11.12.2014

Joulukuinen retki Leivonmäelle

Puuvelkojen maksamista ja Joutsniemen yllättäviä kiviröykkiölöytöjä.

Lunta ei tänäkään vuonna vielä kuulu eikä pakkasetkaan ole vielä alkaneet, joten sulanmaan patikkaretket jatkukoot. Siispä reppuun jo talvisäilöön viedyistä retkitavaroista ainakin puukko, tulitikut, varmuuden vuoksi sytyspaloja, muki ja termospullo. Rasiaan valmiiksi tehtyjä voileipiä ja hiukkasen kahvileipää niin auton nokan saattoikin kääntää kohti Leivonmäkeä.

Leivonmäelle veti myös ennenkäymätön paikka, Joutsniemi. On henkisesti piristävää ulkoilun lomassa päästä kulkemaan edes jonkin matkaa polkuja, joita ei ole ennen tallustanut. Viimevuoden marraskuista kirjoitustani kommentoineelta lukijalta sain vinkin rantaa seurailevasta polusta, joka sekin piti kokeilla.

Otin Selänpohjan parkkipaikalta päättäväisen suunnan kohti Joutsniemeä. Mainittakoon nyt taas, että olin ainut pysäköijä suurella parkkipaikalla. Taidan olla aina liikkeellä vähän outoihin aikoihin viikosta ja myöskin ehkä vuodenajoista. Sää oli loppusyksyisen harmaa ja ilmassa oli hienoista räntäsadetta enteillen seuraaviksi päiviksi luvattua myrskytuulta.

Melko pian olin Lintuniemen puolikodalla. Heti tietysti kurkkasin puuvajaan mielessä edelliskerran käyntini. Tulistelin muiden valmiiksi pilkkomilla puilla ja tilalle en silloin pystynyt parista suuresta tukista puita tekemään. Nyt vaja oli puolillaan sopivan paksuisia halkoja ja polttopuiden teko tulisi olemaan helppoa. Vielä ei ollut kuitenkaan tauon paikka, joten jatkoin Joutsniemeen.

Olin niin innoissani "uudesta rantapolusta", että kuljin koko ajan niin lähellä rantaviivaa kuin mahdollista. Paikoitellen polku oli pyöreähköistä kiven murikoista ja märistä puiden lehdistä liukas. Halusin mennä rantaa pitkin ja palata takaisin harjun päällä kulkevaa pääpolkua pitkin. Mieluummin nähdä alussa vaivaa ja jättää helpompi osuus paluumatkalle, vaikkei tämän suuremmasta ponnistelusta tällä kertaa ollutkaan kyse.

Kun olin ohittanut Joutsniemen tulentekopaikan ja jatkanut rantaa pitkin, ympärilleni puihin ja maahan lehahti hömötiaisparvi. Nuo vikkelät linnut olivat niin keskittyneitä ravinnonetsintään, pyrähdellessään sinne tänne, että tulivat melkein varpailleni. Seisahduin paikalleni ja mieleeni tuli yrittää valokuvaamista. Hämärän sään takia ja siksi, etten edes suuremmin ollut ajatellut valokuvailla, järjestelmäkamera oli selässä olevan repun pohjalla. Kännykkäkamera oli takin sisätaskussa vetoketjun takana. Pokkarikamera sentään oli olkahihnassa.

Hömötiainen

Liikuin kuin unessa ja sain jotenkin kameran laukaisuvalmiiksi. Linnut pyörivät edelleen maassa ja läheisillä oksilla. Huomasin kuitenkin, ettei kuvista tullut mitään ilman salamaa. Jo kylmettyneiksi muuttunein käsin yritin kääntää säätökiekosta salaman päälle ja silloin kostea kamera tietysti luiskahti käsistäni kaulahihnan varaan. Linnut pelästyivät äkkinäistä liikettä ja siirtyivät muutamaa metriä kauemmaksi. Zoomilla ja salamalla sain kuitenkin yhden välttävän otoksen. Hämmästyttävintä oli, että tämä lintu ei välittänyt salaman välähtelystä mitään vaikka räpsäyttelin aika monta kertaa!

Joutsniemi, kiviröykkiö

Seuraava yllätys odotti keskellä polkua. Tai tarkalleen sanoen, olin joku hetki aikaisemmin ohittanut yhden sammaleisen kivikasan, johon en ollut kiinnittänyt huomiota. Tätä jäin tutkimaan tarkemmin, kun kiinnostuin sen tarkoituksesta. Ei näyttänyt luonnon muovaamalta, se oli liian säännöllinen, lähes neliö, ehkä noin 1,5m kanttiinsa. Eikä sitä ollut rakennettu aivan äskettäin. Mieleeni jäi ajatus vanhasta laiturin tukirakenteesta tai jostain tukinuittoon liittyvästä vastaavasta. Sitten niitä tuli eteen yhä vain lisää.

Joutsniemi, kiviröykkiö

Aivan niemen kärjessäkin oli yksi. Eivät ne voineet olla laiturirakenteita. Niitä oli melko säännöllisin välein ja niitä oli myös niemen toisella rannalla. Olin aika ymmälläni.

Kotona asia selvisi. Monen etsiskelyn jälkeen osuin Museoviraston kulttuuriympäristön rekisteriportaaliin, josta löytyi mielenkiintoista tietoa:

"Vuonna 2004 röykkiöitä havaittiin 30 kappaletta, ja ne sijoittuvat koko Joutsniemen pituudelle noin 100 - 200 m:n välein. Ne ovat neliskulmaisia, pelkistä kivistä rakennettuja ja niiden keskellä on pystykivi. Röykkiöiden koot vaihtelevat 1,3-2 x 1,25-1,85 m välillä. Ne sijaitsevat rantatörmän päällä tai heti sen juurella. Paikallistiedon mukaan ne ovat vedenkorkeusmerkkejä 1800-luvun lopulta, jolloin Rutajärven pintaa laskettiin pari metriä."

Nyt, kun asiaa jälkeenpäin ajattelen, niin vanhan rantaviivan jälkiähän näkyikin harjun molemmin puolin.

Samalla löytyi muuta hajatietoa Joutsniemestä:

"Harjuista Joutsniemi on luokiteltu valtakunnallisesti arvokkaaksi harjukohteeksi ja valtaosa muusta harjualueesta alueellisesti arvokkaaksi. Joutsniemi kuuluu valtakunnalliseen harjujensuojeluohjelmaan."
"Kansallispuiston vanhimpia ja luonnontilaisimpia metsiä ovat Joutsniemen ja Pirttiharjun yli 130-vuotiaat mäntyvaltaiset harjumetsät sekä Mäyräkankaan ja Soimakankaan havupuuvaltaiset metsät."
"Harjujakso myötäilee Rutajärven rantaa ja jatkuu Joutsniemen kautta Haapasuon puolelle."

