Helsingin Sanomien kolumnin herättämiä ajatuksia
Nyt ei luontoretkeillä eikä muistella historiallisia asioita. Ajatellaan vaihteeksi! Se on välillä ihan mukavaa ja joskus jopa hyödyllistä. Äsken nousin ylös sängyltä mukavasta lehdenlukuasennostani tähän koneen ääreen kirjoittamaan tätä.. ja ajattelemaan.
Luin Anu Kantolan kirjoituksen "MONELLA ON KAKSI MINÄÄ". Siinä hän kertoi itsestään ja siitä miten on asunut lapsuutensa maaseudulla. Sitten muutto Helsinkiin aiheutti hänen elämänsä halkeamisen kahtia. Hänelle syntyi kaksoisidentiteetti. Toinen puoli oli maalainen ja toisesta oli muodostumassa hyvää vauhtia kaupunkilainen.
Laitan tähän suoraa lainausta: "Elämä kaksoisidentiteetin kanssa on usein taiteilua ja vaikenemista kahden minuuden välimaastossa. Vähitellen olisi ajateltava, että emme tarvitse vakaata ja vankkumatonta alkuperäistä identiteettiä vaan joustavan, kimmoisan ja uteliaan minuuden. Siinä voi olla monenlaisia aineksia, joita ei tarvitse lohkoa erillisiksi osiksi. Emme ole joko maalaisia tai kaupunkilaisia vaan sekä maalaisia että kaupunkilaisia. Emme myöskään kantasuomalaisia tai maahanmuuttajia vaan Suomessa asuvia ihmisiä, joista jokaisella on oma tarinansa."
Tuo oli hienosti sanottu! Kirjoitin 2015 toukokuussa vanhasta lehtileikkeestä, jossa sanottiin meidän olevan kaiken sen summa, mitä olemme aikaisemmin olleet. Tapaamamme ihmiset, asuinpaikkamme ja elämänkokemuksemme ovat tehneet meistä sellaisia kuin olemme nyt. Näinhän Kantolakin asian näkee. Hän puhuu kahdesta minuudesta, jotka ovat koko ajan läsnä, ollaan siis sekä että.
Olen ajatellut itseäni ja omaa identiteettiäni. Olenko kaupunkilainen vai maalainen? Muutto 1985 pienelle paikkakunnalle Keski-Pohjanmaalle oli suuri muutos syntyperäiselle kaupunkilaiselle. Olin asunut 31 vuotta Helsingissä, koko siihen astisen elämäni. Varttunut pikkulapsesta nuorukaiseksi sen kaduilla ja lähiöissä. Tunsin kaupungin ja sen kulmat, useiden kaupunginosien pihat ja porttikongitkin. Sitten vartuin aikuiseksi, siirryin työelämään ja muutin omaan asuntoon. Löysin elämänkumppanin ja ensimmäinen poikamme syntyi, sitten toinen. Hekin ovat syntyperäisiä helsinkiläisiä.
Molemmat vanhempani olivat maalta syntyjään ja muuttaneet Helsinkiin 1950-luvun alussa. Ovat ehkä kokeneet samaa elämänsä halkeamista kuin Anu Kantola. Siellä se maalainen on jossain minunkin sisälläni, vanhempieni perintönä. Jos olisin jatkanut elämääni Helsingissä, kaupunkilaisuuteni olisi vahvistunut ja identiteettini olisi muodostunut ehjäksi. Miten olisi käynyt pojille? Hehän ehtivät asua elämästään vain pari kolme vuotta Helsingissä. Keinä he itseään nyt pitävät? Tekemäni ratkaisu ei vaikuttanut pelkästään itseeni vaan myös lähimmäisiini. "Se minkä nyt hyväksyt tai hylkäät muokkaa sinua huomiseksi", näinhän paperisuikaleen mietelmässä sanottiin.
Itse en tunne, että elämäni olisi silloin haljennut. Pikemminkin pääsin kokemaan sen tunteiden heiluriliikkeen, jonka jokainen suuria vapaaehtoisia muutoksia elämässään tehnyt kokee. Ensin ollaan muutoksesta huumaantuneita. Kaikki nähdään ruusuisena ja hyvänä uudessa, vanha saa mennä menojaan, kunnes iskee rekyyli. Vanha taakse jätetty aletaan sittenkin nähdä parempana, ehkä jopa kadutaan muutosta. Jonkin ajan kuluttua nähdään asiat realistisesti, löydetään molemmista vaihtoehdoista hyviä ja huonoja puolia.
Sitten kohdalleni tuli vielä kolmas muutto 20 vuoden jälkeen tänne Jyväskylään. Alkoiko kaupunkilaisuuteni taas vahvistua vai ei? Tai vahvistuuko jatkossa, koska nyt on vuosia täälläkin jo takana yli 10? No, joka tapauksessa edessä oli taas ennestään tuntematon maakunta, sen ihmiset ja elämäntapa. Jostain tämän paikkakunnan lehdestä luin luonnehdinnan näistä keskisuomalaisista ihmisistä. He ovat suvaitsevaisia, koska asuvat keskellä Suomea ja ovat siksi tottuneet kulkijoihin. Murrekin on täällä melko neutraalia, samaa yleiskieltä, jota itsekin puhun.
Mitä tämä muuttaminen on sitten tehnyt identiteetilleni? Sen ainakin, että en tunne olevani oikein mistään kotoisin. Tai tiedän tietysti syntyneeni Helsingissä, mutten kuvaile itseäni helsinkiläiseksi enkä edes entiseksi helsinkiläiseksi. Määritelmähän sekin tosin on, jos kertoo mitä ei ole. Pidän Helsingistä kovasti. Voisi jopa sanoa, että enemmän kuin siellä asuessani. Osaan nähdä kaupungin ulkopuolisen silmin. Kuljen siellä uteliaana kuin muualta kotoisin oleva turisti. Sen verran juurtumaton olen uusille paikkakunnille ollut, että en ole koskaan tilannut kyseisen paikkakunnan sanomalehtiä. Olen jatkanut Helsingin Sanomien lukemista, koska olen siihen niin tottunut. Voisin leikillisesti sanoa, että se on kotiseutulehteni!
Itselläni ei ole vahvaa identiteettiä minnekään päin maata. Olen toistaiseksi viihtynyt kaikissa asuinpaikoissani. Koti on tuntunut olevan aina siellä missä minäkin. Toistaiseksi tarkoittaa nimenomaan toistaiseksi, mikä voi olla hyvinkin pitkä aika. En kadehdi ihmisiä, jotka heti osaavat sanoa, mistä he ovat ja millaisiksi itsensä tuntevat. Ymmärrän heitä. Heillä on vahva ja ehyt identiteetti. Anu Kantola käyttää sanaa kaksoisidentiteetti. Omani on kai sitten triplaidentiteetti.
