31.12.2013

Suonenjoen vuoristossa

Vuoden viimeinen luontoretki, jolla tapaan metsurienkelin 30.12.2013

Talvisin ja kesäisin Jyväskylä-Kuopio väliä ajaessani olen kiinnittänyt huomiota ihan tien vieressä oleviin pitkulaisiin järviin ja niiden takana oleviin mäkiin. Paikka on vähän matkaa Koskelon kahvilasta Jyväskylään päin. Järvet ovat Kourujärviä ja niiden vieressä olevia pienempiä lampia. Korkeuskäyriä katsellessa arvaa, ettei kyseessä ole ihan helppokulkuisinta maastoa. Sitten silmä osuu paikannimiin: Halosenvuoret, Palanut vuori, Ilvesvuori, Mäkrävuori ja hännän huippuna Kuolemanvuori ja Jerusalemi. Tuntuupa olevan ihme paikka!

Pelkillä paikannimillä en löytänyt netistä juuri mitään. Sitten kokeilin "suonenjoki kuoleman vuori". Päädyin lintukuvaaja Olli Korhosen kirjoituksiin retkipaikka.fi-sivustolla. Yksi oli jopa otsikoitu "Kuolemanvuori on nimensä ansainnut!"

Kaipasin joulun välipäivinä ulkoilukohdetta ja muistin tämän mystisen alueen. Ajattelin kipaista Mäkrävuorelle ja sen jälkeen paluumatkalla katsastaa muita jyrkänteitä. (Pankaapa muistiin sana "kipaista"!) Etukäteen olin kartasta katsonut parhaimmaksi lähestymisreitiksi Korkeaniementien. Se näytti menevän riittävän lähelle ja siitä näytti lisäksi haarautuvan oikealle kartassa pilkkuviivoin merkitty tie, jota pitkin pääsisi vielä lähemmäksi. Käännyttyäni Korkeaniementielle menon katkaisi keskellä tietä seisova auto. Kuljettajaa ei näkynyt missään. Tiellä oli havuja ja metsätöihin viittaavaa roskaa. Kuuntelin kuuluisiko mistään ääniä, jotta olisin voinut käydä sanomassa muutaman sanan tuolle itsekkäälle autoilijalle, mutta metsä oli sillä hetkellä hiljainen.

Mäkrävuori, Kuolemanvuori

Käännyin ympäri ja otin suunnitelma B:n käyttöön. Hukkasentieltä kääntyisi vasemmalle silmukkaan päättyvä tie, joka menisi sopivasti Kuolemanvuoren lähelle. Sinne piti vain harmittavasti ajaa paljon pitemmästi. En ollut koskaan ajellut noita teitä, joten en tiennyt mitä tienviitoissa lukisi vai lukisiko mitään. Karttanakin oli vain oheinen karttatuloste. Hukkasentie johti ensin hiekkakuopille. Teitä haaroi ja pyöri isojen soraharjujen ympäri. Ota tästä nyt selvää minne varsinainen tie jatkuisi! Loppujen lopuksi sitä edestakaisin ajettuani ja sen sivuhaaroja kokeiltuani löysin oikean tien. Kello oli 11.30, kun pysäköin tien päähän silmukan reunaan. Teillä ajeluun oli tuhrautunut melkein tunti ylimääräistä ja kaikki sen tiellä seisoneen auton syytä.


Ennen maastoutumista söin pari voileipääni ja vaihdoin jalkaan kumisaappaat. Kahvit ajattelin juoda vasta jonkun upean kukkulan laella. Mukanani ei ollut kovinkaan paljon varusteita, koska tämähän on vain tällainen piipahdus ulkoilmaan joulunpyhien jälkeen. Näin ajattelin ja näin olin varustautunut.