Tähän loppuun vielä se ihan pakollinen nuotiokuva, tällä kertaa Joutsniemen nuotiopaikalta. Voimakas tuuli kävi järveltä päin ja jouduin oikein ponnistelemaan saadakseni tulet. Puut olivat kyllä kuivia, mutta  tuuli sammutti tikut, sytkärin ja kaikki yritykseni. Vasta viriteltyäni tilapäistä tuulisuojaa vajan alta löytämästäni muovilevystä homma onnistui. Se oli lisäksi mukava ja kuiva istuin. Jälkiruoaksi pilkoin sylyksen puita seuraaville tulijoille. Puuvelkani kuitataan kai täten maksetuksi vaikka puut löytyvätkin nyt Joutsniemen puuvajasta.

Kiitos taas vanha tuttuni Leivonmäki mukavasta retkipäivästä! Kiitos myös lukijani, jonka avulla tulin löytäneeksi nämä historialliset vedenkorkeusmerkit.

17.11.2014

Marraskuuhun rakastumassa Pyhä-Luostolla

Ruskaretki, joka ei ehtinytkään olla ruskaretki.

Käsivarren juhlareissuni jälkeen en ole käynyt oikein kunnolla maastossa ja siksi haaveissa oli vielä edes pieni piipahdus katsomaan pohjoisen ruskaa. Useiden eri syiden vuoksi lähtöni siirtyi pariinkin kertaan ja ruska-aika ehti tulla ja mennä. Ei tullut ruskaretkeä mutta tulikin muuten mukava ulkoiluviikonloppu Pyhä-Luoston kansallispuiston maisemissa. Se on sopivan matkan päässä täältä Keski-Suomesta ja edellisiltä käynneiltäni on mieleen jäänyt helppokulkuiset polut sekä kaunis luonto.


Menomatkalla jossain Kärsämäen kohdalla yllätti melkoisen runsas lumipeite. Keski-Suomi oli lähtiessä ollut lumeton eikä pohjoisempanakaan kuulemma ollut lunta. Tässä hätäinen otos avoimesta auton ikkunasta, ohiajavien autojen humahdellessa ohi. Kylmenevän illan nostama huuru leijailee lumisen pellon yllä.

Ensimmäisenä päivänä, tulopäivänä, majoittumisen jälkeen pääsimme maastoon vasta iltapäivällä, päivän jo hiljalleen hämärtyessä. Tämä ei haitannut, koska tarkoituksena oli olla välittämättä lyhyestä valoisasta ajasta ja silti kävellä vaikeahkojakin reittejä. Varusteisiimme kuului kunnon jalkineet, otsalamput ja käsivalaisimet. Muuten olimme liikkeellä päiväretkivarustein ja majapaikkana pidimme yhtä Luostohotellin hirsimökeistä.

Ajoimme muutaman kilometrin Pyhälle päin. Ajattelimme kävellä jonkin verran Rykimäkurun suunnalla, kuulostella olosuhteita ja tunnustella kulkuintoamme. Mukavalta maistui ja lähdimme kiertämään Rykimäkurun reittiä (12km) vastapäivään. Ensin Ametistikaivosta kohden ja siitä Pyhälammen laavulle ja päivätuvalle. Ametistikaivos oli käyntimme ajan kiinni, mutta se oli tuttu paikka ennestään meille molemmille. Pyhälammen laavulla tulistellessamme päivä alkoi muuttua illaksi ja hämärä laskeutui. Pakkasta oli kymmenkunta astetta ja olin joutunut laittamaan kaikki välipaidat päälle jo lähtiessä. Makkaranpaiston ajaksi ei ollutkaan enää taukovaatetta lisättäväksi ja pieni vilun tunne pääsi yllättämään. Harpoin seuraavan nousun Latvavaaran rinnettä ylöspäin varsin vauhdikkaasti ja lämmin olo palasi. Tulipa taas muistutus hyväksi havaituista käytännöistä; taukojen ajaksi on lisättävä vaatetta! Seuraavassa polkujen risteyksessä olikin jo pimeä ja otsalamppujen valossa tutkimme oikeaa jatkosuuntaa. Hetken kuluttua kuusien välistä alkoi paistaa täysikuu. Ympärillä hiljainen tumma metsä, alla lumikuurasta ja kuunvalosta vaalean harmaa maa - aika mykistävä kokemus!

Rykimäkero, laavu

Rykimäkuru

Kolmantena päivänä, lähtöpäivän aamuna, palasimme vielä aamulenkillä uudelleen Rykimäkurun reitille. Pysähdyimme Rykimäkeron kodalle juomaan kuumaa ja kävelimme Rykimäkurun reunamia ihastellen kuuraista metsää ja kuuraista luontoa.

Toisena päivänä valitsimme reitiksi Noitatunturin valloituksen (12km). Se alkaa Pyhältä luontokeskus Naavasta ja menee Oravalammen laavun kautta Noitatunturin laelle. Sieltä Karhunjuomalammen päivätuvan kautta laskeudutaan vähitellen Isokurun pohjalle

luontokeskus Naava

Aloitimme päivän kuitenkin tutustumalla ensin luontokeskukseen ja sen näyttelyyn. Naavassa oli joku koululaisryhmä kuuntelemassa esitelmää Puhä-Luoston luonnosta. Kiertelin ja katselin esittelyvitriinejä samalla, kun kuuntelin syrjäkorvalla esitystä. Opas kertoili jotain aallon muotoisista kuvioista kivissä, mutten kuullut ihan koko selostusta ja asia jäi epäselväksi.

Kun emme heti keksineet, mistä helpoimmin pääsisimme Noitatunturille johtavalle polulle, kysyimme asiaa Naavan neuvonnasta. Opas sanoi heti, ettei sinne kannattaisi enää tähän vuodenaikaan lähteä. Saisimme kuulemma nilkkamme varmuudella taitettua jäisessä kivikossa. Nähdessään Luostohotellin respasta mukaan nappaamamme pikkuruiset esitteet, joissa näkyi seudun retkeilyreitistöä, hän antoi meille paremman kartan. Jossain vaiheessa katsoimme saamaamme karttaa tarkemmin. Se oli talvikartta, pitäen sisällään hiihtoladut ja talvireitit eikä siinä näkynyt koko Noitatunturin valloitus -nimistä reittiä ollenkaan! Nauroimme ajatukselle, että koska emme tuntuneet heti ottavan hänen varoituksistaan ja estelyistään onkeemme, tämä kartta oli hänen viimeinen keinonsa. Hän varmaan ajatteli, että koska nuo eivät osaa tästä luontokeskuksen ovelta edes reitin lähtöpisteeseen, on parasta, että kävelevät vain valaistuja leveitä latupohjia tässä kylän ympäristössä. Tämän varmistaakseen hän antoi kartan, jonka avulla emme varmaan osaisi reitille. Mutta hän erehtyi. Tunturijonon korkein huippu, Noitatunturi 540m, tuli kuin tulikin valloitettua.

