Manta prytskaa jo, on kevät!

Funtsailen slangin olemusta

Vappu on lähellä ja Manta kuuluu kevääseen. Saahan se valkolakkinsa taas muutaman päivän päästä. Siis Havis Amanda, jos ette arvanneet kenestä neidistä tässä nyt puhutaan.

Tuo otsikon huudahdus on lainaus facebook-ryhmästä, jossa kirjoitellaan Helsingin muistoista. Joku oli huomannut, että Mantan vesisuihkut oli laitettu päälle talven jälkeen. Joten, koska "Manta prytskaa jo", on siis kevät!

Havis Amanda, wikipedia

Voi olla, että osalla lukijoista on vaikeuksia ymmärtää kaikkea jatkossa kirjoittamaani, sillä aion muistella poikana käyttämääni kieltä ja kirjoittaa muutenkin vapaammin. En käyttänyt jokaisessa mahdollisessa paikassa slangisanoja vaan mielestäni puhuin sellaista nuorten kieltä, jota kaverinikin puhuivat.

Tiedän kyllä sohaisevani muurahaispesään, kun alan puhua slangista. Mutta rohkea rokan syö, tai ehkä tässä yhteydessä safkan! Slangi on muuttunut ajan saatossa ja muuttuu yhä, kuten kaikki puhuttu kieli. On turhaa väitellä miten kuuluu sanoa.

Sanoin alussa Helsingin muistoista vaikka oikeasti kai sanotaan Stadi. Jotkut sanovat Hesa, mitä hetki sitten pidettiin tosi pahana mokana. Hesarista näin artikkelin, jossa tätä pohdiskeltiin ja todettiin sen olevan nykyisin suosituin nimitys. Sitä käytetään jopa monikollisena: "Mä aion kyl olla koko kesän Hesois!"

Oma slangi-aikani osuu jonnekin 1962-1975 vuosille. Sen jälkeen aloin jo olla työelämässä sellaisissa ympyröissä, ettei katukieli ollut enää suotavaa.

-

En jaksa tsekata asuinko Hakaniemes vai Sörkäs, jostain kartasta sen varmaan näkis. Sörkas en ainakaa, se on jotain vanhojen starojen puhetta. Volkkarin talo on Sörnäisten rantatiel ja kai se on Sörkkää.

Pikkuskundina oli kliffaa pyörii stadin kartsoil ja porttareis. Tsilarit ei kattonu mitenkää hyvällä, ku vaa vetelehdittii pihoil. Joskus ne sano, et alkakaa vetää vaikk ei me mitää pahaa tehty, koska oltii vielä nii snadeja. Isommat jätkät kyllä osas, varsinki jos ne oli jurris.

Brenkusta muistu mielee yks pultsari, tai ei se varmaa mikää oikee pultsari ollu, joku äijä vaa vähä enemmän kännis. Se anto mulle yhtäkkii kympin seteli handuun. Emmä muista miks, mut anto vaa. Enkä ees muista kerroinks mä himas siitä, vaikk se oli paljo fyrkkaa sillo. Siinä oli sen Paasikiven kuva. Kaikkiha muistaa Urkin mut vaan vanhemmat Paasikivenki. Ihan skidit ei tiedä ees kuka Kekkone oli, ellei ne oo kuullu skoles.

Me ei muuten koskaan pelätty pultsareita, niitähä näki koko aja ja niiden sönkötyksee oli jotenki tottunu. Ne niinku kuulu katukuvaa. No, tää yks on jääny mun mieleen ton kympin takia. Sit oli ihan spurguja, sellasii tosi likasii äijii, ne nukkuki jossain rantsus. Ei me niitäkää pelätty, mentii ohi vaa, ku mentii Sörkän rantsuu stikkailee kivii.

Mut aika hassuu, et joutu skagaa ku meni vähänki pois omasta pihasta. Mä olin kerran ajelemas Krunikas, siinä Tervasaaren hiekkatiel, ku kaks isoo jätkää otti mun fillarin stongasta yhtäkkii kii. Ne meinas heittää mun fillarin mereen mut ei ne sit heittänykkää. Ne halus vaa kokeilla studasinks mä. Mä muistan ton aina ku Krunikas käyn.

Fyrkkaa me saatiin sillai, et kerättii jätepapruu. Kierreltii pitkin Kallion rappui ja soitettiin ovikelloo. Kysyttiin vaa et "onks teill jätepaperii?" ja saatii aina jonku verran. Jotkut vaa stikkas paprut sylii ja veti dörtsin kii, mutta yks meidän talon nainen sito ne aina paperinartsalla nipuks. Sillä ovella oli kliffa käydä vaikka sisältä tuli kova röökin ja safkan snöfä. Siihe aikaa moni röökas himas ja muutenki kai röökattii paljo enemmä ku nykyää.