Ihan heti ei näkynyt selviä kukkuloita, joista olisi päässyt valitsemaan. Sen sijaan näkyi melko tiheää metsää ja lähellä metsäinen ylöspäin nouseva rinne. Päättelin kartasta, että se on Kuolemanvuori. Aloitin kipuamisen sille. Kulkemisen jälkiä ei metsässä eikä vuorella oikeastaan näkynyt. Kyseessä ei siis ollut mikään suosittu tai loppuunkaluttu luontokohde! Kuljin jyrkänteen reunaa ja otin muutamia kuvia. Koko ajan häiritsi silmien ja kuvien eteen nousevat puut, joko rinteellä tai sen päällä kasvavat. Kuljin vuoren toiselle, vähän loivemmalle reunalle, josta otin kuvia viereisestä Mäkrävuoresta. Sekin oli puiden peitossa, mutta erottui selvästi muuta maastoa korkeampana kohtana. Sitten aloin laskeutua ja ajattelin käydä kuvaamassa Mäkrävuorta alhaalta päin.

Paikoin puita oli niin tiheästi, että piti oikein miettiä missä asennossa itsensä sekaan työntäisi. Kamera ja reppukin meinasivat tarttua oksiin. Sitten löysin metsäkoneen vanhan uran. Urassa oli vettä melkein puolisääreen ja välillä taas niin syvästi, että piti etsiä kiertoteitä. Tänä vuonnahan ainakin Keski-Suomessa joulun seutu on ollut hyvin sateinen ja lauha. Aikani rämmittyäni eteeni ilmestyi tumma kallioseinämä. En edes yrittänyt ottaa kuvia; eivät ne olisi onnistuneet ilman jalustaa noin pimeässä. Kuljin jonkun matkaa loivasti kaartuvan jyrkänteen alapuolella ja vähitellen se madaltui. Puskin taas itseni tiheän kuusikon läpi ja aloin nousta ylemmäksi. Lopulta olin Mäkrävuoren päällä. Tai ainakin näin luulen.

Vasta nyt aloin miettiä paluureittiä. Halusin lopettaa retken tähän ja oikaista suoraan autolle. Iltapäivä alkoi jo olla pitkällä ja hämärä tulisi reilun tunnin päästä. Mieleen iski jotenkin pettymys, kun olin odottanut hienoja korkeita "vuoria" ja upeita näköaloja. Sen sijaan sainkin taistella tietäni eteenpäin tiheissä pusikoissa, lammikoissa ja liukkailla jyrkänteillä.

Katselin märässä metsässä nuhjaantunutta karttatulostetta. Ysitie on tuolla lännessä ja suoraan etelässä on "silmukkatie". Minusta se on hyvä nimi tuolle nimettömälle metsätielle. Yritin kuunnella kuuluisiko ysitien liikenteen ääni. Ei kuulunut, oli ihan hiljaista. Taivas oli tasaisen pilvimaton peitossa, kuten oli ollut jo pari viikkoa. Missä on länsi ja missä on etelä? Aikaa ei ole missään tapauksessa enää pitkiin harharetkiin ennen hämärän tuloa. Muistelin minkälaisia kaarroksia ja rinteitä olen kulkenut. Katselin taas nuhjaantunutta karttaani. Mikään ei sopinut muistikuviin! Millähän mäellä tai vuorella ihan oikeasti olen? Aloin jo vaihtaa suunnitelmani silmukalle pääsystä pääsyksi ihmisten ilmoille. Vaan minne päin lähteä? Rehellisesti kai pitää sanoa, että olin sillä hetkellä eksynyt. Kovin kaukana ei mikään olisi, ellen harhautuisi kulkemaan suoraan itään. Sielläkin tulisi aikanaan teitä vastaan, mutta uhkaava pimeys alkoi huolestuttaa.

Mitä tehdä tällaisella hetkellä? Olla ainakin panikoimatta ja säntäilemättä. Istahdin juomaan ne kahvit vasta nyt. Yhden keksin ja pätkän suklaata jätin syömättä. Ihan noin varmuuden vuoksi. Sain ajatuksen yrittää paikallistaa ysitietä. Nousin ylemmäksi ja olin erottavinani vaimean huminan. Oliko se tuuli puissa vai ysitie? Sijoittelemalla itseäni sopivasti erotin kuin erotinkin tien ääniä. Huh, nyt on ainakin ilmansuunta jotakuinkin selvillä. Kaukana tie tuntui kuitenkin olevan ja ylhäältä näkyi sinne päin vain puiden latvoja ja samaa ryteikköä, jossa olin jo tarponut. Loppuukohan päivänvalo kesken?