Noitatunturi, Pyhä-Luosto

Aallon merkit kivessä, Noitatunturi

Ehdimme takaisin viittä minuuttia ennen luontokeskuksen sulkemista ja ajattelimme käydä vielä kehuskelemassa saavutuksellamme mutta paikalla olikin enää koululaisluentoa pitänyt opas. Sain kysyttyä häneltä tarkemmin kivien aaltokuvioiden syntymästä. Ne ovat muinaisen järven pohjahiekkaan veden muodostamia kuvioita, jotka ovat jossain kehitysvaiheessa ja kovassa paineessa kivettyneet. Olen jo pidemmän aikaa tuntenut vetoa geologiaa ja malminetsintää kohtaan ja tällaiset mielenkintoiset yksityiskohdat vain lisäävät intoani.

Isokuru, portaat

Isokuru on vaikuttava näky, onhan se Suomen suurin kuru. Jos haluaa käydä vain siellä, sinne on melko lyhyt matka luontokeskus Naavasta. Alas pääsee hyviä portaita pitkin ja pohjalla on helppokulkuinen kulkusilta. Sinne haluan palata joskus valoisampaan aikaan ja nähdä myös hienon Pyhänkasteen putouksen virtaavana. Se oli nyt jäässä ja jääpatsaan takaa kuului vain hiljaista virtaavan veden lirinää.

Isokuruun päästyämme olimme jo hyvän tovin kulkeneet otsalamppujen valossa ja tumma pimeys oli juuri tuloillaan. Kaikkialla oli harmaan eri sävyjä; kurun korkeat rinteet kivenlohkareineen, vähän varpuja, muutama puu, huurteiset pitkospuut ja kaiken yllä tumman harmaa taivas ja rikkoutumaton hiljaisuus. Oli harras, melkeinpä pyhä tunnelma! Juuri tuossa kurun pohjalla, harmauden ja hiljaisuuden syleilyssä, tulin jälleen ajatelleeksi marraskuun erityisyyttä. Nimenomaan tällaisen lumettoman marraskuun. Ei ole enää syksy, eikä ole toisaalta vielä talvikaan, vaan jokin rauhallinen hetki, joka on juuri muuttumassa muuksi. Lyhyesti voisin loppusoinnutella: Marraskuu, I love you!

Eipä ollenkaan hullumpi retki, josta taisi samalla tulla patikkakauden päätös. Pyhä-Häkistä keväällä aloitin ja Pyhä-Luostolle nyt lopetin.

Runsaan hotelliaamiaisen jälkeen maastoon. Koko päivä ulkona, kahvitellen ja makkaraa paistellen laavuilla. Sitten takaisin majapaikkaan. Ruokailun ja saunomisen tai kylpylässä käynnin jälkeen valkoisten lakanoiden väliin nukkumaan ihka oikeaan sänkyyn. Ihan mukavaa joskus tällainenkin eräretkeily. Tai pitäisi ehkä kirjoittaa "eräretkeily".

28.10.2014

Sankaripuhelin

Sankarisarjan toisessa osassa yksi älytön nousee ylitse muiden.

Luin lehtijutun, jossa mainittiin, että kierrätykseen palaa vain murto-osa niistä kännyköistä, joita kaupoista ostetaan. Matkapuhelimissa käytetään arvokkaitakin alkuaineita ja siksi niiden palaaminen uusiokäyttöön olisi tietysti suotavaa.

Olen kulkenut matkapuhelin mukanani suunnilleen neljännesvuosisadan. Työtehtäväni ovat edellyttäneet tavoitettavissa olemista ja siksi kaikki puhelimeni ovat olleet työnantajan hankkimia. Täytyy itsekin ihan ihmetellen todeta, etten ole koskaan ostanut itselleni puhelinta. En uutta enkä käytettyä. Toisaalta voisi kuvitella, että olen käyttänyt tänä aikana kymmeniä kännyköitä, mutta ei. Kaikki ovat tässä kirjoituksessa esillä, kaikki ovat suurinpiirtein toimivia ja kaikki henkilökohtaisessa käytössä olleet ovat itselläni.

Vanhaa puhelinta ei yleensä vaihtotilanteessa haluttu takaisin ja sain pitää ne itselläni. Mitä olisin tehnyt kahdella puhelimella ja niinpä vanhempi päätyi sinne "piirongin laatikkoon", jonne lehtijutussa ihmisten arveltiin niitä tallettelevan. En arvannut näin pian jääväni kiinni, mutta minun suhteeni voidaan olla huoletta. Kyllä ne arvometallit minulta aikanaan päätyvät kierrätykseen, kunhan joskus hennon luopua näistä aarteistani!

Nokia Talkman
 
Ensimmäiset matkapuhelinkokemukseni löytyvät vuodelta 1989. Silloin käytössäni oli Nokia Talkman. Puhelin ei ollut henkilökohtaisessa käytössäni vaan yhteinen niille, joita piti saada työmatkoillaan puhelimitse kiinni. Syynä yhteiskäyttöön taisi olla puhelimen kalleus. Sen luuriosa oli autoasennuksessa kojelaudassa auton sisällä ja runko-osa omassa kehikossaan auton tavaratilassa. Asia on jäänyt mieleeni, koska syyspimeässä irrottelin ja kokosin puhelinta eräällä reissullani Pohjois-Karjalaan. Talkman malleista kyseessä oli juuri tämä, jonka akun varaustilaa näyttävä mittari oli tuossa päällä. Sen viisarin vajoamista huolestuneena seurasin. Näinhän tänäkin päivänä tehdään; arvioidaan riittääkö virtaa seuraavaan lataushetkeen asti.