Ne paperit me jemmattii vähäks aikaa yhen puutalon klitsuun. Nyt niiden talojen paikal Näkinkujalla on joku Saalem-talo ja oli kai ne asukkaat silloinki jotain ihme Saalem-väkee tai muuta Jeesus-porukkaa. Ainaki ne yläkerran asukkaat, mut emmä enää muista niiden kenenkää nimii.

Kerran paperikasa tuli nii suureks, et klitsusta alko olla vaikeeta hakee enää veduja. Yhen skundin isobroidi sano meille, et nyt noi paprut heti veks! Me jouduttii viemään niitä vanhoil lastenvaunuil monta kertaa romikseen, ennenku kaikki oli saatu veks. Sen puutalon takana oli sellaset kaltsit ja niiden takana toi romis oli. Me jouduttii kiertää Hämeentien kautta niiden kärryjen kanssa ja aikaa meni älyttömän paljo.

Romiksen äijä punnas ne sit sellasel isol puntarivaakalla ja me kundit vaan tsiikattii ku se rautatanko heilu ja puntit kolisi. Se ei puhunu mitää, nosti vaa aina uuden nipun puntarii. Sitte se sano, et otatteks te ton kaasunaamarin? Otettii me se. Se näytti siinä naulass aika makeelta, vaikka kohta me ei enää viittitty sillä leikkii. Ja miten ees voi kunnolla leikkii, ku niitä oli vaa yks!

Mä hiffasin heti, et se kusetti meitä. Nii älytön kasa paperii ja yks vanha kaasunaamari! Oli ollu hirvee duuni, oli sidottukki ne omil naruil, koska nii piti tehä, ei se äijä muute olis niitä ottanu. Mut mitä me olis voitu tehä, pikkuskundit? Mennä valittaa jolleki, mutsille tai faijalle vai? No, kyllä mekin osattii. Me oli laitettu yhen nipun sisälle märkä laudanpätkä. Olis ollu kliffa nähä sen ilme, kun se honas meidän jekun.

Täss nyt tuli tän slangin ohes vähä mun omaaki historiaa lisää. Toivottavasti ees jotain snaijasitte ja saitte ees vähän käsitystä millast oli elää pikkuskundina Stadissa. Mä voin joskus skrivata lisää. Mull on nimittäin vielä monta hyvää stoorii, mut niitä mun pitää funtsata vähä lisää.

Signe Brander, unohdettuko?

Tutustumisretki Nikkilän vanhaan sairaala-alueeseen

Liityin jonkin aikaa sitten facebook-ryhmään Muistojen Helsinki. Helsinki-aiheisia ryhmiä on toki muitakin mutta juuri tuosta ryhmästä löydän usein mielenkiintoisia tarinoita ja valokuvia menneestä Helsingistä. Lisäksi lukijoiden kommentit saavat melkeinpä asian kuin asian tulevan tyhjentävästi loppuunkäsitellyksi.

Kun puhutaan Helsinkiä valokuvanneista henkilöistä, esiin nousevat sellaiset historialliset nimet kuin I.K. Inha, Ivan Timiriasew sekä tietysti Signe Brander ja nuoremmista kuvaajista ainakin Simo ja Eeva Rista. Monia muitakin tietysti on. Kaikilta näiltä löytyy netistä suuri määrä valokuvia, joita katsellessa vierähtää tovi jos toinenkin. Simo ja Eeva Rista ovat kuvanneet myös Helsingin lähiöitä ja heistä kirjoitan ehkä joskus jossain toisessa yhteydessä enemmän.

Signe Brander 1869-1942

Tämänkertaisella kirjoituksellani haluan muistaa Signe Branderia. Hänet tunnetaan parhaiten Helsingin muuttuvan kaupunkikuvan ja kaupunkilaisten arjen taltioimisesta 1900-luvun alussa. Tämä dokumentointityö alkoi 1907 ja päättyi 1913. Tuloksena oli 907 kuvaa, jotka kaikki ovat nykyisin myös nähtävissä netissä! Hyvän kuvaustekniikan lisäksi Branderilla oli piirustusopintojensa ansiosta myös taiteellista näkemystä. Parhaimmillaan hänen valokuvansa lähestyivät kuvataidetta ilmaisultaan, sommittelultaan ja valonkäytöltään. Keskeisessä roolissa ovat ihmiset, tavalliset helsinkiläiset.

Esimerkkinä tämä nykyiseltä Lönnrotinkadulta otettu kuva. Tarkkailkaapa kuvan yksityiskohtia ja miettikää samalla miten elämä on tuossakin paikassa muuttunut, kun ajatellaan tilannetta tänään.

Selvitellessäni Signe Branderin vaiheita minulle selvisi, että hänet on haudattu Nikkilän mielisairaalan hautausmaalle. Nikkilä on minulle tuttua seutua. Tein nuoruudessani pitkiä polkupyöräretkiä ympäri koko Sipoon kuntaa. Tällä kertaa halusin löytää Signe Branderin haudan.