Sitten jostain kaukaa kantautui moottorisahan päräyksiä. Moottorisahan! Se metsuriko Korkeaniementien varressa? Niin, tai sitten joku muu jossain ihan toisaalla.. Taas on mahdollisuus erehdykseen. Sain paikallistettua moottorisahan äänet ysitien suunnalle.

Nyt oli tehtävä päätös lähteäkö yrittämään harhailemalla löytää autolle vai suunnata ysitien varteen ja kävellä sitten autolle teitä pitkin? Vaikka pelkkä ajatus kilometrien kävelymatkasta (kierto)teitä pitkin tuntui tosi vastenmieliseltä, päädyin siihen. Sillä tavalla pääsisin ainakin täältä pois.

Laskeuduin alas ja lähdin kävelemään liikenteen ääniä kohden. En välittänyt esteistä, kunhan suunta säilyisi. Onneksi liikenteen äänet vähitellen voimistuivat ja sain varmuuden oikeasta suunnasta. Välillä kuului sitä moottorisahauksenkin ääntä. Alkoipa tuntua helpottavalta! Sitten tulla tupsahdin jollekin metsätielle. Sellainen tuntuu vaikean maaston jälkeen aina mukavalta, onhan ainakin tien jommasta kummasta päästä pääsy ihmisten ilmoille.

Ysitien humina kuului jo läheltä ja hetken kuluttua näin jo autojakin. Tie oli kuitenkin pitkän järven takana ja olisi päästävä jotenkin järven yli. Sitten tie kaarsikin sillalle! Eläköön, selvitäänhän täältä! En ollut enää pitkiin aikoihin katsellut karttaa, koska suunnistin äänien perusteella. Nyt jälkeenpäin rauhassa katsomalla selviää, että olin tullut Korkeaniementielle. Kohta näin edessäni miehen metsurin kamppeissaan, oranssi kypärä päässä ja moottorisaha kädessä. Tervehdin ja vaihdoin hänen kanssaan muutaman sanan. En voinut ajatellakaan, että olisin moittinut häntä auton pysäköinnistä. Varsinkin, kun hän itse totesi jättäneensä auton tielle esteeksi, ettei kukaan joudu kaatuvien puiden alle. Pikemminkin teki mieleni halata tuota pelastavaa enkeliä, metsurienkeliäni! 

Sulattelen vähän tapahtunutta ja kerron vähän myöhemmin otinko mistään opikseni..

29.12.2013

Talvimyrskyn ihailua Mäkiluodossa

Mäkiluoto
Tämänkertainen muistoni nousee mieleeni monissa yhteyksissä; muistellessani varusmiesaikojani, veneilykokemuksiani tai katsellessani vielä jäistä vapaana vellovaa talvista merta. Paikka on Mäkiluodon linnakesaari Porkkalanniemen ulkopuolella ja ajankohta vähän ennen joulua 1974.

Saatan jossain vaiheessa kirjoittaa enemmänkin varusmiehenä olostani Helsingin edustan linnakkeilla. Palvelin nimittäin Suomenlinnan Rannikkotykistörykmentissä helmikuusta 1974 tammikuuhun 1975. Mäkiluotoon tieni vei, kun aliupseerikoulun päätteeksi Isosaaressa kyseltiin löytyisikö vapaaehtoisia Mäkiluotoon. Sinne oli pitkän tauon jälkeen tulossa uusi alokaserä ja sille tarvittiin ryhmänjohtajia.
Huhu kertoi, että saarella oli vain yksi puu ja sekin oli lipputanko! Tätä taustaa vastaan ei kukaan odottanut vapaaehtoisia löytyvän. Kunnes yksi käsi nousi, minun käteni..

