Täällä Jyväskylässä jäät alkavat mukavasti paksuuntua ja odotan kovasti pääsyä taas jäälle. En välttämättä luistelemaan, enkä välttämättä edes hiihtämään. Kovin innokas pilkkijäkään en ole, mutta järvien ja merien jääpeite tuo mukavaa vaihtelua päivittäisiin liikkumismahdollisuuksiin.
Tällaisesta vaihtelunhalusta ja seikkailunkaipuustani esimerkkinä tällä kertaa vuoden 2003 maaliskuussa tekemäni pyöräretki. Asuin silloin vielä Keski-Pohjanmaalla ja olin veneillyt etenkin Lohtaja-Kalajoki alueen edustalla. Melko usein veneilykauden ulkopuolellakin kulkuni suuntautui meren rannalle. Jollain tällaisella reissulla sinä keväänä olin, kun huomasin pilkkijöiden ja muiden jäällä liikkujien ajelevan jäällä moottorikelkoilla ja henkilöautoilla.
Jää näytti ainakin rannalta katsottuna melko tasaiselta, joskin märältä. Aurinko oli jo katsellut keväisillä silmillään jäätä sen verran pitkään, että oli syntynyt laajoja matalia lammikoita lumen sulamisvesistä. Kävellen liikkumista varten olisi tarvittu kumisaappaat, eikä koko päivä kumisaappaissa oikein tuntunut mukavalta ajatukselta. Autollakaan en halunnut jäälle lähteä, koska olinhan menossa ulkoilemaan. Sen sijaan keksin kaivaa esille maastopyöräni. Sillä kuvittelin viilettäväni pitkin jääkantta minne asti ikinä haluaisinkaan. Tietysti eteen tuleva avovesi olisi minut pysäyttänyt, kevät oli nimittäin jo niin pitkällä, että meri oli jäässä vain rannikon edustalta.
Pakkasin repun täyteen evästä ja varasin sopivaa lämmintä vaatetusta. Päähän tuulenpitävä pipo ja käsiin paksut nahkarukkaset. Pyörä auton peräkoukkuun ja suunta kohti Kekolahden kalasatamaa. Tuon kalasataman veneluiskalta laskin veneen usemmiten vesille, silloin kun veneily tapahtui niillä seutuvilla.
Oli melko kirkas sää ja lähtiessä jo rannassa meinasi tulla hiki. Olin pyntännyt päälleni selvästi liikaa vaatetta. Maastopyörässäni ei ole minkäänlaisia kiinnitystelineitä, joten kaikki tavarat on kuljetettava selkärepussa ja päällä, kuten olin vaatteideni kanssa menetellyt. Kaunis sää sai minut suunnittelemaan ajamista jopa Maakallaan asti. Olin ajellut melko lähellä sitä veneellä, mutta koskaan en ollut maissa käynyt. Nyt olisi oiva tilaisuus paikata tämä asia. Sinne olisi matkaa vajaat 20 km eikä sellainen tuntunut pyörällä ajettavaksi oikein matkalta eikä miltään.
Ennen jäälle menoa laskin pyörän satulan melkein ala-asentoon, jotta saisin helposti jaloilla maasta tukea. Tai siis, jäästä. Sain huomata jo ensimmäisten satojen metrien matkalla, että tämä oli järkevä päätös. Pyörä tahtoi väkisin luiskahtaa alta heti, kun alla oli pelkkää märkää jäätä. Jaloilla tukien pysyin joten kuten pystyssä mutta kunnollisesta ajamisesta ei oikein tullut mitään.
Sitten aloin kierrellä lumilaikkuja pitkin. Vaaleat lumilaikut olivat kuin saaria niitä ympäröivässä tummemmassa "meressä". Ylitin niiden välisen liukkaan "salmen" aina kieli keskellä suuta. Ehkä kilometrin edettyäni totesin tämän tavan aika rasittavaksi. Minun piti keskittyä hakemaan turvallista reittiä aina seuraavaan "saareen" enkä voinut yhtään nauttia maisemista ajaessani. Jos halusin vähänkään enemmän katsella ympärilleni, minun piti kokonaan pysähtyä. Lisäksi lunta oli kymmenkunta senttiä ja se upotti pyörän renkaiden alla. Ajo tuntui aika raskaalta.
Seuraavana temppuna laskin pyörän renkaista ilmaa melkoisen paljon pois. Tämä on maastopyöräilijöiden keino lisätä renkaiden pitoa. Löysillä renkailla ajo lumilaikuissa tuntui vielä raskaammalta. Otinkin suunnan suoraan avomerelle ja aloin polkea välittämättä oliko edessä lunta vai jäätä. Muutaman suuren vesialueen ylityksessä niitä sitten alkoi tapahtua - kaatumisia. Tai miksi noita nyt nimittäisi. Ensin pyörä alkaa luistella puolelta toiselle allani. Lasken toisen jalan maahan ja sitten toisenkin. Vauhti pysähtyy melkein kokonaan ja tukijalka alkaa hiljaa luistaa alta. En oikeastaan kaatunut. Pyörä kyllä kaatui ja minä opin vähitellen kellahtamaan kyljellään olevan pyörän päälle, jottei housun takamukset olisi kastuneet. Vaikka kastuivathan ne.
Näin kilometri toisensa jälkeen taittui. Etenin pikku hiljaa taistellen ja viimeiset saaret jäivät taakse. Maakalla näkyi silti vielä kaukana kilometrien päässä. Avomerellä alkoi tuulla. Paksun toppatakin alle kertynyt hiki ja meriveden kastelemat housut saivat olon tuntumaan kylmältä. Lisäksi polkeminen polvet koukussa alkoi väsyttää. Jossain kohtaa jäälakeutta tajusin karun totuuden; jokainen poispäin kuljettu kilometri olisi kuljettava toisinkin päin. Käännyin takaisin.
No, Maakallaan asti en päässyt. Se saari on vielä valloittamatta. Muistona ovat nämä kolme digikuvaa, jotka on muuten otettu ensimmäisellä digikamerallani, Canon G1:llä. Kaatumisista jäi muistoksi viilto toppapukuni lahkeeseen, kun lahje kulkeutui jonkun pyllähdyksen yhteydessä ketjujen väliin. Paras muisto on kuitenkin muisto tästä itse reissusta, joka palaa mieleeni aina kun liikun jäällä.
