18.12.2016

Leivonmäki joulun tuopi

Rauhallinen lauantaipäivä Soimalammella 17.12.2016

Kun mieleni tekee extempore-luontoretkelle näin joulun alla, näyttää jostain syystä käyvän niin, että suuntaan kulkuni aina Leivonmäelle. Kuten olen maininnut, olen enemmän sulanmaan kulkija kuin hiihtovaellusihminen ja metsässä kulkeminen jalan ei salli kovin paksua lumikerrosta, lumikenkäretket ovat sitten asia erikseen. Näiden kotinurkkien lumitilanteen arviointi on paljon helpompaa kuin arvioida tilannetta jossain kauempana.

Tällä kertaa ajankohdaksi osui lauantai viikkoa ennen jouluaattoa. Koska sääkin oli pitkästä aikaa vähän kirkkaampi eikä sen kummempia jouluvalmisteluja tai muitakaan kiireitä ollut tiedossa, lähdin Leivonmäelle. Paljastettakoon, että minulla on siellä yksi aivan erityisen mieluinen paikka, Soimalammen laavu. Se jos mikä, soveltuu rauhalliseen oleiluun ja näin joulun alla myös jouluisen tunnelman saavuttamiseen.

Maltoin odotella lähdön kanssa peräti aamu 9:ään, jolloin taivaanranta alkoi vaalentua. Silti olin jo ennen 10:tä Selänpohjan parkkipaikalla enkä yllättynyt, että muita autoja ei näkynyt. Pitkin matkaa olin vilkuillut tienvierille ja sivuille jääviin metsiin arvioiden lopullista lumensyvyyttä perillä. Aivan kansallispuiston lähistöllä lunta tuntui yllättäen olevan paksummin kuin Jyväskylän ympäristössä.


Tästä kuvasta pystyy vähän hahmottamaan lumikerroksen paksuutta. Soimalampi, sinnepä siis! Alkumatkan polkuosuutta oli kuljettu ehkä edellispäivänä viimeksi. Kulkusuuntaani vastaan tuli yhdet kengänjäljet ja yhdet koiranjäljet. Muiden kulkijoiden jäljiltä polku oli kovapohjaisempi kuin polun viereinen hanki, jossa olisikin ollut raskasta tarpoa. Oli mukava seurata koiran ja sen ulkoiluttajan jälkiä. Ihminen kulki polulla ja koirakin enimmäkseen. Välillä se oli tehnyt lyhyen koukkauksen polun ulkopuolelle palaten taas polulle. Mitä lie päässään oli liikkunut tai mitä hajuja nenäänsä saanut?


Vähän matkaa kuljettuani huomasin auringon nousseen ylemmäksi ja kultaavan jo puiden runkoja. Mieltä piristi nähdä auringonvaloa monen harmaan päivän jälkeen. Jo tässä vaiheessa tuntui, että päivästä tulee onnistunut...


Rengasreitiltä haarautuu oma polkunsa Soimalammelle ja se polku oli melkoisen kulkematon. Muutenkin rengasreitillä on varmaan enemmän kulkijoita kuin tällä omalla pistollaan. Matkaa oli vain 1,3 km, minkä nyt menisin vaikka ryömien. Tiesinpä koskemattomasta polusta päätellen ainakin saavani olla rauhassa.

Tuntuu vähän ristiriitaiselta, kun sanon haluavani olla rauhassa, mutta juuri tällä retkellä halusin olla yksin ja kuunnella talvisen metsän hiljaisuutta. Enimmäkseenhän kuljenkin yksin ja kieltämättä välillä kaipaan retkiseuraa, joskus kovastikin! Ainakin nuotioilla tai majapaikoissa on mukava tavata muita reissaajia ja vaihtaa kuulumisia. Tuosta yksinäisestä koiran kanssa kulkijasta tuli mieleen, että koira olisi varmaan hyvä kaveri eräretkillä. Koira, joka olisi eräretkeilyyn sopiva, eikä mikään sellainen pieni kaupunkilaiskoira, joka takertuisi jokaiseen risuun kiinni. No, koiran pitämiseen liittyy paljon muutakin enkä ole ajatellut koiraa hankkia. Jatketaan siis kulkemista yksin...


