Punaisia poskia Nuuksiossa

Suomen luontokeskus Haltia 19.1.2014

Koko syksyn kuljeskelin hiljaisissa metsissä lähes yksikseni. Sateiset ja kosteat säät jatkuivat Pohjois-Suomea lukuunottamatta vuodenvaihteen yli. En muista milloin syksyn patikointikelit olisivat jatkuneet näin pitkään. Pääkaupunkiseudulla viime viikonloppuna käydessäni sain kuitenkin huomata, että talvi on vihdoin tullut. Lunta ei ollut kuin nimeksi mutta pakkasta oli kirpakasti. Nuuksion kansallispuistossa oli melkeinpä väentungos. Kaunis sää ja sunnuntai oli saanut ihmiset liikkeelle.

Reippaat pakkaset ja vähäinen lumi olivat herkkua retkiluistelijoille. Järviin oli tullut lähes lumeton luistava jääkansi. Luistelijoita oli paljon liikkeellä ja he viilettivät pitkin Pitkäjärveä, yksittäin, kaksittain ja joskus isolla joukolla.

Olin ollut aikeissa käydä Haltiassa, virallisesti Suomen luontokeskus Haltiassa, viime kesästä eli sen valmistumisesta saakka. Aina asia jäi syystä tai toisesta tuonnemmaksi. Onneksi nyt sain toteutettua tuon aikomukseni ja onneksi nyt oli runsaasti aikaa, sillä en voinut kuvitella mikä aarrearkku Haltiassa aukesi.

Suomen luontokeskus Haltia, Nuuksio

Itse rakennus on jo nähtävyys. Arkkitehti Rainer Mahlamäki sanoo, että jo suunnittelun alkuvaiheessa rakennusmateriaaliksi valikoitui puu. Hienosti valittu! Rakennus on ensimmäinen täysin puusta rakennettu julkinen rakennus. Sen suunnittelussa otettiin lähtökohdaksi ekologisuus ja mahdollisimman pieni hiilijalanjälki. Jälleen luontokeskukselle sopivaa ajattelua!


Pannaanpa alkuun arvoitus. Missä aikuinen ihminen voi istua linnunpöntössä ja katsella suuaukosta pöntön ulkopuolisia tapahtumia? Olla mielissään rankkasateen ropistessa, että katto pitää vettä? Pelätä suuaukolla uhkaavasti pyörivän oravan aikomuksia ja sitten huomata emolinnun ilmestyvän turvaa tuoden pesälle? Tai missä voi vierailla kaikissa Suomen kansallispuistoissa yhdellä kertaa? Tietysti Haltiassa!

Näyttelyssä on käytetty paljon nykyaikaista mediatekniikkaa, ääntä, valoja, videoruutuja ja seinäheijastuksia.. Niinpä ajatukseni alan ihmisenä välillä karkasi miettimään niiden toteutustapoja. Mutta vain välillä, nythän oltiin luontoretkellä!

Kaiken hienouden ja upeiden esitysten lomassa seurasin miten lapset ottivat näyttelyn. Istuin Yöretki-näyttelyssä - sellaisessa pimeässä huoneessa, jossa kuului luonnon ääniä - suljin silmäni ja keskityin ääniin ja niiden tuomiin mielikuviin. Alkoi kuulua kaukaista veden lirinää. Yhtäkkiä heleä pikkutytön ääni pimeydessä sanoi: "Isä, tuolla on vettä!" Ja sitten tyttö jatkoi hiljaisena omien mielikuviensa seuraamista.

Tässä yksi lapsi kokee luontoa ja äiti seuraa vesiputouksen kohinaa.

Hienoa, että vanhemmat tuovat lapsiansa jo pienenä tutkimaan luonnon ihmeitä. Niin sitä luontoihmisiä kasvaa!

On jotenkin ihmeellistä, että en itse ole aikanaan Helsingissä asuessani liikkunut paljonkaan Nuuksiossa. Asuimme Itä-Helsingissä ja Nuuksio on siksi jäänyt minulle aika vieraaksi. Nyt aion ottaa Haltian ja tietysti Nuuksion metsätkin yhdeksi käyntikohteekseni aina kun vain voin.

Sotkanmuna, Osmo Rauhala

Tässä kuva taiteilija Osmo Rauhalan sotkanmunasta. Siinä pohdiskellaan mistä kaikki on saanut alkunsa. Sisällön saatte itse käydä katsomassa!

Kysyin muuten luvan valokuvaamiseen. Lupa heltisi viimeistään, kun sanoin tekeväni vierailustani blogikirjoituksen.

Harmi, että mukanani oli vain pikkupokkari. Yleinen hämäryys yhdistettynä kirkkaisiin ja välkehtiviin kohteisiin oli haaste ja muutamista kuvistani tulikin oikeita taideteoksia. Niitä en julkaise, enkä muutenkaan halua runsailla kuvilla ja yksityiskohtaisilla kertomuksillani viedä tulevilta kävijöiltä yllätysmomentteja ja löytämisen iloa.

