15.6.2018

Tällainen tästä tuli

Tämä blogi lopettaa

Vielä yksi matkakertomus.

Viitisen vuotta sitten jouduin pikaisesti etsimään asiakkaalle ratkaisua uudeksi blogialustaksi. Tutkin toteutustapoja, yleisyyttä ja kustannuksia. Kokeilin otsikointia, tekstityylejä, kuvien liittämistä sekä erilaisia ulkoasuja. Kirjoittelin sekalaisia tekstinpätkiä nähdäkseni miten eri ominaisuudet toimivat.

Tätä omaa blogiani ei pitänyt edes syntyä, eikä tälle matkalle edes lähteä. Mutta niin vain lähdin. Kirjoittaminen oli toki ollut osa elämääni jo jossain määrin ennen tätäkin. Kuitenkin tämän myötä kirjoittamisesta tuli julkista. Asia, jota en olisi joskus kouluaikojen surkeana ainekirjoittajana voinut uskoa.

Viisi vuotta ja 80 kirjoitusta! Tämä on ollut ihmeellinen matka, joka on nyt tullut tiensä päähän. Muut matkani ja reissuni jatkuvat, kuten myös omista elämäntapahtumistani kirjoittaminenkin. Kirjoittaminen suuntautuu kuitenkin jatkossa muualle.

Tämä blogi on ollut uskollinen liikuttaja, se on vienyt minua aina uusiin ja uusiin maastoihin. En ole halunnut kirjoittaa samoista tutuista paikoista. Vielä jäi kiertämätöntä reittiä ja kulkematonta polkua vaikka kuinka paljon. Näiden kiertämistä jatkan ja luonnossa liikkumista.

Läheisimpiä kirjoituksia olivat henkilökohtaiset lapsuuden ja nuoruuden kokemukseni Helsingissä. Ne jäivät ehkä liiankin vähälle näiden kirjoitusten joukossa. Oli helpompi valita pitkästä listasta joku kansallispuisto tai muu luontokohde ja kirjoittaa siitä. Silti katson aika hyvin pysyneeni alussa päättämissäni kolmessa aiheessa  - Luontoa, Helsinkiä, Ajatuksia.

Luin aivan äskettäin lehtiartikkelin, jossa kehotettiin etsimään joku lapsuuden tai nuoruuden kuva ja miettimään mitä sanoisi tuolle nuoremmalle minälleen nyt vanhempana, kun tietää miten elämä meni siitä eteenpäin. Kiehtova ajatus!


Jään miettimään mitä sanoisin tälle kolmevuotiaalle pikkupojalle. Seison Helsingin rautatieasemalla odottamassa tätiäni junalta. Aurinko taitaa häikäistä tai sitten ilmassa on epävarmuutta miten elämä menee. Sormikin hakeutuu suuhun, jospa se toisi tukea ratkaisujen teossa.


Tässä reilu 60-kymppinen tietää jo enemmän elämästä ja sen miten se meni tuosta kesäisestä hetkestä eteenpäin. Sormi ei ole enää suussa mutta mietin yhä missä kasvoi se alkuperäinen muurahaispuu ja löydänkö enää yhtä kiehtovaa asiaa. Eli oman muurahaispuuni etsintä jatkuu, siitähän tämä koko blogi sai nimensäkin.

Kiitos mielenkiinnosta!

Seppo Laitinen

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti