Sain viimeaikojen vauhdikasta "vipinää ja vaakalentoa" -tilannettani rauhoitettua sen verran ja laskettua korkeutta niin, että ehdin piipahtamaan Vororotissa. Sekin tapahtui tosin menomatkallani Helsinkiin. Kuten joskus mainitsin, olen yrittänyt käyttää leppoisampaa Päijänteen länsipuolista reittiä, jolla on vähemmän liikennettä ja enemmän katseltavaa.
Jämsää kohden ajaessani muistin tuon hauskankuuloisen sanan Vororotti. Sen alkuosa tarkoittaa kai voroa, varasta tai jotain muuta rosvoa. Sellaisten huhutaan piileskelleen tuossa rotkossa ja pitäneen tuliaan siellä. Nokijälkiäkin on joku ollut näkevinään kallioseinissä. Onkohan tuo rotti sitten se rotko?
Koska aikatauluni oli sen verran väljä ja mukana oli sopivaa vapaa-ajan vaatetustakin jatkoin Jämsän liikenneympyrästä suoraan Tamperetta kohden, enkä kääntynyt tapani mukaan vasemmalle Lahteen. Reilun 10km kuluttua käännytään hiekkaiselle ja mutkaiselle sivutielle ja muutaman kilometrin jälkeen ollaankin jo perillä tuolla kulttuurihistoriallisesti arvokkaalla rauhoitetulla luonnonsuojelualueella. Tienvarressa vasemmalla puolen tietä on viitta Vororotti 0,4. Kovin pitkästi ei autolta siis tarvitse kävellä. Autoille on kovin vähän tilaa tienvarressa, mutta ei kai tuonne väentungosta taida koskaan syntyä.
Sää oli aurinkoinen ja rotkolle vievä polku melko helppo kulkea. Hyvillä ja tukevilla jalkineilla kannattaa silti varustautua, sillä itse rotkossa ja sen ympärillä kulkeminen on vaativaa. Huonojalkaisten ei kannata edes yrittää! Polku haarautuu ja rotkovajoaman voi kiertää kummin päin tahansa tai sitten laskeutua rotkon pohjalle. Itse laskeuduin suoraan alas.
Suurten kivilohkareiden seassa ei ole sen kummempia kulkureittejä tai polkuja, kukin menköön mistä pääsee tai minne haluaa. Itselläni oli mukana pieni olkalaukku, jossa oli termospullo ja hieman kahvievästä. Lisäksi kaulahihnassa roikkui järjestelmäkamera. Monin paikoin ne tuntuivat olevan liikaa, koska välillä molemmat kädet oli valjastettava itseni tukemiseen.
Tässä on kai niiden muinaisten rosvojen piiloinaan käyttämiä luolia. Moniin olisi mahtunut ryömimään sisään.
Olin joissakin nettijutuissa nähnyt mainintoja ja kuvia ihmishamoisista kivikasvoista rotkon seinämillä. Niitä lähdin vartavasten etsimään. Olivatkohan ne niitä kuuluisia Jämsän äijiä, jotka jäivät taivaasta?
Ja toden totta. Lähemmäksi päästyäni aloin erottaa kallioseinämässä selviä neniä, silmiä ja suita.
Oli isompaa ja pienempää kaveria, jotka kuiskuttelivat keskenään. Pelkäsin jo, että olin tullut häiritsemään heidän vuosituhantista rauhaansa jollakin sopimattomalla tavalla.
Tämä dinosaurus näytti olevan unessa mutta kun pääsin lähemmäksi, se yllättäen nosti päätänsä ja pyysi minua rapsuttamaan sitä leuan alta. Tein työtä käskettyä, koska en uskaltanut vastustellakaan vaikka se näytti aika lempeältä.
Olipa mukava paikalliskohde, jonne ei suuri yleisö varmaankaan tiedä poiketa. Rotkon laidalla vietetyn kahvihetken jälkeen olikin aika suunnata kohti ruuhkaista Etelä-Suomea..
