pelkästään joensuulaisia, hehän puhuvat aina! Vähintäänkin tervehditään mutta usein myös jäädään vaihtamaan sana tai pari. Tämä porukka kulki rauhallisesti ylöspäin keskustellen ja maisemia kommentoiden. Vaikka me menimme normaalia kävelyvauhtia, pikku hiljaa olimme koko joukon edellä. Tässä ollaan edetty jo hyvän matkaa, hotelli ja joensuulaiset ovat jääneet kauas.

Taivaskeron kierros

Tähän on pakko laittaa se pakollinen porokuva, kissavideota kun en tähän hätään löytänyt. Porot ovat siitä ihmeellisiä eläimiä, että niitä on pakko pysähtyä kuvaamaan vaikka olisi kiireisenä autolla liikkeellä. Tämä nyt on sentään otettu Taivaskeron rinteellä.


Olympiatulen muistomerkillä tuuli jonkun verran, mutta matalasta painanteesta löytyi sen verran tuulensuojaa, että pystyimme pitämään evästauon. Siinä kahvitellessamme joensuulaiset olivat ehtineet myös ylös.

Mietitytti mitä tekemistä olympiatulella on Pallaksen kanssa ja netistä löysin maininnan: "Olympiakisojen soihtuviestitoimikunnan ehdotuksesta Kreikasta saapuvaan olympiatuleen liitettiin Pallastunturilla Pohjolan kesäyön auringosta sytytetty tuli symbolisoimaan Pohjolan ja etelän kansojen yhtymistä olympia-aatteen merkeissä".

Taivaskero

Tämä kuva on otettu jostain Laukukeron puolelta suunnilleen puolesta välistä Taivaskeron kierrosta. Pallaksen muodot ovat mukavan pyöreitä. Oikein mukavan pyöreitä..

Pallastuntureita

LEVI

Keskiviikkona oli sitten vuorossa Levi. Olen ollut Levillä kerran keväällä lumikelkkkailemassa ja muutaman kerran syksyllä. Parina kertana on ollut pientä ruskan alkuakin mutta tällä kertaa oli tällainen sää.

Tämä kuva on otettu huippua kiertävältä "maisematieltä", jolta avautuikin kerrassaan mahtavat maisemat. Hyvä kun eteensä näki!

Levi sumua

Tiesin, että Levin huipulle pääsee jopa autolla, mutten muistanut miltä puolelta tie kulkee. Koska automme oli pysäköity gondolihissien lähtöpaikalle, valitsin suorimman polun ylös. Suorin tiehän on myös lyhin ja kulki tässä tapauksessa gondolihissien linjaa pitkin. Eipä muuta kun tossua toisen eteen ja ylös! Joo, tuli aika lämmin ja paitakin kastui, mutta eikös tänne tultu liikkumaan.


Melkein ylhäällä polku yhtyi hiekkatiehen, jota pitkin nousi pariskunta. Jäin juttelemaan heidän kanssaan ja he sanoivat Leville nousun jalkaisin olevan heidän perinteensä. Varmistin heiltä, että kyseinen tie meni alas gondoleille. Pariskunta meni oman perinteensä mukaisesti alas gondoleilla, minä menin hiekkatietä, koska alaspäin oli helppo kävellä.

Jossain vaiheessa näin sumussa vilahduksen oranssipukuisesta maastopyöräilijästä, joka laski vauhdikkaasti sumun seassa pyörällään alas rinnettä. Rinteeseen on tehty erityinen alamäkirata pyöräilijöitä varten. Olipa varsinainen huimapää!

Toinen erikoisuus johon törmäsin oli frisbee golf. Ylhäältä alas asti oli maalikoreja ja sumussa kuului ketjujen kilahtelua. Odotin koko ajan milloin saan päähäni frisbeen. Levillä on selvästi panostettu eri lajien harrastajiin, mikä on tehnyt siitä suositun paikan.

Tässä on gondolihissien alaterminaali ja kuvaan putkahti tietysti myös maastopyöräilijöitä.

Levi Gondoli 2000 hissit

SÄRKITUNTURI

Torstaiksi piti keksiä jotain jalkoja elvyttävää ja kevyempää. Suurtunturit saivat tältä päivältä jäädä. Oli lisäksi viikon ensimmäinen tihkusateinen päivä ja mieli teki kovasti jäädä tuvalle lepäilemään. Muistin jonkun maininneen, että Särkitunturi olisi helppo ja mukava kiivettävä. Siispä sinne!