Olin viehättynyt paikan sijainnista keskellä ei mitään. Mäkiluoto oli ihan eri juttu kun Santahaminat, Suomenlinnat, Isosaaret ym kaupungin kupeessa olevat saaret. Santahaminastakin kuljettiin kahdesti viikossa iltalomille HKL:n sinisellä bussilla! Mäkiluodosta ei päästy joskus viikkokausiin käymään mantereella.

Jo ensikosketus saareen antoi esimakua mitä tuleman piti. Meitä oli yhteysveneellinen miehiä ja täydet varustereput oli tietysti tilanpuutteen vuoksi laitettu veneen katolle. Merellä keinutti ja aallokko oli melkoista, kuten aika usein noilla seuduin. Laiturille päästyämme moni huomasi reppunsa olevan läpimärkä. Repuissa oli tietysti silloinen maallinen omaisuutemme, koska oli kyseessä siirtyminen uuteen palveluspaikkaan. Oma reppuni oli onneksi päätynyt kasan päällimmäiseksi ja säilynyt siksi kuivana.

Yhteysalus oli 1915 Tsaarin laivastolle rakennettu Axel von Fersen. "Fersu" tuli meille tutuksi puskiessaan melkein kelissä kuin kelissä meitä hakemaan tai tuomaan. Rannikon Puolustaja -lehti 2/1979 kertoo: "Luokkaan kuului neljä alusta: Augustin Ehrensvärd, Axel von Fersen, Fabian Wrede ja Wilhelm Carpelan. Luokkaa on kutsuttu myös Ehrensvärd-luokaksi. Aluksia ajaneet ovat kiittäneet niiden hyviä meriominaisuuksia. Tosin aluksia kutsuttiin myös 'sukellusveneiksi' niiden ulkomuodon ja ehkä helposti kannelle nousevien aaltojen vuoksi."

Menemättä sen syvemmälle saaren muuhun elämään, kerron yhdestä pimeästä ja sateisesta illasta. Aika alkoi tulla vähitellen pitkäksi, koska palvelusaikamme oli päättymäisillään eikä velvollisuudet enää painaneet. Kotiuttamiseen oli aikaa reilut pari viikkoa. Miehet kuljeksivat kasarmilla villasukissaan ja napostelivat iltapalakeksejä samalla kun töllöttivät televisiota. Oli sateista ja tuulista. Kasarmin nurkissa ujelsi tuuli ja kattopellit rytisivät. Muut olivat onnellisia kun saattoivat pystytellä sisätiloissa, mutta minä sain huiman ajatuksen. Kerrankin tarjoutuisi tilaisuus päästä näkemään myrskyävä meri aivan läheltä! Omat veneemme ovat nimittäin aina olleet sen verran suuria, ettei niitä ole saanut vedettyä rannalle turvaan. Aina tuulen noustessa on samalla lisääntynyt huoli veneen säilymisestä ehjänä.

Puin lämpimästi, laitoin jalkaan kumisaappaat ja päälleni pitkän sademanttelin. Sitten livahdin kasarmilta ulos ja lähdin kävelemään saaren eteläkärkeä kohden. Iltahiljaisuuteen oli vielä pari tuntia aikaa. Oli pilkkopimeää, mutta tunsin tien. Vähitellen silmät tottuivat pimeään ja aloin erottaa joitakin yksityiskohtia. Lähempänä rantaa alkoi mereltä näkyä Kallbådan majakan valo. Sen valokiila lakaisi myrskyävää merta ja valon kajossa erotin valtavina rantaan murtuvat aallot. Vesisade piiskasi kasvojani ja pitkälle maihin lensi valkoista vaahtoa. Tuuli oli niin kova, että oli vaikeaa pysyä pystyssä. Käytin suojana suurta kivenjärkälettä, jonka takaa välillä työnsin päätäni esiin. Lämpötila oli jonkin verran plussan puolella ja muistan veden ja tuulen tuntuneen aika raikkailta kasvoillani. Muitakin muistoja sieltä on jäänyt mieleeni mutta tämä myrskynäytelmä ehkä kaikkein voimakkaimpana.