Lopuksi käväisin vielä erikoisnäyttelyssä, joka kertoi tällä kertaa siitä, millainen inspiraation lähde luonto on muotoilijoille. Taas hienoa nähtävää! Sitten olikin aika mennä lounaalle. Itse erotuin melkein tunteja sisällä viettäneenä kalpeanaamana punaposkisesta muusta ruokailijajoukosta. Olisikin hieno yhdistelmä; tehdä ensin maastokierros ja tulla sitten valmiiseen pöytään syömään. Ruoka maistui, kahvit ja jäätelöt kinuskikastikkeineen vielä jälkiruoaksi. Kylläpä jaksoi taas lähteä ajelemaan Keski-Suomea kohti.

Kreivejä ja muita radiokuuluttajia

Lainaanpa tähän alkuun pätkän Ylen sivuilta: "Kuuluttajat ovat jo lähes yhdeksänkymmenen vuoden ajan herättäneet kuuntelijat uuteen aamuun, onnitelleet merkkipäiviänsä viettäviä, kertoneet auringonnousuista ja -laskuista, soittaneet äänilevykonsertteja kuten Lauantain toivottuja levyjä, kertoneet päivän ohjelmista, lukeneet mietelauseita, rytmittäneet päivän kulkua ja toivottaneet kuuntelijoilleen hyvää yötä. Mitä muistoja mieleenne tuovat nämä äänet? Mitkä ovat mieleenpainuvimmat radiomuistonne?"

Paha Nuutti vei pois paitsi joulun niin poisti myös tuon Kuuluttajan joulukalenterin Yle Areenasta. Olin huomannut sitä mainostettavan ja kirjoitin asian muistilapulle. Onneksi lappu osui silmiini viime sunnuntaina, nippa nappa ennen Nuuttia.

Olipa muistorikas kuuntelukokemus! En ollut tiennyt läheskään kaikkien kuuluttajien nimiä, mutta nyt nuo tutut äänet saivat kasvot ja nimet. Tein samalla ohjelmasta hauskan äänitteen, jossa välillä lyö Turun tuomiokirkon kellot ja välillä piippailee aikamerkit. Sitten aloittaa miesääni lukemaan valuuttakursseja: "Franfurt am Main, muuttunut, 159,45.." ja lopuksi luetaan Mika Waltarin runo. Eniten herätti ajatuksia tuo valuuttakurssien lukeminen. Silloin ei vielä ollut mihinkään kiire; ehdittiin rauhallisesti lukemaan kaikki valuutat - desimaaleineen kaikkineen!  

Mahtavinta on mökillä kesäöisin. Menen oikein tarkoituksella aikaisin illalla nukkumaan, jotta heräisin yöllä. Yöllähän tulee yöradio. Jos on oikein hyvä toimittaja ja mielenkiintoisia aiheita tai joku teemayö, aitan ylisillä kuluu tunti ja toinenkin ennen kuin uni tulee taas silmään. Minulla on siellä sellainen pieni patteriradio, "korvaradio" kuten sitä kutsun. Toinen nimitys sille on "kideradio", vaikka se on ihan nykyaikainen radio. Kun sen patterit alkavat ehtyä, ääni alkaa säristä. Silloin ei pidä koskea asemanvalitsimeen. Asema on kohdallaan. Sen sijaan pitää työntää antennia pikkuisen sisäänpäin, kääntää radiota hiukkasen tiettyyn suuntaan ja laittaa se nojaamaan antennistaan seinään. Ja taas mennään pari päivää!

Jos pitäisi nimetä yksi kapine, jonka ottaisin mukaan autiolle saarelle niin se olisi kyllä radio. Radio on siitä kätevä, että sitä voi kuunnella silloinkin, kun tekee jotain muuta. Sanoisin, että radio on aktiivisen ihmisen media. Yritäpä pilkkoa puita samalla, kun tökit älykännykän näyttöä tai vaikkapa katselet televisiota!

Kuulin pari aamua sitten, vähän ennen 7 uutisia, mietelauseen pätkän, joka kuului jotenkin näin: "Ihminen ei välttämättä muista kaikkia lapsuutensa tapahtumia. Niitä toistetaan hänelle niin kauan, että hän alkaa pitää niitä totena." Tuosta masentavasta ajatuksesta huolimatta jatkan omista muistoistani kirjoittamista. Jäähän nimittäin mahdollisuus, että minullekin on niitä toistettu, mutta ne ovat silti oikeasti tapahtuneet.

Yksi tosi vanha tapahtuma on ajalta, jolloin olin juuri oppinut seisomaan. Mieluisin seisomapaikkani oli kuulemma perheen suuren putkiradion edessä. Sen pöytä oli minulle juuri sopivan korkuinen tuen ottamiseksi. Erään kerran käteni oli tavoittanut pyöreän äänenvoimakkuusnappulan, joka tietysti kääntyi ns. "kaakkoon". Silloin tuli Sepolle itku! Hauskinta tässä on se, että sama tapahtui pojanpojalleni joitakin kuukausia sitten. Hän väänsi matalalla pöydällä olevan vahvistimen äänet niin kovalle, että seinät tärähti. Jäin miettimään, että kulkeeko tämä meillä suvussa vai onko tämä joku ihmislapselle tyypillinen ominaisuus?