Huipulle meni leveä ja tasainen polku. Sateisesta säästä huolimatta väkeä riitti polulle melkein tungokseen asti. Ja huipulla tietysti oli sumua eikä nähnyt kuin juuri eteensä. Asia alkoi jo ihan huvittaa, vaikka mielellään olisi katsellut maisemia ja ottanut parempia kuvia muistoksi. Särkitunturi oli toinen tämän reissun uusista kohteista.

Särkitunturi sumua

Paluumatkalla näin kahden miehen nousevan ylöspäin. Toisella oli pitkulainen musta laukku. Sauvojen kanssa liikkeellä ollut naishenkilö mainitsi laukusta jotain ja ohitettuani heidät takaani alkoi kuulua trumpetin soittoa. Oli pakko pikaisesti kääntyä takaisin ja onnistuin ikuistamaan tapahtuman. Mies soitti Lapin kesää, tilanteeseen oikein sopivaa kappaletta ja hän soitti sen hyvin. Ei ihan jokapäiväinen tapaus Lapin poluilla!

Trumpetisti Särkitunturilla

ÄKÄSSAIVO

Sitten koitti se päivä, joka tulee kaikilla lomilla, viimeinen päivä. Oli tehtävä päätös, mitä vielä haluaa nähdä ja mikä on jätettävä seuraaviin kertoihin. Ylläksellä olen ollut monasti, joten se sai jäädä. Pallasjärven rannoilla on hienoja paikkoja, Raattaman suunnalla myös, mutta nekin jätin.

Pakasaivolla ollessani etsiskelin suurta seitakiveä. Netistä seitakiveä hakemalla selvisi, että se onkin Äkässaivolla, toisella saivojärvellä. Siellä en ollut koskaan käynyt, joten siinäpä viimeisen päivän kohde. Matkan varrelle osui lisäksi Äkäsmyllyn kahvitupa vanhoine myllyineen ja Linkupalon tulivuoripuisto, joissa molemmissa tuli pikaisesti pysähdyttyä.

Kolmen kilometrin mittainen Saivonkierros oli helppo kulkea, välillä hyväkuntoista polkua ja välillä pitkospuita. Nykyään enää vain vilkaisen luontopolkujen varrella olevia neuvontatauluja, mutta tämän kierroksen kaikki taulut sisälsivät itselleni uutta tietoa. En ala sen enempää referoimaan vaan laitan mielestäni mielenkiintoisimmat tähän.


Niittyheinälato
Jokamiehen kalkkitehdas


Äkässaivo Seitapahta

Äkässaivolta ajelimme Aakenustunturia kohden ja sen alla olevan Pyhäjärven rantaan. Aivan tien päässä on kota ja tulipaikka, jolla paistoimme makkarat ja jäimme vähän tulistelemaan ylimääräistäkin, olihan kyseessä sentään ensimmäiset ja myöskin viimeiset tulet koko reissulla. Piti saada hieman savuntuoksua tuliaisiksi vaatteisiin!

Siinä nuotiolla istuessamme järven rannan polulta nousi joukko maastopyöräilijöitä. Opasteesta näin, että Ylläkseltä tulee 23 km mittainen maastopyöräreitti. Ei epäilystäkään, että maastopyöräily on tullut muotiin. Asia, jonka havitsin jo kesäkuun erämessuilla. Tässä taitaa olla itselleni uusi innostuksen aihe!


Lauantaina oli aikainen ylösnousu. Illalla oli auto pakattu aamiaistarvikkeita ja jotain muuta pientä lukuunottamatta. Aamiaisen jälkeen mökin loppusiivouksen viimeistely ja sitten kotia kohden. Oli vielä pimeää ja sataakin tihuutti.

Ajettuamme reilut kymmenen kilometriä aloin kaivata kännykkääni. Minulla on tapana pitää sitä tietyssä paikassa autossa. Pengoin kassit, pussit ja myös auton lattiat. Sitä ei löytynyt mistään! Käännyin ja pysähdyin välillä olevalle roskapisteelle, jossa ohiajaessani kävin. Ei löytynyt sieltäkään, sen sijaan löysin maasta jonkun avaimet. Nostin ne roskalaatikon kannelle helpottamaan niiden löytymistä. Ajoin takaisin mökille asti ja siellähän kännykkä kiilteli jo kauas, maassa auton äskeisen parkkipaikan vieressä. Se oli näköjään pudonnut minulta autoa pakatessani. Lappi on kyllä sen verran hieno paikka, että poislähtökin kannattaa tehdä kahdesti!

Taas Muoniontietä ajaessa vilkaisu Oloksen rinteisiin. Ehkä tuollakin joskus tulee käytyä.. ja toivottavasti sitten on sumutonta ja ruskaakin löytyisi. Varmuuden vuoksi otan ainakin maastopyörän mukaan..