Hiton reissu!

Marraskuinen seikkailu Hitonhaudalla 10.11.2017

Olen käynyt Laukaan Hitonhaudalla ainoastaan lumiseen aikaan. Ihaillut sen hienoja jääpuikkomuodostelmia ja liukastellut pohjalle muodostuneella jäisellä polulla. Nyt sain ajatuksen käydä aistimassa Hitonhaudan marraskuisia tunnelmia. Kuten muistatte pidän marraskuisesta tyhjästä ja hiljaisesta metsästä ja marraskuusta yleensäkin. Jätän kuitenkin tänä vuonna marraskuun ylistämisen näin lyhyeen.

Hitonhauta

Vaihtelun vuoksi ajoin sinne Laukaan Valkolasta päin. Matka sitä kautta on ehkä hieman pitempi mutta rauhallisempi ja mukavampi kuin vilkkaan Nelostien kautta. Hiekkateiden päässä on reilunkokoinen parkkipaikka, jolle mahtuu varmaan ainakin kymmenen autoa.

Harisen laavu

Parkkipaikan läheisyydessä on laavu, puuvaja ja vessa. Voisi kuvitella, että näin lähellä asutusta ja näin helposti saavutettavalla laavulla on paljon kävijöitä. Tällä kertaa parkkipaikka ja laavu ammotti tyhjyyttään. Puuvajassa oli ihmeekseni ihan reilusti puita. Niiden luulisi ainakin olevan aina loppu tällaisessa paikassa.

Tarkoitukseni ei ollut jäädä tulistelemaan, varsinkaan kun retkeni oli vasta aluillaan. Ja olihan minulla repussa risukeittimeni sekä vähän valmiiksi pilkottuja pilkkeitä pahempaan tulituskaan. Kannan "ikealaistani" aika tunnollisesti mukana, on mukava olla riippumaton silläkin tavalla.

Harisen laavun tulisija

Istahdin laavun sisään "kuivatunnelmoimaan". Laavussa oli voimakas savun tuoksu ja se oli sisältä melkoisen mustunut. Tunnelma ja tuoksu oli kuin kylmässä savusaunassa. Siinä istuessani ihmettelin laavun sisään rakennettua tulisijaa, yleensähän se on laavun edustalla. Näinköhän sisällä laavussa pystyi istuskelemaan isohkosta huuvasta huolimatta? Eipä ole tullut tällaista viritystä vielä vastaan.

Iso-Harinen

Laavun jälkeen polku tai oikeammin metsätie kulkee Iso-Harinen -järven sivuitse. Mukavan kirkkaalta näytti järven vesi.

Ihan rotkon alkupäässä oli märkää ja välillä varsin pehmeää metsänpohjaa...

...mutta pikku hiljaa rotko alkaa muistuttaa rotkoa. Märät puunjuuret olivat petollisen liukkaita.

Liukkaita olivat myös märät kivet ja kulkeminen oli välillä melkoisen vaivalloista. Tämän kiviröykkiön takaa paljastuu yllätys!

Tullaan pienelle lammelle ja näyttää kuin tähän kulku pysähtyisi. Vasemmalla puolella kallioseinämässä näkyy jäätä muistona muutamia päivä sitten olleista pakkasista. Tässä on varmaan moni muukin miettinyt mihin kulkunsa suuntaisi...

Aivan lammen oikeasta reunasta ison kivipaaden vierestä pääsee harppomaan lammen ohi. Tässä vaiheessa on selvää, että sulanmaan aikaan ei pikkukengillä välttämättä kannata Hitonhaudalle lähteä.

Hitonhauta kiviportti

Heti lammen jälkeen saavutaan kiviportille. Suuri kivi on asettunut kahden kallioseinän väliin muodostaen oviaukon, josta päästään seuraavaan huoneeseen.

Se huone on varustettu juoksevalla vedellä. Korkealta rotkon reunalta valui vettä reiluna purona alas. Lorina kaikui kalliorotkossa ja kostean luonnon tuoksu oli voimakas.

Vastapäätä vesiputousta oli luola. Ei valtavan suuri mutta sateensuojan sieltäkin olisi itselleen saanut.

Hetken kuluttua noin puolen kilometrin mittainen rotko alkaa madaltua ja maasto nousee hiljalleen ylöspäin. En jatkanut enää kovin pitkään vaan etsin vasemmalta puolelta ensimmäisen kohdan, josta pääsin nousemaan rotkon reunalle. Vasemmalla puolella kulki sama metsätie, jolta haarautui polku Hitonhaudan alkupäähän. Sitä pitkin oli kiva harppoa takaisin autolle.

Kivasta harppomisesta pari sanaa.

Palataan ihan rotkon alkuun... Ilman saappaita liikkeellä olleet olivat kierrelleet alkupään soisia plutakoita niin, että kulkujälkiä oli tiheästi ristiin rastiin. Itse olin varustautunut kunnollisilla pitkävartisilla kumisaappailla, koska arvasin paikan olevan märkä runsaiden sateiden jäljiltä. Olin ehtinyt ottaa muutaman kuvan kännykällä ja selailin niitä ajatuksissani. Samalla kävelin hitaasti eteenpäin... Puolihuolimattomasti katsoin, että edessä on sentin parin verran vettä matalassa lammikossa...

Ei sitä vettä varmaan ollutkaan sen enempää, mutta veden alla oli pehmeää soistunutta velliä varmaan parin metrin verran! Upposin haaroja myöten, kunnes heittäydyin eteenpäin kohti kiinteämpää mätästä. Siinä heittäytyessäni lensi puhelin kotelostaan. Siinäpä sitten ihmettelin ruskeaan velliin juuttuneena vihreällä sammalmättäällä pystyssä törröttävää puhelinta!

Sain itseni jollain tavalla kantavammalle maalle ja jatkoin sitkeänä sissinä reissun loppuun saakka vaikka saappaissa lotisi. Ei tällaisten pikkuasioiden vuoksi takaisin käännytä! Puhaltelin puhelimenkin sen verran kuivaksi, että sain näpsittyä sillä retken loput kuvat.

Hiton reissu, mutta tulipa tehtyä!