16.12.2013

Kuusivarkaissa

Keski-Suomeen on suurella todennäköisyydellä tulossa vaihteeksi mustahko joulu. Tänä vuonnahan kaikki Suomen lumet näyttävät olevan Kilpisjärvellä, kun ne viime vuosina ovat olleet Helsingin riesana.

Lähestyvä joulu sai minut muistelemaan erästä kuusenhakua. Tapauksen ajoittaminen on suhteellisen helppoa, koska Kontulantien ja Muurimestarintien risteyksessä ei silloin vielä ollut suurta Paragonin painotaloa. Sittemmin tuo talo on muutettu liikuntahalliksi. Pienellä etsiskelyllä löysin talon valmistumisvuodeksi 1979, joten jonkin verran sitä ennen tämän on täytynyt tapahtua.


Tulimme isäni kanssa autolla Puotinharjusta kohti Kontulaa. Nousimme loivaa ylämäkeä ja näimme vasemmalla puolella tietä vastakaadettua kuusikkoa. Ihmisiä oli nostelemassa kaadettujen kuusien latvoja ja selvästi valitsemassa itselleen joulukuusta. Monia autoja oli pysähtyneenä tien varteen ja ihmiset "markkinapaikalla" täydessä touhussa. Mekin haistoimme tilaisuutemme tulleen!

Ajoimme perille ja haimme kiireesti kellarikomerosta kattotelineen ja käsisahan. Kattotelineen kiinnitys sujui tuskallisen hitaasti ja koko ajan oli mielessä, että vieläköhän sieltä riittäisi meillekin joku kelvollinen latvus. Vihdoin pääsimme paikalle takaisin ja parkkeerasimme tien varteen. Ihmiset tuntuivat jo lähteneen, minkä ilolla panimme merkille. Kävimme suoraan kuusien kimppuun, mittailimme ja puntaroimme, kuten kuusimetsässä kuuluukin tehdä. Meillähän ei ollut mihinkään kiire, kun muut olivat jo omansa saaneet. Sitten löytyi sopiva kuusi ja aloimme nostaa sitä auton katolle. Emme ehtineet saada naruja kunnolla kiinni, kun kävi käry!

Paikalle porhalsi mies, joka huusi jo kaukaa: "Hei te siellä! Ettekö tiedä, ettei niitä saa ottaa?" Emme tienneet. Itse asiassa meistä niitä oli jopa ihan lupakin ottaa - eihän ne olleet kenenkään ja joulukin oli muutaman päivän päästä. Muistan, että syntyi aika kiivasta keskustelua, kunnes tilanne alkoi rauhoittua. Loppuselvittelyä päätettiin jatkaa meillä kotona. En tiedä oliko mies Paragonin työntekijä ja vartioimassa heidän omaisuuttaan; tulevan rakennuksen altahan metsää oli kaadettu. Tai sitten maat - ja puut - olivat vielä kaupungin ja mies oli Helsingin kaupungin kuusivahti.

Ehkä tunnin kuluttua ovikellomme soi ja mies tuli sisään. Hän istuutui nojatuoliin, avasi salkkunsa ja kirjoitteli papereihinsa jotakin. Etukäteen jotenkin jännitin mitä kaikkea tästä seuraa, mutta tunnelma muuttui heti alussa aika leppoisaksi. Molemmat, isäni sekä hän, olivat ehtineet sulatella tapahtumaa. Hän ymmärsi erheemme ja me tietysti, ettei puu muutu kaadettaessa yhtäkkiä kenen tahansa omaksi. Tilaisuus oli vaan tehnyt meistä varkaita! Yhteisymmärryksessä kuuselle soviteltiin hintaa ja muistaakseni saimme jopa pitää kuusen. Lähtiessään mies toivotteli meille hyvät joulut ja me vastavuoroisesti hänelle.

Tapahtumasta ei loppujen lopuksi jäänyt kovinkaan rikollinen olo eikä paha mieli, ehkä pikemminkin nolotti. Tästäköhän meille on jäänyt jo perinteeksi muodostunut vitsikäs joulusanontamme: "varastetun kuusen latvassa tähti loistaa kirkkaimmin!"