Nikkilän mielisairaalan hautausmaa

Nikkilä oli Suomen ensimmäinen kunnallinen mielisairaala. Pahamaineiseen Nikkilään tuotiin Helsingistä kaikkein vaikeimmin sairaat. Moni potilas oli siellä koko elämänsä. Sairaala oli aikansa modernein laitos Sipoossa. Tehtiin kaukolämpöverkosto, vesiklosetit sekä oma sähkölaitos. Voisi kai sanoa, että sairaala-alue muodosti oman suljetun maailmansa. Ruokataloutta varten sairaalaan perustettiin puutarha, jossa kasvatettiin vihanneksia ja juureksia. Perunaa viljeltiin laajalla alalla sairaalan pelloilla. Kasteluvesi otettiin joesta. Oli sikalat, lypsykarjaa ja maanviljelystä. Ruokatalouden lisäksi tällä toiminnalla tavoiteltiin myös potilaita kuntouttavaa vaikutusta. 1980-luvun alussa sairaalalla oli maata kaikkiaan 103 hehtaaria. Olipa sairaalalla jopa omaa saippuanvalmistustakin 1950-luvulle saakka!

Sairaalatoiminta loppui 1999 ja Nikkilän sairaala-alue on 2000-luvun alussa muutettu Itäinen Jokipuisto -nimiseksi asuinalueeksi. Suurin osa rakennuksista on entisöity omistusasunnoiksi. Myöhäisjugendia tyyliltään olevista rakennuksista on saatu puoleensavetäviä ja nykyaikaisia. Ruutuikkunat ja paksut kiviseinät luovat tunnelman, jota ei uusissa rakennuksissa enää tapaa. Voi vain kuvitella miten yhteisöllisyys kukoistaa talojen väliin jäävillä puistomaisilla pihoilla.

1930-luvulla Branderia alkoi vaivata kaihi ja hänen toinen silmänsä sokeutui. Toisenkin silmän näkö oli heikko. Vuonna 1941 hän joutui Kivelän sairaalaan, mistä potilaat evakuoitiin Helsingin pommitusten vuoksi Nikkilän mielisairaalaan. Potilasvahvuus saavutti tällöin huippunsa 1754.

Nikkilässä Branderin kohtalona oli joutua siihen tarpeettomien joukkoon, jota ei kannattanut elintarvikepulan riivaamana talvena kunnolla ruokkia. Hän menehtyi nälkään keväällä 1942 ja haudattiin sairaalan hautausmaan joukkohautaan. Jostain löysin tiedon, että sairaalan hautausmaahan haudattiin tuolloin pahimmillaan 16 potilasta päivässä, kun normaalioloissa sieltä sai viimeisen leposijan 10-20 potilasta vuodessa.

Vuonna 2006 hautausmaa on kunnostettu ja sinne on pystytetty yhteinen muistomerkki sinne haudatuille. Muutoin alue on pelkkää vihreää aluskasvillisuutta, jonka alla jossain Signe Branderkin lepää.

Signe, kuvasi elävät ikuisesti!

Kallion kirjasto

Arkkitehtuuria, Teiniliiton jäsenkortteja ja vanhoja kirjastokortteja.

Viime kirjoitukseni innoittamana jatkan kirjastoteemalla. Olin viime kesänä valokuvaamassa Kalliota. Kävelin Pengerkatua pitkin keskustaa kohden, kun koko päivän ripotellut sade alkoi voimistua. Hain välillä suojaa ovisyvennyksistä, mutta seisoskelu ja matkan edistymättömyys alkoivat kyllästyttää. Sitten hoksasin Kallion kirjaston ja pujahdin sisään lämmittelemään ja kuivattelemaan vaatteitani ja kameraani.

Kallion kirjasto 2014

Sanoin äsken "hoksasin", kuin en olisi siitä ennen tätä tiennyt. Olen jo pikkupoikana katsellut tuota upeata taloa Porthaninkadun yläpäässä, joka on ollut siinä "aina". Kalliossa ei oikeastaan voi liikkua ilman, että jossain vaiheessa sivuuttaa Kallion kirjaston. Niin keskeisellä paikalla se on Porthaninkadun, Viidennen linjan ja Fleminginkadun jatkeen muodostamassa risteyksessä, legendaarisen Karhupuiston kupeessa.

Yllä on Signe Branderin kuva kirjastosta ilmeisesti juuri sen valmistuttua. Wikipediasta löysin tiedon, että "Hård af Segerstadin suunnittelema kirjastotalo valmistui 1912 kaupunkikuvallisesti näyttävälle paikalle Porthaninkadun päähän. Punatiilinen kirjastorakennus edustaa hillittyä myöhäisjugendia, jossa on runsaasti klassistisia vaikutteita. Hård af Segerstad käytti mallina yhdysvaltalaisia kirjastoja ja suunnitteli pohjakaavan niin sanotun butterfly-periaatteen mukaisesti. Kaksikerroksinen, kupolikattoinen lainaussali muodostaa rakennuksen toiminnallisen keskipisteen, ja muut toiminnot levittäytyvät sen ympärille kuin perhosen siivet".