Nokia 2110

Ensimmäinen vain omassa käytössäni ollut puhelin oli Nokia 2110. Se tuli markkinoille 1994, mutta en muista tarkalleen minä vuonna itse sen sain. Kun olin jo saanut seuraavan, ostin yhden paksun tehoakun siihen. Ajattelin tehdä siitä mökkipuhelimen mutta mökkipuhelinta siitä ei koskaan tullut. Kännykät yleistyivät nopeasti ja jokaisella oli sellainen kohta mukanaan. Vanhoja akkujakin siihen löytyi sittemmin ihan ilmaiseksi ja niitä on nyt kyllä riittävästi. Puhelimessa oli suuret näppäimet ja selkeä yksinkertainen näyttö. Antenni vedettiin käsin ulos.

Nokia 6110

Seuraava puhelimeni oli kauniin sinertävä Nokia 6110. Siinäkin oli vielä näkyvä antenni mutta sitä ei sentään enää tarvinnut vetää ulos. Tuollainen taskussani kuljin jostain 1990-luvun lopulta vuoteen 2005. Erityisiä muistoja ei ole mieleen jäänyt, se osoittautui kuitenkin luotettavaksi ja toimivaksi peliksi.

Nokia 6310i
Samoihin aikoihin yritysmaailmassa alkoi näkyä paljon Nokia 6310- ja 6310i-malleja. Ne oli alunperin tarkoitettukin yrityspuhelimiksi ja sellaisten markkinajohtajia niistä myös tuli. Perin oman puhelimeni sen edelliseltä käyttäjältä vuonna 2004 vaihtaessani työpaikkaa. Ulkoministeri Tuomiojalla on kuulemma tänäkin päivänä 6310 vuosimallia 2001 jokapäiväisessä käytössään. Taitaa olla kestävä yksilö (siis se puhelin) tai sitten Tuomioja on samanlainen puhelimen käsittelijä kuin itsekin olen - huolellinen. Omani luiskahti tosin kerran järveen mökkilaiturilta, mutta sain sen kuivaksi ja toimivaksi melko pian.

Nyt onkin aika huutaa sankari esiin!

Nokia 6030

Nokia 6030, joka on hankittu vuonna 2006 ja jota olen käyttänyt tähän päivään asti. Kuvassakin se on päällä ja on päivittäisessä käytössä edelleen. Ja nyt puhun juuri tästä samasta yksilöstä enkä puhelinmallista! Yksinkertainen muoviselta tuntuva peruspuhelin, jossa ei ole mitään sykähdyttävää. Se on kulkenut mukanani kahdeksan vuoden ajan, taskussa, vyökotelossa, auton ikkunalla, penkillä, soutuveneessä, rinkan taskussa, missä milloinkin. Siihen on puhuttu tosi paljon. Vieläkin akku kestää tunnin, puolentoista puhelun. Ilman pitkiä puheluita akussa riittää varallaoloaikaa yli viikoksi.

Kahdeksaan vuoteen mahtuu tietysti jokunen tapaturmakin. Muutamia vuosia sitten se putosi työhaalarin avonaisesta rintataskusta sadevesitynnyriin, kun kumartelin tynnyrin yllä. Hetken kuivattelun jälkeen se taas toimi. Viime kesänä mökkipuuhissa olin pesemässä muurauslaastiämpäriä. Silloin harmaaseen veteen lumpsahti jotain.. Ne flanellipaidan rintataskut, ne rintataskut! Haroin kädellä puhelimen ylös, irrotin akun ja sim-kortin, huuhtaisin puhelinta puhtaassa vedessä hyvin pikaisesti ja pelkäsin jo eron hetkemme koittaneen. Eipäs koittanut! Kahden päivän ajan esiintyi kyllä outoja vikoja. Välillä se ei sammunut, välillä ei taas mennyt päälle, milloin puheeni ei kuulunut vaikka itse kuulin ja latauskaan ei aina onnistunut. Sitten pikku hiljaa puhelin kuivui ja liiat laastit karisivat. Mitään vikaa ei jäänyt jäljelle!

Yksi yleisin tapaturma, joiden lukumäärää en enää edes laske, on putoaminen. Yleensä seurauksena on vain äänekäs räsähdys, kun akku irtoaa ja lennättää ohuen muovisen takakannen matkoihinsa. Äkkiä katsottuna tuntuu kuin puhelin olisi mennyt palasiksi. Akun takaisin paikalleen laittaminen ja kannen napsauttaminen kiinni riittää. Tai on riittänyt tähän asti.


Tästä kuvasta erottuu selvästi puhelimen ikä ja tarve hieman puhdistella sisuskaluja. Mutta jos tällainen kestävyys ja sitkeys ei oikeuta sankari-nimitykseen niin sitten ei mikään!

Viimeisimpänä ja uusimpana tulokkaana minulla on Nokia Lumia 925. Se on näitä ns. älypuhelimia. Aikaisemmathan ovat olleetkin "pöhköluureja", koska niillä ei voi muuta kuin soittaa! Lumia tuli minulle pyytämättä ja yllättäen, kuten syntymäpäivälahjoilla yleensä on tapana. Lahjan antajat olivat hieman pettyneitä, kun en ottanutkaan sitä riemuiten jokapäiväiseen käyttöön. Miksi olisin ottanut? Vaihtanut viikon akunkeston päivän akunkestoksi. Missä olisin kuljettanut sitä? Kädessäkö? Ainakin sillä tavalla olen nykyään älypuhelimia nähnyt kuljetettavan. Nykyinen puhelimeni kulkee pienessä tilassa huomaamattomasti, mutta on silti koko ajan palveluksessa tekemättä sen suurempaa numeroa asiasta.


Olen silti keksinyt Lumialleni ihan järkevää käyttöä. Se on oiva autonavigaattori, Nokian hienojen karttojen ansiosta. Retkeilyä varten minulla on siinä lisäksi pari maastokarttasovellusta. GPS on hyödyllinen, ehkä eksymisiä tapahtuu sen ja karttojen ansiosta tulevaisuudessa harvemmin. Sääennusteet ja sadealueiden liikkeet on mukava nähdä pidemmillä reissuilla. Pakottavissa ja kiireellisissä tilanteissa sillä voi toki lukea sähköpostit ja käväistä vaikka netissä, vaikka muut laitteet ovat mielestäni sellaiseen parempia välineitä kuin pikkuruiset puhelimet. Niin, voihan sillä kai joskus soittaakin, jos siihen hommaisi puheliiittymän. Toistaiseksi siinä ei ole sellaista vanhanaikaista pöhköä ominaisuutta..

O tempora, o mobiles!

28.9.2014

Syksyisellä merellä, mayday, mayday!

Viikinki karille 36 vuotta sitten ja Estonia merenpohjaan 20 vuotta sitten.