4.12.2013

Isojärvi etsimessä

Valokuvausmatka Isojärven kansallispuistoon 9.11.2013

Viimein päästään tähän melkein kuukauden vanhaan käyntiin toisessa kotipuistossani, Isojärvellä. Jos Leivonmäki on helppokulkuinen, helposti saavutettava ja leppoisa, niin Isojärvi on puolestaan erämainen ja paljon vaikeammin kuljettava.

Oli lauantaiaamu ja pitkään aiottu yhteinen retki vanhemman poikani kanssa oli käsillä. Edellispäivän säätiedotus oli luvannut poutaantuvaa, joten päätimme lähteä. Lähtiessämme oli vielä tihkusateista mutta taivaan pilvimatossa näkyi jo lupaavasti vaaleampia laikkuja. Sää muuttui kuitenkin yllättäen huonommaksi ja Jämsän jälkeen alkoi ihan oikea sade. Kaikki sääthän ovat ulkoilusäitä, sanotaan, on vain kysymys oikeasta pukeutumisesta. Olimme kuitenkin tällä kertaa menossa valokuvaamaan emmekä toivoneet ainakaan kovaa sadetta.

Koska jokaisesta reissusta on opittava jotain, halusin kokeilla kannattaako oikaista Hämepohjantien ja Ouninpohjantien kautta Isojärvelle eikä ajaa Längelmäen kautta, mistä virallisempi reititys ohjataan. Kartan mukaan se näyttäisi oikaisevan jonkin verran. Eteen tuli hiekkatietä, mutkaa ja mäkeä vaikka muille jakaa. Saimme samalla maistaa pikku pätkän rallimaailman kuuluisinta erikoiskoetta, Ouninpohjaa!


Tapanani on lähtiessä napata valokuva alueen opaskartasta. Näin maastossa voi kameran näytöltä arvioida mahdollisia reittisuunnitelmien muutoksia.

Isojärven kansallispuistoon on kaksi sisäänkäyntiä: Heretyn vanha metsätyökämppä etelässä ja Huhtalan torppa pohjoisessa.

Isojärven kansallispuisto, Heretyn kämppä
Jos aikoo Huhtalaan, kannattaa olla tarkkana. Viittaa ei helposti huomaa pohjoisesta päin tultaessa ja ajaa tienhaaran ohi.

Ajoimme Herettyyn ja nautimme parkkipaikalla aamukahvit. Samalla ihailimme auton saamaa uutta väritystä. Se olisi kuraisuutensa puolesta käynyt ihan oikeasta ralliautosta!

Reittisuunnitelmamme ei ollut lopullisesti päätetty. Ajattelimme käydä jossain Lortikan ja Vahterjärven korkeudella, lounastaa siellä, kääntyä ja tulla sitten jotain toista polkua takaisin. Sade oli onneksi tauonnut. Hiljaisessa metsässä kuului enää puista tipahtelevien pisaroiden ripsahtelu. Ihan kuin puut olisivat olleet suruissaan jostakin.


Melko pian saavuimme Kannussalmeen, joka ylitetään hienoa siltaa pitkin. Tämän jälkeen alkumatkan helppokulkuinen polku alkaakin muuttua kapeammaksi ja vaikeammin kuljettavaksi.

Oliskohan se nyt.. Eikun vähän vielä..
Pääasia, että valokuvauskalusto on viimeisen päälle! Sitä olikin pojalla koko repullinen. Suuri kamerajalusta varmisti vielä sen, ettei kädet turhaan heiluneet mukana.

Minulle nämä kuvaustauot olivat otollisia hetkiä tutkiskella lähimaastoa.

Objektiiveja ja kuvaustilpehööriä oli niin paljon, ettei mukaan tullut edes vesipulloa. Sen poika huomasi jossain vaiheessa, kun itse hörppäsin omasta pullostani vettä. Varapuseronsakin hän sai siirretyksi jotenkin minun rinkkaani. Väsyin kuuntelemaan; voitko pitää tätä hetken, kun kaivan "tämän ja tämän" repusta?