Kallion kirjastosta huokuu jotain mennyttä ja arvokasta mutta samalla se tuntuu olevan enemmän kiinni nykyhetkessä kuin moni muu rakennus!

Ollessani lukiossa 1970-luvun alussa ilmaantui elämääni sellainen järjestö kuin Teiniliitto. "Suomen Teiniliitto r.y. oli voimakkaasti politisoitunut ja ahkera yhteiskunnallinen kannanottaja 1960-luvun lopulla ja 1970-luvulla (Wikipedia)"

Kovasti sen toiminta koulussamme näkyikin. Pyrittiin muuttamaan koululaitosta ja oli monenlaista äänestystä ja toimikuntaa. Juntattiin ja vastajuntattiin. Joskus iltaisin koulun tiloissa järjestettiin illanviettoja. Muistaakseni sisäänpääsyyn vaadittiin Teiniliiton jäsenkortti. En tiedä miksi. Joka tapauksessa sellaisen itsellenikin hankin, koska mitäpä ei tällainen poikakoululainen olisi tehnyt päästäkseen kosketuksiin toisen sukupuolen kanssa - hippoihin nimittäin kutsuttiin silloin tällöin tyttökoulujen oppilaita!

Jäsenkorttiin tuli syntymävuodekseni virheellisesti 1953. Tai tuli ja tuli, ilmeisesti olen itse näin sanonut. Yksi lisävuosihan oli kovasti tervetullut nuoren elämässä. Ilmeisesti tuossa tilanteessa ei vaadittu muita dokumentteja ja syntymäajaksi oli laitettavissa mitä tahansa. Myöhemmin tuli ilmi epäilyksiä, että Teiniliiton jäsenrekisterin hoidossa oli suurempaakin epäselvyyttä.

Koska Kallion kirjasto oli lähin kirjastoni tuolloin, päätin hankkia sinne kirjastokortin. Kirjastossa oltiin tarkempia ja vaadittiin nähtäväksi muita henkilöpapereita. Minulla ei ollut siihen hätään lompakossani - tai paremminkin kai farkuntaskussa - muuta kuin pahvinen Teiniliiton jäsenkortti. Niinpä syntymäajakseni kirjautui myös kirjaston tietoihin ja kirjastokorttiin väärä syntymäaika. Mitenpä olisin voinut siinä virkailijan edessä sanoa, että ei tämän jäsenkortin tiedot pidä paikkaansa?

Tuo kirjastokortti taisi olla elämäni ensimmäinen. Nuo väärät paperit polttelivat taskussani muutamia vuosia, kunnes hävitin ne päästyäni oppikoulusta ja kun elämäni muuttui enemmän Itä-Helsinki painotteiseksi. Rikos taitaa olla jo vanhentunut kummankin järjestön osalta.

Eläköön kuitenkin Suomen kirjastolaitos ja eläköön Kallion hieno kirjasto!

Palloja, puheita ja kulkueita

Helsingin vappujen muistelua Hakaniementorin seutuvilta
 
Kevät on viimeistään silloin tullut, kun on vappu. Vappuhan on kevään juhla. Silloin kaivetaan ullakolta esiin vaaleat kevätpoplarit ja vaihdetaan jalkaan kevyemmät kengät. Mielen valtaa iloisuus lähestyvästä kesästä. Iloisuus ja hauskuus on muutenkin läsnä kaikessa vappuun liittyvässä. Meillä on kerrankin lupa heittäytyä vähän hassuiksi tämän kaiken vakavan keskellä, laittaa serpentiinejä olkapäille ja puhallella vappupilleihin.

Asuessani 1960-luvun alkupuolen aivan Hakaniementorin reunalla olin suoraan sanottuna aitiopaikalla. Pääsin kuljeskelemaan torille vapputavaran myyjien sekaan ja ihmettelemään mitä kaikkea kivaa täksi vapuksi on taas keksitty. Vieläkin saan palautettua korviini pillien kimakat vinkaisut ja pyörivien ropellien rapinan. Oman ainutlaatuisen lumouksensa toivat pallomyyjien suuret vappupalloniput, jotka huojuivat korkealla tuulessa. Niiden pallot narskahtelivat hankautuessaan toisiinsa - silloinhan myytiin vain kumisia palloja. Nykyiset erilaisia hahmoja esittävät foliopallot olivat vielä keksimättä.

Kun joku onnekas lapsi oli saanut rahaa pallon ostoon, ostosta piti huolellisesti harkita. Nippua tutkittiin kauempaa. Etukäteen oli tietysti käyty lähempänä kuuntelemassa toteutuneita myyntitapahtumia, jotta oltiin selvillä mitä minkäkin kokoisista palloista pyydettiin. Sitten kun valinta oli tehty, mentiin myyjän luo, odotettiin omaa vuoroa, puristettiin kolikoita nyrkissä ja tuijotettiin herkeämättä valinnan kohdetta. Aina kun nippu vedettiin alas ja siitä irrotettiin pallo, toivottiin, että oma valinta nousee vielä nipun mukana ylös.