Olen ollut veneilijä ja merellä liikkuja 1950-luvulta asti. Lapsena tietysti kuljin vanhempieni mukana, kunnes vartuin ja hankin omia veneitä. Viimeisen veneeni myin 1990-luvun lopussa ja sen jälkeenkin olen sopivien tilaisuuksien tullen aina hakeutunut merelle. Tarkoitukseni on jossain vaiheessa aloittaa näidenkin tarinoiden kirjoittaminen. Niissä yhdistyy hienosti blogini teemat, luonto ja oma historiani Helsingissä ja sen edustan merialueilla.

Ensimmäinen oma veneeni oli 1977 hankittu kalastajamallinen puuvene. Puuveneen kunnossapito vaatii melkoisesti hiomista, maalausta ja lakkaamista, mikä kuitenkin on puuveneilyn viehätys. Tällaisten kunnostustalkoiden palkinnoksi joukko nuoria lähti Helsingistä kohden Hankoa syyskuun 30. päivänä 1978. Sää oli ollut koko päivän kaunis mutta ilta pimeni ja lähellä Hankoa tapahtui hirveitä. Heinäkuussa 1978 olin itse ajanut Helsingistä Turun saaristoon suuntautuneella lomamatkallani samaa reittiä kuin Viikinki. Mulan-nimisen saaren lähistöllä Viikinki ajoi karille ja sen seurauksena upposi. Kaikki veneen 10 nuorta matkustajaa hukkuivat.

Oma veneeni oli suippoperäinen, kuten kunnon fiskarin kuuluukin olla. Viikinki taas oli tasaperäinen, omaani suurempi mutta samanlainen tasasaumainen puuvene. Tasaperäisten ja peräpäästään tasapohjaisten veneiden potkurit ja peräsimet ovat vaurioherkempiä kuin sellaisten venetyyppien, joissa ne ovat enemmän pohjarakenteiden suojaamia. Karilleajossa Viikingin vasen peräsin tunkeutui pohjalaudoituksen läpi ja aiheutti vuodon ja lopulta uppoamisen. Noita lehtikuvia vääntyneestä peräsimestä katselin tarkkaan, kun vene oli saatu nostettua ylös. Onnettomuus tuntui ainakin meistä puuvenemiehistä jotenkin läheiseltä ja paljon keskustelua siitä rannoilla käytiinkin. Pohdittiin miksi niin kävi ja mietittiin miten itse olisimme tilanteessa toimineet.

Silloin tällöin törmää kyselyihin "missä olit silloin, kun..?" jotain mieleenpainuvaa on tapahtunut. En muista tarkkaan miten kuulin Viikinki-onnettomuudesta ensimmäistä kertaa. Olen ehkä ensin kuullut siitä radiouutisista ja sen jälkeen lukenut sanomalehdestä. Ahkera radion kuuntelija ja paperisen sanomalehden lukija olen muuten edelleen.

Autolautta Estonia

20 vuotta sitten istuimme keittiössä syömässä aamupalaa ja olimme valmistautumassa töihin lähtöön. Pöydän päässä oli matkaradio, jota samalla kuuntelimme. Klo 7:00 aamu-uutisissa sanottiin yli 800:n ihmisen hukkuneen laivaonnettomuudessa. Asia meni ensin hieman ohi, sitten pysähdyimme ja katsoimme toisiamme. Siis paljonko se sanoi? Missä? Suomessako? Asia tuntui täysin käsittämättömältä.

Estonian pelastuslautta

Aiheen tähän kirjoitukseen ja näiden onnettomuuksien muistelemiseen antoi radiosta kuulemani uusinnat Estonian lähettämistä hätäkutsuista. "Mayday, mayday, this is Estonia". Selailin nettiä ja löysin Yleisradion arkistosta uutisraportteja, joiden katsominen järkyttää yhä edelleen. Lisäksi Youtubessa on Estoniasta paljon materiaalia.

Estonian pelastusvene

Molemmat onnettomuudet ovat sattuneet näinä syyskuun päivinä, Viikinki 30.9.1978 ja Estonia 28.9.1994. Syksyinen meri saattaa olla kaunis, raikas ja tyyni. Kuitenkin kylmyys, pimeys ja tuuli luovat yhdessä sellaiset olosuhteet, jolloin merellä ei kannata huvikseen liikkua. Miten pitkältä onkaan noista nuorista tuntunut, kun he ovat pimeydessä odottaneet apua saapuvaksi vähitellen uppoavassa veneessään. Aivan omaa karmivaa luokkaansa on satojen ihmisten kamppailu elämästään kallistuneen laivan sisätiloissa ja pelastuslautoilla myrskystä raivoavalla hyisellä merellä.

Estonian uppoamisen onnettomuustutkintaraportti on kokonaisuudessaan luettavissa Turvallisuustutkinnan sivuilla, kuten tuon instanssin nimi nykyään kuuluu. Samasta paikasta löytyy myös konekirjoitettu paperinen Viikinki-raportti sähköiseksi skannattuna. Murheellista luettavaa molemmat.

Mikään ei tuo noita ihmisiä enää takaisin. Jos kuitenkin haluaisi nähdä näissä tapahtumissa jotain positiivista, molemmat johtivat hälytys- ja pelastusjärjestelmien sekä myös turvallisuusmääräysten parantamiseen. Masentavaa, että parannusten aikaansaamiseksi tarvittiin näin kallis hinta.

15.9.2014

Historiallista painolastia

Sytyttääkö kirjarovio vai alkaako bookcrossaajaksi?

Viime kevättalvella sain energiapuuskan, jonka yhteydessä järjestelin ja kävin läpi kirjahyllyämme. Vuosia sitten olin työntänyt sinne talteen kirjoja vanhempieni jäämistöstä omien kirjojemme lisäksi. Paljon tuli heti silloin annettua pois, mutta riittävän paljon niitä oli jäänyt vielä jatkamaan elämäänsä hyllyssämme.

Jaoin kirjat kolmeen ryhmään. Ensimmäiseen ehdottomasti säästettävät, toiseen ne, joista selvästi haluan luopua. Kolmanteen ryhmään sellaiset, joiden kohtalosta en ollut ihan varma. Kuten yleensä, tällainen muut-ryhmä pyrkii kasvamaan aika suureksi. Pitäisi vaan kylmäverisesti tehdä jako kahteen; jää ja lähtee. No, silloin tietysti jättäisin epävarmat tapaukset hyllyyn ja joskus edessä olisi taas sama rumba. Olen muutenkin vähän huono heittämään ehjää ja käyttökelpoista tavaraa pois.