Vahterjärven laavu, Isojärven kansallispuisto
Vahterjärven laavua lähestyessämme näimme jo kaukaa, että nuotiosta nousi savua. Olisi ollut mukava saada vaihtaa kuulumisia toisten kulkijoiden kanssa mutta laavu olikin tyhjä ja vastassa oli vain sammumaisillaan oleva hiillos. Hienoa palvelua, tarvittiin vain pari puuta ja hetken kuluttua makkarat jo alkoivat ruskistua!

Lepäilimme laavulla hyvän tovin ja kohta saimme seuraa. Ensin isä ja tytär, arvelin, koska puhuivat huomisesta isänpäivästä. Sitten tuli kaksi reipasta retkeilijärouvaa. Ehkä levällään olevat tavaramme ja rinkkani yläputkessa rullattuna oleva makuualusta sai heidät kysymään: "Oletteko olleet tässä yötä?" Aloin itsekin katsella tarvikemääräämme..


Tällaista kaunista jäkälää löytyi yhden kallioisen kukkulan laelta, jonne aikani kuluksi kävin kurkistamassa.

Harmi, ettei nykykameroilla vielä pysty tallettamaan kostean syksyisen metsän tuoksua!

Näitä isompia ja pienempiä lampia Isojärvellä kyllä riittää.
Lähdimme Vahterjärveltä kohti Latokuusikkoa. Vaikka pitkospuita oli laitettu kiitettävän runsaasti, tuli välillä eteen niin märkiä paikkoja, että oli yritettävä kiertää tai kiipeillä kuivemmalle maalle. Aina se ei onnistunut, kun polku oli levinnyt näissä kohdin pehmeäksi velliksi. Ihan "nappaskengissä" ei Isojärvelle kannata lähteä ainakaan näin syksyllä!

Kuljimme pitkää pitkospuuosuutta, jonka loppupäässä olimme päättäneet pysähtyä iltapäiväkahville. Laskimme kantamukset selästämme ja kaadoimme termoksista kahvit mukeihin.

Siinä kahvia hörppiessäni katseeni kiinnittyi vieressä olevaan kantoon. Ihan kuin tuota kantoa olisi jyrsinyt.. ei voi olla totta! Majava!
Se tai ne olivat raahanneet katkomiaan puita läheiseen lampeen, jossa niitä kellui enemmänkin.


Latokuusikon seuduilla alkoi iltapäivä jo olla pitkällä. Lähdimme oikaisemaan takaisin tuloreitille Kuorejärven rantaa seurailevaa polkua pitkin. Sen varrella eteen tuli hurjimmat ja vaikeimmat kohdat. Polku nousi muutamissa paikoissa tosi jyrkästi ja sitä peitti paksu kerros märkiä haavanlehtiä. Meidän piti oikein asetella jalkojamme ja turvautua välillä käsienkin apuun. Tälle polulle ei huonojalkaisilla ole asiaa!


Tässä minun näkemykseni Kuorejärvestä.


Tässä poikani kuvauksellisempi näkemys!

Vielä yksi loppumatkasta sattunut hauska tilanne. Olimme pysähtyneenä polulle. Kamerajalusta oli viritelty suuri putki osoittamaan syvälle metsään ja me häärimme tärkeänä ympärillä. Tähysteltiin ja mietittiin kuvakulmia. Takaa tuli pariskunta kahden koiransa kanssa, pysähtyivät ja jäivät kunnioittavasti reilun etäisyyden päähän. Ihmettelivät varmaan kun eivät nähneet mielestään mitään selvää kuvauskohdetta. Sanoin, että menkää ohi vaan, ei tämä ole niin vakavaa miltä vaikuttaa. Kysyivät kuitenkin ohimennessään: "Mitä te kuvaatte? Tuleeko tämä johonkin lehteen?" Taisimme tosiaan olla aika vaikuttava näky rensseleinemme!