Aika usein kadulla näkyi autoja, joiden ulkopuolella kieppui narussa pallo. Muistelen, että niitä jouduttiin kuljettamaan räjähdysvaaran vuoksi autojen ulkopuolella. Varsinkin suuren punaisen "teekkaripallon" tunkeminen autoon olisi ollut vaarallista ja ehkä myös tilan takia mahdotonta.

Hakaniemessä en voinut välttyä kokemasta myöskään sitä vakavampaa vappua. Sitä, jossa pidetään puheita ja pohditaan suurempia yhteiskunnallisia kysymyksiä. Aamulla hyvissä ajoin väkeä alkoi kerääntyä kyltteineen ja lippuineen torille vappumarssia varten. Sitten sovittuna aikana kulkue lähti Siltasaarenkatua pitkin keskustaan päin ylittäen Pitkänsillan. Muistan seuranneeni kulkuetta Pitkänsillan kupeessa. Siinä näki kulkueen läheltä ja ehti lukemaan iskulauseet. Enpä noista pikkupojalle vaikeista sanoista paljoa vielä ymmärtänyt, mutta luinpa silti.

Joskus hienolla säällä olimme perheen kesken Mäntymäellä viettämässä kevätpäivää ja nauttimassa ihmistungoksesta. Niin, näin kai voidaan varmaan sanoa. Toihan tällainen erikoinen päivä kaivattua vaihtelua arkiseen aherrukseen.

Tässä olen ensimmäistä kertaa Mäntymäellä. Vuosi on 1955. Istun isäni sylissä ja olen näköjään saanut ensimmäisen palloni. Noissa vanerikoppaisissa lastenvaunuissa muuten lykättiin vielä pikkusiskoani ja lopulta niiden pyöristä tehtiin minulle mäkiauto.

Hauskaa vappua, itse kullekin säädylle!

Muurahaispuu luettu!

Nyt se on tehty! Blogin aloittamisesta lähtien olen tiennyt joskus lukevani Muurahaispuun. Löysin pakollisista menoista varsin väljästä mutta vapaaehtoisten menojen täyttämästä kalenteristani sen verran tilaa, että kävin lainaamassa kirjan Jyväskylän pääkirjastosta.

En ole kirjallisuuskriitikko enkä osaa arvioida kirjoja oikeasti - mitä se nyt sitten tarkoittaakaan. Eikä blogini aihepiiriin edes kuulu kirjaesittelyt. Tämän J. Pekka Mäkelän Muurahaispuun kohdalla tietysti voisin tehdä poikkeuksen, sen verran ihmeellisiä yhteensattumat ovat.

"Työn perässä ulkomaille muuttamassa oleva entinen fysiikan tutkija palaa kolmenkymmenen vuoden jälkeen lapsuudenkotiinsa Kontulaan tyhjentämään asuntoa myyntikuntoon. Muutaman kesän 2011 kuukauden aikana hän joutuu pohtimaan lapsuuttaan ja perheensä hajoamista, oppii yhtä ja toista sotasankarina palvotusta isoisästään – ja sotkeutuu tahtomattaan uniensa kautta talon muiden asukkaiden elämään."

Näin kirjailija itse esittelee teoksen sivuillansa www.yrttimaa.net. Tietoa kirjan syntyvaiheista ja muutakin, ainakin itselleni mielenkiintoista, löytyy samojen sivujen blogista.

Blogista selvisi muun muassa:

Olemmeko asuneet J. Pekka Mäkelän kanssa samassa taloyhtiössä samaan aikaan? - Olemme, 12 vuotta. Emme kuitenkaan kuuluneet samoihin porukoihin, koska olen häntä 8 vuotta vanhempi. Olemme varmaan kuitenkin pihalla kulkeneet toistemme ohi, ehkä jopa tunteneet toisemme ulkonäöltä. Molemmat asuimme talojemme ylimmässä kerroksessa.

Sen verran hätäisesti katsoin syksyllä netistä löytämääni kansikuvaa, että erehdyin luulemaan kuvan matalaa taloa omaksi kotitalokseni. Se onkin yhtiön C-talo. Taustalla näkyviä korkeita taloja on nimittäin liikaa, jos se olisi A-talo. Vasemman puoleisen korkean talon paikalla pitäisi siinä tapauksessa olla Elanto, eikä se matalana näkyisi kuvan ottopaikalle. Kuvan ottopaikan paikallistin ihan oikein, B-talon yläkerroksiin.

Onko hän toimittaja Juhani Mäkelän poika? Sellaisen toimittajaperheen muistan asuneen taloyhtiössämme ja isäni juttelikin monta kertaa Juhanin kanssa. Tuon TV:stä tutun Satunnaisen matkailijan kanssa. - On hän.