Niin, nuoremmille tiedoksi: tuo otsikossa mainitsemani kreivi on tietenkin Carl-Eric Creutz. Kreivi Creutz toimi kuuluttajana vuosina 1939-1976, joista viimeiset 20 vuotta pääkuuluttajana.

Puukko, tulitikut, suolaa - riittääkö?

Jälkimietteitä Suonenjoen reissustani 30.12.2013

Mistä on uudet vuodet tehty? Asianmukaisista varusteista, kiireettömyydestä ja oikeasta asenteesta. Ei kotona olevasta kompassista, luonnossa hosumalla liikkumisesta eikä "mulle ei ole koskaan mitään sattunut, eikä satu" -asenteesta.

Olin liikkeellä vuodenaikana, jolloin päivän valoisuus on lyhimmillään. Taivas oli tasaisessa pilvessä ja maa lisäksi täysin lumeton. Aikatauluni petti heti alussa jouduttuani etsiskelemään oikeaa metsätietä. Olin varustautunut lyhyeen ja ehkä helppoon kävelyretkeen. Tällä asenteella ryntäsin poluttomaan, itselleni outoon ja tiheään metsään. Niin kiireisenä ja ärtyneenä hukatusta ajasta, etten lähtiessä laittanut edes tuulen suuntaa mieleeni. Toinen virheeni oli se, etten kääntynyt takaisin siinä vaiheessa, kun huomasin maaston olevankin vaikeakulkuista ja huonosti hahmotettavaa. Halusin ehtiä näkemään paikasta mahdollisimman paljon. Kolmas virhe oli yhden tärkeän vakiovarusteeni jättäminen kotiin; retkikompassi unohtui rinkan taskuun. Siinäpä tiivistettynä miksi viime retkelläni kävi niin kuin kävi.

Jatkan ajatusleikillä miten olisin toiminut, jos olisin joutunut jäämään maastoon yöksi. Olisin ensin soittanut ja kertonut, että olen pöydälle jättämäni lapun kertomassa paikassa ja että joudun jäämään maastoon yöksi. Olisin kertonut sulkevani puhelimen akun säästämiseksi ja ettei minulla ole hätää. Kuten ei mielestäni olisi ollutkaan. Ravintona oli tosin enää puoli termosta kuumaa vettä, purukahvia, teepusseja, yksi keksi ja kaksi palaa suklaata. Ei siis mikään juhlapöytä, mutta joulun laatikot ja kinkut oli juuri syöty. Suklaat olisin varmaan jättänyt aamuksi juhlistamaan sen valkenemista ja epätavalliseen vuodenaikaan tehtyä taivasalla yöpymistä!

Lämpötila oli silloin iltapäivällä +3-4 astetta eikä yöksikään ollut luvattu pakkasta. Repussa oli yksi lisäpaita ja sen olisin pukenut päälleni. Päälläni olevat vaatteet eivät silti olisi pitäneet minua lämpimänä paikallaan ollessani. Läpimärässä maastossa en olisi varmaankaan saanut aikaiseksi minkäänlaista tulta, vaikka mukanani puukko ja tulitikut olikin. Pimeässä en olisi pystynyt kunnolla kävelemään, joten paikallaan hypellessä ja pilkkirepun (luitte ihan oikein!) jakkaralla istuessa olisi tuo yö mennyt. Luonnollisesti olisin etsiytynyt mahdollisimman turvalliseen paikkaan, kauas kivikoista ja jyrkänteistä. Mahdollinen vesisade olisi varmaan tehnyt olon aika epämiellyttäväksi, mutta aamuun olisi kyllä selvitty!

Uudenvuoden lupaukseni tästedes aina mukana pidettäviksi varusteiksi:

Ilmoitus minne olen mennyt. (olin tehnyt)
Oikea asenne: kiire pois, luonnon kunnioitus. (yleensä kyllä, nyt unohtui)
Retkikompassi kaulaan. Olkoonpa mukana GPS tai muita sähköisiä laitteita. (unohtui)
Kartta. (oli)
Paperia ja lyijykynä. (ei ollut)
Avaruuspeite. Sellainen kosteutta ja lämpöä eristävä peite. (oli jo talvisäilössä)
Sadeviitta. (ei ollut)
Muovikasseja, jätesäkki. (oli vain muovikasseja)
Puukko. (oli)
Tulitikkuaski ja toinen vedenpitävästi pakattuna. (oli)
Lisä- ja vaihtovaatetta. (oli rukkaset, sukat ja paita)
Ladattu kännykkä. (oli, puoliksi ladattuna)
Otsalamppu. (ei ollut, tämän retken opetus)
Vettä pulloon. (ei ollut, koska lähdin kahviretkelle)
Helppoa lisäenergiaa. (ei ollut yhtään ylimääräistä)

Jotkut varmaan jäivät ihmettelemään sitä pilkkireppua, joten kaipa minun on jossain vaiheessa paljastettava sen "viisaus".