Tiedän, tiedän! On olemassa kirpputoreja, kierrätyskeskuksia, nettihuutokauppoja, kauppojen ilmoitustauluja ja tietysti nuo roska-astiatkin pihan perällä. Oman lapsuudenkodin tavaroiden hävittäminen ei vaan ole niin yksinkertaista. Niihin ei pysty suhtautumaan pelkkänä tavarana. Rannekello ei ole mikä tahansa rannekello, jos olet nähnyt sen aina äitisi ranteessa. Eikä isän suvussa polvelta toiselle kulkeutunut taskukellokaan. Kellot ovat vielä helppoja tapauksia, koska ovat niin pieniä esineitä. Nehän voi aina haudata jonnekin lipaston laatikon perukoille, josta ne silloin tällöin putkahtavat esiin muita asioita sieltä kaiveltaessa. Entä seinäkello, joka on raksuttanut keittiön seinällä tuttua raksutustaan niin kauan kun muistat? Tai kaappikello, jos jollain sellainen on ollut.

Muutama päivä sitten törmäsin kirjalaatikkoon, jonka olin jättänyt odottamaan kohtaloaan keväällä. Nyt sen suhteen oli tehtävä päätös. Juuri nyt, enää en aikoisi odottaa. Päätös oli luopua niistä. Laatikossa oli 11 kappaletta virheettömässä kunnossa olevia nahkaselkäisiä kirjoja. Kansojen historia, uudistettu laitos 22 nidoksena. Tekijä Carl Grimberg ja painovuosi ensimmäisellä osalla 1956 ja viimeisellä osalla 1959. Painettu Werner Söderströmin kirjapainossa Porvoossa.

Kansojen historia, Carl Grimberg

Muistan tuon pitkän ruskean kirjarivin olleen kirjahyllyssämme aina. Milloin se oli ollut alhaalla, milloin keskellä tai ylhäällä. Joskus se ei ollut mahtunut samaan hyllyväliin ja oli tullut jaetuksi kahdelle eri hyllylle. Se oli seurannut meitä mukana muutoissamme vuosikymmenet ja oli aina löytänyt paikkansa uuden kodin hyllystä. Ja kukin osa oman paikkansa; osa 1-2 jonon ensimmäiseksi ja osa 21-22 viimeiseksi. En muista, että sitä olisi meillä kukaan paljoakaan lukenut mutta yhden oman kertani muistan. Luin joskus nuorena Sinuhe Egyptiläisen. (En pelkästään siksi, että jonkun mielestä jokaisen nuoren miehen pitäisi lukea se!) Halusin tarkistaa oliko noita historiallisia henkilöitä todella ollut olemassa - siis ikään kuin varmistaa, että Waltari ei kirjoittelisi omiaan vaikka omiaan tietysti kirjoitti. Kansojen historian ensimmäisessä osassa, Egyptiläiset, nuo faaraot todella mainittiin!

Palataanpa takaisin tähän hetkeen ja mietitään minne nämä laittaisin. Aloitin tietysti hakemalla netistä tietoa näistä kirjoista. Löytyy tietoa 1980-luvulla otetuista uudemmista painoksista, mielipiteitä kirjojen sisältämän tiedon tasosta jne. Vuonna 2013 parhaaksi blogiksi valitun blogin kirjoittaja tohtori Jukka Kemppinen toteaa: "Carl Grimberg oli koulutettu tutkija (tohtori) ja suunnattoman suosittu myös meillä, mutta ammattipiireissä vieroksuttu. Kansojen historia on erittäin hyvin suomennettu ja sopeutettu. Hyvä ostos antikvariaatista, vieläkin, vaikka tietenkin monin kohdin vanhentunut."

Hyvä ostos antikvariaateista.. Niin, niiden ilmoituksia löytyikin pilvin pimein. Hinnat alkaen 10 eurosta jonnekin 50 tietämille. Siis koko sarja. Viime keväänä siivouksen päätyttyä laitoin mielestäni myyntikelpoisimmat kirjat suureen kassiin ja lähdin kaupungille. Raahasin raskasta kassia pitkin Jyväskylän antikvariaatteja. Tai divareita, kuten olen itse oppinut Helsingissä sanomaan. Yritin päästä kirjoista eroon ja sainkin myytyä yhden kirjan 2 eurolla. Kunto siinä kyllä nousi mutta rahapussi ei kovasti lihonut. Loput kirjat ovat edelleen kasassa "luovutaan". Tätä kirjasarjaa en kyllä lähde kaupungille raahaamaan. Eihän kodeissa enää edes ole kirjahyllyjä vai oletteko sellaisia sisutuslehtien sivuilla nähneet?

Sitten haeskelin hakusanoilla "annetaan kirjoja". Sairaalat ja vanhainkodit ottavat vastaan kirjalahjoituksia potilaslukemistoksi. Juu, tiedossa on ollut. Epäilenpä tämän vaihtoehdon realistisuutta. Sitten löytyy mielenkiintoinen juttu bookcrossingista. Bookcrossing-kirjoja vapautetaan julkisille paikoille tarkoituksena, että kuka tahansa kiinnostunut voi ja saa poimia kirjan mukaansa luettavakseen. Tälle toiminnalle on ihan omat nettisivustonsakin. Tuli ihan hymy suupieliin, kun näin itseni "vapauttamassa" koko sarjaa jossain Jyväskylän keskustassa. Ihan hyvän paikankin tietäisin: kävelykadulla, jossain Kompassin tienoilla, ehkä Jyväskeskuksen portaille.. Voi olla, että ainoat mukaan poimijat olisivat siivoojia ja saisin syytteen ympäristön sotkemisesta. Yksi hauska ehdotus oli irrottaa kannet ja haudata sivut maatumaan kukkapenkin täytemaaksi. Ei ole sellaista kukkapenkkiä, joka kaipaisi täytemaata.

Aamulla kuulin radiosta, että sanakirjojen menekki on romahtanut. Ihmiset kuulemma katsovat käännökset netin ilmaissanakirjoista. Sieltähän kaikki tieto nykyään tuntuu löytyvän. On koittanut uusi aika ja vanha aika ja vanhat kirjat joutavat mennä. Viimeisin tämän Kansojen historian osista onkin nimeltään osuvasti "Uusin aika ja hakemisto". Olen onnellinen, kun vastuksinani ei ole enää sitä lähes 20-osaista tietosanakirjaa, joka myös oli hyllyssämme. Sitä kyllä luettiin ja itsekin luin. Tässä on pakko taas viitata Jukka Kemppisen loistavaan blogikirjoitukseen tietosanakirjoista (http://kemppinen.blogspot.fi/2006/05/tietosanakirja.html). Kiinnittäkää samalla huomioita hänen blogikirjoitustensa määrään.