Selvisi myös, että merellä näkemämme "Kaappari"-vene oli heidän veneensä. Tiesimme sen kuuluvan toimittaja Mäkelän perheelle. Mekin harrastimme siihen aikaan veneilyä.

Surukseni näin myös, että Juhani Mäkelä on kuollut elokuussa 2010. Joku blogikommentoija sanoi: "Osanottoni, J.Pekka! Minulla oli ilo tavata molemmat vanhempasi, olet menettänyt heidät tiheällä tahdilla." Itsekin menetin omat vanhempani vajaan vuoden sisällä ja sain selviteltäväkseni pesätavaroita. Tuo selvittely on vieläkin hieman kesken, kuten olen kertonut. Kertooko kirja tältä osin J.Pekan omista pesänselvittelykokemuksista?

Mieltäni ymmärrettävästi askarruttaa, miksi kirjailija on laittanut kirjaan muurahaispuun - vanhan koivun, jossa kulki muurahaisia? Sitä kirjan päähenkilö etsi samalla kun kuljeksi lapsuutensa metsissä. Noissa samoissa Malmin ampumaradan metsissä, joissa itsekin koin monta seikkailua. Onko tuo puu ollut oikeasti olemassa J. Pekka Mäkelän lapsuudessa?

Luen kirjan uudelleen jonkin ajan kuluttua ja keskityn enemmän itse tarinaan. Nyt lukukokemustani häiritsi suuresti se, että tapahtumat sijoittuivat liian lähelle omia silloisia ympyröitäni. Yritin koko ajan saada silmiini kirjassa kuvattuja paikkoja ja ajatukset harhautuivat aina sivuun, omiin muisteluihini. Jännitin myös löytääkö kirjan Kari Lännenheimo oman muurahaispuunsa Kivikon metsistä. Omaanihan en enää voi mitenkään löytää, en edes kantoa.

Setä, onks sulla karkkia?

Penkkareita ennen ja nyt

Jyväskylän Lyseo

Kävin tänään keskustassa asioilla ja ajoitin menoni niin, että sain mahdollisuuden seurata abien penkkaririemua. Jos en aamulla olisi kuullut asiaa radiosta, koko juttu olisi mennyt ohi suun.

Ei tule oltua ajantasalla kouluvuoden kierrosta ja aikatauluista, kun ympärilläni ei ole enää kouluikäisiä.



Annoin töissäkin perheellisten - vai pitäisikö sanoa lapsellisten - valita omat lomansa koululomien mukaan. Minulle oli sama milloin lomailisin. Viikko sinne tai tänne oli aivan sama.

Abeille tämä oli suuri päivä, pääsiväthän he pois koulusta. Edessä odottaa kuitenkin ensin yo-kirjoitukset ja sen jälkeen vielä vaikka mitä. Kaikkea hyvää teille abit 2014! Ja kiitos karkeista! Joitakin melkein suuhuni heitettyjä kumarruin poimimaan kadulta.

Auton kyljistä näkyi ajankohtaisuus, koska nuorethan ovat kiinni tässä ajassa. Oli Googlea, Wikipediaa ja Twitterin hashtageja. Kolmessakin eri autossa näkyi sketsihahmon hokema: "Voi, kun mä en voi sulle älläksi muuttua!", hieman eri versioina vain. Toinen osuva samasta ohjelmasta lainattu oli: "YTL, hyvä kysymys. Kysyppä joku toinen!"  Aika hyvä oli myös: "Ärrävikaisilla on eniten älliä."

Jotkut olivat mielestään tehneet "paska reissun", ei kai nyt sentään.

Muistelin omaa penkkaripäivääni Helsingin Toisessa Lyseossa keväällä 1973. Kovin vähän muistan. Jostain syystä ei edes sää ole jäänyt mieleeni. Vettä tai lunta ei ainakaan satanut, sen muistan, eikä kai ollut kovin pakkanenkaan.

Olin sonnustautunut isäni työhaalareihin, haalistuneisiin ja maalitahraisiin. Haalareissa oli paljon taskuja. Niihin oli kätevä sulloa karkkeja. Karkkejahan heiteltiin jo silloin auton lavalta kadunvarren katselijoille.

Seisoskelimme vielä koulun portilla odottaen omaa kuorma-autoamme, kun viereeni tuli yksi koulumme alaluokkalainen. Poika kysyi: "Setä, onks sulla karkkia?" Muistan vieläkin kuinka ällistyin. Setä? Miten niin, setä? Sitten ymmärsin, että näytin tietysti aikuiselta tuon pojan silmissä. Poika sai kourallisen karkkeja; ei minua kukaan ollut sitä ennen kutsunut sedäksi!

Tässä olen lähdössä ensimmäistä kertaa kouluun eli tästä oma koulutieni alkoi 1961.