Lähestyessäni Soimalammen laavua polulle ilmestyi ketun jäljet. Se oli kulkenut pitkät matkat polkua pitkin, kunnes yhtäkkiä oli lähtenyt metsään. Hiiret, myyrät tai jotkut muut pikkunisäkkäät olivat juosta pipertäneet hangella ja saaneet aikaan pitkää jälkinauhaa puiden oksien alle. Jossain vaiheessa hirvi oli astunut pitkospuiden poikki. Sen sorkat olivat painuneet syvälle pehmeään maahan ja jälkien pohjalla näkyi tummaa vettä. Yksiäkään jäniksen jälkiä en nähnyt vaikka yleensä ne ovat yleisimmät jäljet talvisessa metsässä. Eipä täällä yksin tarvinnut kulkea vaikka puhekavereksi ei noista minulle ollut. Ei osuttu edes näköetäisyydelle.

Leivonmäki, Soimalampi

Laavu oli siinä missä ennenkin. Katseli yksinäisenä Soimalammelle päin ja toivottavasti ilahtui tulostani, toisen yksinäisen. Vieraskirjasta luin, että edelliset kävijät olivat olleet laavulla viikko sitten. Lunta oli satanut nuotion ja penkkien päälle. Laavun reunassa oli muutama pilkottu polttopuu, hyvä edes niin. Lisää kuitenkin tarvittiin, joten suunnistin puuvajalle. Puuvajassa oli vain paksuja pöllejä, mutta onneksi pari vähän ohuempaa, joista aloin sahata puita. Kirves oli melko huonossa terässä, joten kovin suuriin puutalkoisiin ei tehnyt mieli ryhtyä. Sain niistä kuitenkin riittävästi omiksi tarpeikseni ja pilkoinpa vielä vähän ylimääräistäkin.

Soimalampi

Sainpahan vielä kertaalleen lyhennettyä niitä vanhoja puuvelkojani oikein korkojen kanssa! Nämä ovat seuraavalle kävijälle.


Tässä hetkessä on jotain lumoavaa; juuri sytytetyt tulet ja ensimmäinen savun tuoksu leijailee nenään. Vaikkei olisi kylmä eikä edes mitään paistettavaa, niin tulet on pakko tehdä! Pelkkä savukiehkuroiden ja liekkien katselu rauhoittaa. Tässä tapauksessa vielä lisäksi lisääntyvän lämmön aiheuttaman lumen sulamisen seuraaminen. Ilmassa oli selvästi joulun tunnelmaa! Ympäröivä lumen valkeus ja hiljaisuus vain korosti sitä!

Kun nuotio oli varmasti syttynyt, oli aika lisätä päälle taukovaatetta ja kaivaa eväät esiin. Vanha vuosien takaa tuttu solumuovinen alustakin oli yhä tallella. Se taitaa kuulua laavun "vakiovarusteisiin", samoin kun laavun eturäystääseen ripustettu pieni kynttilälyhty. Olisinpa hoksannut ottaa mukaan yhden tuikun, lisäämään entisestään jouluista tunnelmaa!

Siinä tulta tuijottaessani rannan puihin lennähti parvi pyrstötiaisia. Ne kieppuivat pikkuoksissa pitkät pyrstöt heiluen. Pienet iloiset piipahdukset täyttivät ilman ja sitten ne lensivät matkoihinsa. Olipa kiva yllätysvierailu!

Säärystimet
Yhdessä ottamassani nuotiokuvassa näkyy myös jalkani, joten laitanpa senkin näkyviin ja kerron vähän varusteistani. Lumessa rämpiessäni, joko jalan tai lumikengillä, käytän säärystimiä. Joskus kaksiakin, kuten tällä kertaa. Housun lahkeiden alla pidän villalangasta kudottuja ja lahkeiden päällä tällaisia kaupasta ostettuja säärystimiä. Nämä osuivat pari talvea sitten jonkin eräliikkeen tarjouslaarista silmään ja ovat ajaneet asiansa. Eipä mene lumi kengän varsista sisään eikä housunlahkeet kastu! Olen todennut, että harvoin jaloissa tuntuu liian kuumalta ainakaan näin talvisaikaan ja on mukavampi olla, kun jalat pysyvät lämpiminä. Kenkinä käytän tavallisia talvilenkkareita tai vaelluskenkiä. Samoja kenkiä käytän lumikenkien ja eräsuksien siteissä.

Lopuksi pari sanaa eväistä. Pikkureissuilla, kun ei ole tarkoitus tehdä ruokaa tai keittää vettä tulilla, keitän lähtiessä termokseen kuumaa vettä. Purukahvia, teelipukkeita ja mehutiivistettä kuljetan mukanani erikseen ja valmistan haluamani juoman kuumasta vedestä. Kuuma vesi käy lisäksi nesteeksi, jos vesipullolle kävisi jotain hassua.

No niin, taas sain monta tuntia reipasta liikuntaa ja raitista ulkoilmaa. Näillä "eväillä" onkin mukava rauhoittua joulun viettoon.