Laitan tähän vielä kuvan hellyttävästä kartonkisesta kilpailukupongista. Vastaus ei enää ehtisi vaikka päättäisinkin aloittaa kirjan lukemisen nyt. Vastausaika on umpeutunut jo 15.1.1958 ja nykyäänhän tällaiset vastaukset sitä paitsi kirjoitettaisiin suoraan nettisivulle www.kansojenhistoria.fi/kilpailu tms.. ja voittajalle ilmoitettaisiin tietysti sähköpostilla.

26.8.2014

Vihreää kultaa

Käynti Punkaharjulla ja metsämuseo Lustossa 20.8.2014

Vierailukäynnillä Punkaharjulla mieleeni muistui ne muutamat kerrat, kun olen ajanut harjutietä ja ihaillut siltä avautuvia kauniita maisemia. Edellinen kerta oli suunnilleen kymmenen vuotta sitten ja sitä aikaisemmat joskus nuoruudessani. Viime käynti oli tapahtunut vähän kiireessä Savonlinnassa käymisen yhteydessä eikä oikein ole jäänyt mieleeni. Nuoruudestani muistan kuitenkin lämpimiä ja aurinkoisia säitä, jolloin olimme pysähdelleet ja viipyilleet maisematiellä.

Tällä kertaa ilma oli sateinen ja tihkuinen. Vaikka kuinka yritin tavoittaa entisaikojen hienoja maisemia, lopputulos oli enimmäkseen mäntyjen runkoja ja niiden välistä nippa nappa pilkottavaa vettä. Jäin oikein miettimään kumpi meistä on muuttunut, minä vai harju? Ehkäpä enemmän kuitenkin minä - tai omat odotukseni. Useinhan pettymyksen aiheuttaa ylisuuret odotukset eikä itse asia.

Suomen Metsämuseo Lusto, Punkaharju
Ylisuuria odotuksia ei sen sijaan sisältynyt toiseen käyntikohteeseeni, metsämuseo Lustoon. En ollut nimittäin kuullutkaan moisesta paikasta. Isäntäväen ehdottaessa siellä käyntiä ajattelin, että käväistään nyt pikaisesti niin päästään sen jälkeen käymään Kerimäen puukirkossa. Enpä arvannut miten mielenkiintoiseen paikkaan päädyin.

Eva Ryynänen - Christmas Night
Sisääntulokäytävän seinällä oli upea Eva Ryynäsen puutaideteos. Tässä on vain yksi yksityiskohta suuresta Christmas Night -teoksesta.
Eva Ryynänen - Tapio, The Forest God
Lisää Eva Ryynästä, Tapio. Viimeistään tässä sain ajatuksen vierailla Vuonislahdessa, Lieksassa, Eva Ryynäsen Ateljeessa ja Paaterin kirkossa.

Museossa - tai pitäisikö sanoa tietokeskuksessa - esiteltiin kattavasti metsän ja metsätalouden merkitys Suomelle, työllistäjänä, kauppatulojen tuojana ja monessa muussa mielessä. Aloitettiin vanhoista ajoista, kuvattiin menetelmiä ja välineitä, päädyttiin nykyaikaan ja nykyaikaisiin koneisiin. Olen aina tiennyt, että Suomi elää puusta ja metsästä, mutta täällä asia oikein konkretisoitui.

Ei voi puhua puusta ellei samalla mainita tervaa. Näitä opastauluja lukiessa olisi vierähtänyt tovi jos toinenkin.

Sitten tislattiinkin jo sitä itseään. Senkin tiputtamiseen tarvittiin puuta, ainakin pannun alle klapeina.

Erilaiset koneet oli kerätty omaan hallinsa. Ollapa vielä pikkupoika, kun nytkin katselin silmät selällään renkaita, ketjuja, vipuja, valonheittimiä ja nostureita. Kuvittelin millaista on ollut ja olisi työskentely milläkin koneella.



Tämän koneen ohjaimiin hyppäsin. Muutaman minuutin jälkeen sain jo tartuttua puukuutioon ja hieman liikautettuakin sitä. Ei ollut silmiähivelevää ja sulavaa mutta olipa kuitenkin.
Tätä simulaattoria ja sen ammattimaista käyttäjää seurasin syrjäsilmällä. Lieneekö ollut entinen tai nykyinen alan ihminen, kun tuntui ymmärtävän mitä oli tekemässä.
Tätä kaveria ei voi ainakaan kärsivällisyyden puutteesta syyttää! Päättymätön ketju, 306 lenkkiä, yhdestä puusta veistetty. Alkaa pyörryttää jo pelkkä ajatus. Omia pitkospuurakentelujani en enää kehtaa edes mainita..
Näyttelyssä ei ollut unohdettu eräretkeilyäkään. Teltan takana olevassa vitriinissä oli rinkkoja eri vuosikymmeniltä. Jossain tämän tapaisessa Sopu-teltassa itsekin olen telttailu-urani 1960-luvulla aloittanut.
Tätä opaskirjaa olisi ollut mukava päästä selailemaan. Oli vaan harmittavasti lasin alla ja siksi kuvastakin tuli hieman epätarkka. No, ainakin potilaan kantotapa tuli selväksi. Pitänee muistaa, jos joskus vaelluksella tapaan miehen, jolla on päässään vamma..

Aikaa kului parisen tuntia ja kuvia tuli otettua lähemmäs 100, mutta läheskään kaikki eivät onnistuneet hämäryyden takia. Seuraavalla kerralla varustaudun kunnon kameralla ja jalustalla, koska nyt tiedän mitä kaikkea tuosta paikasta löytyy. Tulipa Punkaharjulla silti nähtyä "kolme kärpästä samalla kertaa"; itse harju, tämä museo ja Kerimäen puukirkko - ei siis ollenkaan huono reissu!

1.8.2014

Pältsan huippuhetkiä

Kukkaloistoa ja ruokailua korkeuksissa, edellispäivän huiputusennätykseni rikkoutuu.

Paraksen huiputuksen jälkeen päätimme pitää lepo- ja kylpyläpäivän. Vähitellen päivän mittaan ajatukset ja katseet kuitenkin suuntautuivat Pältsan rinteille ja huipulle. Marja oli keksinyt itselleen jonkun mielenkintoisen lähiretken tuvan ympäristössä eikä ollut osallistumassa yöretkellemme. Sellainen siitä tulisi, koska halusimme lähteä matkaan vasta illan viileydessä.