Kuusivarkaissa

Keski-Suomeen on suurella todennäköisyydellä tulossa vaihteeksi mustahko joulu. Tänä vuonnahan kaikki Suomen lumet näyttävät olevan Kilpisjärvellä, kun ne viime vuosina ovat olleet Helsingin riesana.

Lähestyvä joulu sai minut muistelemaan erästä kuusenhakua. Tapauksen ajoittaminen on suhteellisen helppoa, koska Kontulantien ja Muurimestarintien risteyksessä ei silloin vielä ollut suurta Paragonin painotaloa. Sittemmin tuo talo on muutettu liikuntahalliksi. Pienellä etsiskelyllä löysin talon valmistumisvuodeksi 1979, joten jonkin verran sitä ennen tämän on täytynyt tapahtua.

Tulimme isäni kanssa autolla Puotinharjusta kohti Kontulaa. Nousimme loivaa ylämäkeä ja näimme vasemmalla puolella tietä vastakaadettua kuusikkoa. Ihmisiä oli nostelemassa kaadettujen kuusien latvoja ja selvästi valitsemassa itselleen joulukuusta. Monia autoja oli pysähtyneenä tien varteen ja ihmiset "markkinapaikalla" täydessä touhussa. Mekin haistoimme tilaisuutemme tulleen!

Ajoimme perille ja haimme kiireesti kellarikomerosta kattotelineen ja käsisahan. Kattotelineen kiinnitys sujui tuskallisen hitaasti ja koko ajan oli mielessä, että vieläköhän sieltä riittäisi meillekin joku kelvollinen latvus. Vihdoin pääsimme paikalle takaisin ja parkkeerasimme tien varteen. Ihmiset tuntuivat jo lähteneen, minkä ilolla panimme merkille. Kävimme suoraan kuusien kimppuun, mittailimme ja puntaroimme, kuten kuusimetsässä kuuluukin tehdä. Meillähän ei ollut mihinkään kiire, kun muut olivat jo omansa saaneet. Sitten löytyi sopiva kuusi ja aloimme nostaa sitä auton katolle. Emme ehtineet saada naruja kunnolla kiinni, kun kävi käry!

Paikalle porhalsi mies, joka huusi jo kaukaa: "Hei te siellä! Ettekö tiedä, ettei niitä saa ottaa?" Emme tienneet. Itse asiassa meistä niitä oli jopa ihan lupakin ottaa - eihän ne olleet kenenkään ja joulukin oli muutaman päivän päästä. Muistan, että syntyi aika kiivasta keskustelua, kunnes tilanne alkoi rauhoittua. Loppuselvittelyä päätettiin jatkaa meillä kotona. En tiedä oliko mies Paragonin työntekijä ja vartioimassa heidän omaisuuttaan; tulevan rakennuksen altahan metsää oli kaadettu. Tai sitten maat - ja puut - olivat vielä kaupungin ja mies oli Helsingin kaupungin kuusivahti.

Ehkä tunnin kuluttua ovikellomme soi ja mies tuli sisään. Hän istuutui nojatuoliin, avasi salkkunsa ja kirjoitteli papereihinsa jotakin. Etukäteen jotenkin jännitin mitä kaikkea tästä seuraa, mutta tunnelma muuttui heti alussa aika leppoisaksi. Molemmat, isäni sekä hän, olivat ehtineet sulatella tapahtumaa. Hän ymmärsi erheemme ja me tietysti, ettei puu muutu kaadettaessa yhtäkkiä kenen tahansa omaksi. Tilaisuus oli vaan tehnyt meistä varkaita! Yhteisymmärryksessä kuuselle soviteltiin hintaa ja muistaakseni saimme jopa pitää kuusen. Lähtiessään mies toivotteli meille hyvät joulut ja me vastavuoroisesti hänelle.

Tapahtumasta ei loppujen lopuksi jäänyt kovinkaan rikollinen olo eikä paha mieli, ehkä pikemminkin nolotti. Tästäköhän meille on jäänyt jo perinteeksi muodostunut vitsikäs joulusanontamme: "varastetun kuusen latvassa tähti loistaa kirkkaimmin!"

KEVA:n tontilla

Älkää huolestuko, emme ole joutumassa blogin aihealueiden ulkopuolelle! En aio käsitellä päivänpolitiikkaa, vaikka otsikosta voisi näin päätellä. Kuljemme yhä tukevasti muistojen poluilla.

KEVA:n toimitalo, Unioninkatu 43

KEVA on ollut viime päivinä kovasti uutisotsikoissa, aiheesta tai aiheetta. Itseni uutisointi sai sukeltamaan yhteen muistooni.


Muistoni tapahtumapaikka on silloin vielä lähes tyhjä tontti Unioninkatu 41-43.


Nykyisin Unioninkatu 43:ssa sijaitsee vuonna 2005 valmistunut Käpy ja Simo Paavilaisen suunnittelema KEVA:n toimitalo.