Päämääräksi otimme pitkulaisen 1442m korkean Pältsan huipun. Terävämpi huippu on 1404m korkea ja sillekin on nousutarinoita netissä. Minulle Pältsa oli uusi eikä Riittakaan ollut siellä ennen käynyt. Tämä lupasi hyvää, koska pieni epävarmuus tuo oman mielenkiintonsa!

Edessä oli sellainen retki, jonka kestosta eikä lopputuloksestakaan voisi olla ihan varma. Sää oli kirkas, joten sen suhteen ei ainakaan olisi ongelmia. Varauduimme syömään lämpimän ruoan jossain vaiheessa yötä ja muutenkin varusteemme olivat paremmat kuin Paraksella. Kartasta tutkimme maaston korkeuskäyriä ja yritimme tuvalta käsin hahmottaa rinteiden olemusta.

Oikeaa nousukohtaa pääsisimme miettimään vasta lähempänä. Sitä ennen oli päästävä välissä olevan veden yli. Kuinka syvää? Millainen virtaus? Mistä kohtaa vai onko kierrettävä Rostahyttalle johtavan polun ja sen sillan kautta? Jos yli pääsisi, matka lyhentyisi useilla kilometreillä. Yrittää siis kannattaisi!
Ylitettävä vesistö on seuraavan kumpareen takana. Pältsan muoto alkaa selvitä. Yritämme päädyn oikealle kaartuvaa harjaa pitkin ylös.
Tässä järvi näkyy ja Riitta on vikkeläjalkaisempana ehtinyt saada jo etumatkaa ja suuntaa suoraan aikomallemme ylityspaikalle. Kapeikkoon, joka on kartassa Njearrejavri-sanan N-alkukirjaimen kohdalla.

Maasto muuttui upottavammaksi ja märemmäksi paljon ennen ylitystä, koska järven koko vaihtelee vesitilanteen mukaan. Vaihdoimme kahluukengät jalkaan. Kahluu- ja taukokenkinä kevyet "crocsit" ovat kätevät. Pitkät housutkin otimme varmuuden vuoksi pois, mutta vesi nousi tuskin polviin tällä kertaa. Ainakin tällä vedenkorkeudella ja -virtaamalla ylitys meni melko helposti kunhan vähän katseli jalkoihinsa. Vastarannalla oli ruskeaa järvenpohjaliejua, joka solahteli kenkien rei'istä sisään ja ulos. Vasta Pältsalta alas virtaava kirkasvetinen puro huuhtoi jalat ja kengät puhtaaksi. Mutta vesi oli jäätävän kylmää, olihan se ylempänä olevien lumenjäämien sulamisvettä. Tämä reitinvalinta kannatti ehdottomasti ainakin tähän vuodenaikaan ja näissä vesiolosuhteissa!

Keksin muodostaa selän taakse kahdesta Saanan näköisestä tunturin päästä "linjan". Kun linjaa pitää juuri tämän verran "auki" Gappolta osuu melko suoraan kahluupaikalle. Tässä linja on kuvattuna jo jonkin matkaa Pältsan alarinnettä noustuamme.
Ylempää ylityskohta näkyy hyvin. Se on kuvan keskellä oleva kapeikko, jossa näyttää olevan pieni saari. Näkymä on suoraan Signaldalenin laaksoon ja Parakselle päin, joka alkaa täältä näyttää aika normaalilta "nyppylältä".
Päädyn harjanne näkyy jo selvästi ja alamme olla varmoja pääsystämme sitä pitkin ylös.
Ei epäilystäkään..
Pikku hiljaa taukoa välillä pitäen ja jalkoihinsa katsellen..

Riitan harjaantunut "tunturikukkasilmä" oli jo aikaisemmin havainnut rinteellä hänelle ennestään tuntemattomia kasvinlehtiä. Innostus tarttui minuunkin mutten oikein tiennyt minkälaista kasvia oltiin etsimässä. Näillä rinteillä kasvaa kuulemma harvinainen kasvi Pältsan unikko. Kunnes sellainen löytyi! Sitten löytyi toinen.. ja kolmas.. Arviolta 1000m korkeudelta ja siitä jonkin matkaa ylöspäin. Ihan huipun tuntumassa ja huipulla niitä ei enää näkynyt.

Pältsan unikko

Sitten koittaa yksi elämäni huippuhetkistä. Riitta laskee rinkan selästään ja ottaa keittimen ja ruokatarvikkeet esiin. Ihmettelen vähän ajoitusta ja etenkin paikkaa. Olemme keskellä "polkua", jyrkässä rinteessä ja melkein huipulla. Olisi enää muutama kymmenmetrinen jäljellä. Rakentelen silti liuskekivistä Trangialle alustan vistoon rinteeseen. Riitta toimii tottuneesti, ikäänkuin tällainen olisi hänelle jokapäiväistä. Ensin tilkka öljyä pannulle.. Alkaa valmistua munakas, tomaattirenkaineen, mausteineen kaikkineen.

Yksi elämäni hienoimmista ruokailuhetkistä on alkamassa..

Olen saanut elämäni aikana syödä hienoja ruokia hienoissa paikoissa ja olen niistä tilanteista tietysti kiitollinen. Mutta on pakko sanoa - anteeksi vain Hotelli Tornit ja Alexader Nevskit - tämä munakas, 1400m korkeudella, puolenyön aikaan, ilta-auringon paistaessa oranssisena, voittaa teidän kolmen ruokalajin menunne. Kiitos Riitta erityisesti tästä kokemuksesta ja tästä Pältsan reissusta! Tämä oli retkemme helmi!

Pältsan huippu on hyvin epätunturimainen. Satoja metrejä pitkä, tasainen, länsi-luoteeseen päin vähän kallellaan oleva kenttä.
Keskellä näkyy korkein kohta, jonne on kasattu kivikummeli.
Tässä on kentän loppupäätä. Ihan loppuun asti en viitsinyt kävellä. On jätettävä ensi kertaakin varten jotain löytämistä!
Kännykkäkenttää alkoi täältä taas löytyä. Riitta hoitelee paluumatkan kuljetusjärjestelyjä ja kuuluu innoissaan kertoilevan missä on.
Mietiskelen, että eipä tarvinnut tätä syntymäpäivälahjaa katua. Sain enemmän kuin tilasin!
.. ja samalla katselen vieressä olevaa Pältsastuganin puolelle jäävää terävää huippua. Tuo "nappi" sitten seuraavalla kerralla..