Tontti oli siihen aikaan avara. Sillä oli mäki ja mäen päällä symppis vanha talo. Muuten tontti oli tyhjä. Se muodosti aukon aikoinaan Helsingin suurimman asuintalon, Pikku Naantaliksikin kutsutun, Unioninkatu 45:n talon ja Liisankadun kulmassa olevan korkean Unioninkatu 39:n talojen väliin.

Tuohon suureen Unioninkatu 45:een liittyy myös muistojani, olihan sekin vain "sillan mitan päässä" Hakaniemen torin reunalla sijainneesta omasta kotitalostani ja selvästi pikkupojan liikkuma-alueen sisällä.

Kerran liikuskelin siellä päin - syytähän ei useinkaan tarvittu - ja pääsin seuraamaan autonpudotusnäytöstä.

Tapahtuman on täytynyt liittyä jollakin tavoin turvavöiden käyttöön. Auton pudottamisella haluttiin kai konkreettisesti näyttää, millaista jälkeä törmäys saa aikaan. Silloin on varmaan myös kerrottu mitä ajonopeutta tehty pudotus vastaa ja onko törmätty kiinteään esteeseen vai toiseen ajoneuvoon. Omaan mieleeni ei tuollaiset tekniset yksityiskohdat kuitenkaan ole tallentuneet.

Ainoa tallentunut muistikuva on korkealla nosturin vaijerissa roikkuva musta auto, keula alaspäin. Tuijotan jännittyneenä autoa.. Sitten vaijeri yhtäkkiä löystyy ja auto rysähtää hiekkaiseen maahan. Kuuluu ilkeä räsähdys ja särkyvän lasin helinä. Tulee hiljaista. Auto jää lyttynokkaisena kiinnostuneiden ihmisten ihmeteltäväksi.

Yritin muistella auton merkkiä. Me pojathan tunsimme kaikki autot jo pienen pienestä vilahduksesta vaikka sadan metrin päästä! Sen muistan, että autossa oli pulleat lokasuojat, selkeä etusäleikkö ja erilliset etulamput. Siis hyviä tuntomerkkkejä, näyttihän sen ajan autot vielä autoilta!

Jostain syystä ajatukseni ovat lukittuneet Citroen Traction Avant'iin. Kyseessä on saattanut kyllä olla joku vastaavan näköinen amerikanrautakin.

Olisin kiitollinen, jos joku muukin muistaisi tämän tapahtuman ja ehkä osaisi kertoa siitä enemmän. Samoin kuin tuosta mielestäni viehättävästä tontista.



Lisäys 29.12.2013

Löysin arkistoistani vanhan lehtileikkeen, josta skannasin oheisen kuvan. Pax-mainoksen edessä on tuo mainitsemani tyhjä tontti.

Miksi muurahaispuu?

Tiedän, että on olemassa myös Muurahaispuu-niminen kirja, mutta tällä blogilla ei ole sen kanssa mitään tekemistä. Tai aivan vähän on! Erikoinen sattuma - melkeinpä johdatusta - nimittäin on, että olen asunut vuodet 1966-1978 kirjan kansikuvassa oikealla näkyvän kolmikerroksisen talon C-rapun ylimmässä kerroksessa. Kotitaloni oli A-talo ja kannen kuva on näköjään otettu B-talosta.

Olen kauan käyttänyt työnimeä muurahaispuu omissa kirjoitelmissani, jotka käsittelevät omaa elämääni. Asuin 1950-luvulla Helsingin Töölössä, Messeniuksenkadulla, pienessä yksiössä äitini ja isäni kanssa. Jossain läheisessä puistossa, jota en enää nykyään osaa paikallistaa, oli suuria lehmuksia(?) ja yhden rungossa oli ontto kolo. Kolossa asusteli suuria tummia muurahaisia ja halusin usein nähdä nuo muurahaiset lähempää, vaikka ne muistaakseni hieman pelottivat minua. En itse alle 5-vuotiaana ylettynyt näkemään sisälle koloon ja äitini nosti minua niin, että näin onkalossa touhuavat muurahaiset.

keinumassa Töölössä 1956

Vuosikymmeniä sitten löysin mielestäni noihin puihin sopivia kantoja, mutta ihan varma en voi olla. Puut olivat muistaakseni jonkun kadun varrella rivissä, mutta aivan varma en tästäkään ole. Sen koommin en ole puita enää yrittänyt paikallistaa. Ne ovat kuitenkin syöpyneet muistijäljiksi silloisesta lapsen elämästäni ja säilyvätkin siellä Helsingin kaupungin puistotyöntekijöiden toimenpiteistä huolimatta ikuisesti.


Pyydän anteeksi etenkin kirjailija J. Pekka Mäkelältä ja muiltakin, jos aiheutan hämminkiä ja sekaannusta mutta haluan ainakin toistaiseksi tällä perusteella pidättää myös itselleni jonkinlaisen oikeuden sanaan muurahaispuu!