Talvimyrskyn ihailua Mäkiluodossa

Mäkiluoto

Tämänkertainen muistoni nousee mieleeni monissa yhteyksissä; muistellessani varusmiesaikojani, veneilykokemuksiani tai katsellessani vielä jäistä vapaana vellovaa talvista merta. Paikka on Mäkiluodon linnakesaari Porkkalanniemen ulkopuolella ja ajankohta vähän ennen joulua 1974.

Saatan jossain vaiheessa kirjoittaa enemmänkin varusmiehenä olostani Helsingin edustan linnakkeilla. Palvelin nimittäin Suomenlinnan Rannikkotykistörykmentissä helmikuusta 1974 tammikuuhun 1975. Mäkiluotoon tieni vei, kun aliupseerikoulun päätteeksi Isosaaressa kyseltiin löytyisikö vapaaehtoisia Mäkiluotoon. Sinne oli pitkän tauon jälkeen tulossa uusi alokaserä ja sille tarvittiin ryhmänjohtajia.

Huhu kertoi, että saarella oli vain yksi puu ja sekin oli lipputanko! Tätä taustaa vastaan ei kukaan odottanut vapaaehtoisia löytyvän. Kunnes yksi käsi nousi, minun käteni..

Olin viehättynyt paikan sijainnista keskellä ei mitään. Mäkiluoto oli ihan eri juttu kun Santahaminat, Suomenlinnat, Isosaaret ym kaupungin kupeessa olevat saaret. Santahaminastakin kuljettiin kahdesti viikossa iltalomille HKL:n sinisellä bussilla! Mäkiluodosta ei päästy joskus viikkokausiin käymään mantereella.

Jo ensikosketus saareen antoi esimakua mitä tuleman piti. Meitä oli yhteysveneellinen miehiä ja täydet varustereput oli tietysti tilanpuutteen vuoksi laitettu veneen katolle. Merellä keinutti ja aallokko oli melkoista, kuten aika usein noilla seuduin. Laiturille päästyämme moni huomasi reppunsa olevan läpimärkä. Repuissa oli tietysti silloinen maallinen omaisuutemme, koska oli kyseessä siirtyminen uuteen palveluspaikkaan. Oma reppuni oli onneksi päätynyt kasan päällimmäiseksi ja säilynyt siksi kuivana.

Yhteysalus oli 1915 Tsaarin laivastolle rakennettu Axel von Fersen. "Fersu" tuli meille tutuksi puskiessaan melkein kelissä kuin kelissä meitä hakemaan tai tuomaan. Rannikon Puolustaja -lehti 2/1979 kertoo: "Luokkaan kuului neljä alusta: Augustin Ehrensvärd, Axel von Fersen, Fabian Wrede ja Wilhelm Carpelan. Luokkaa on kutsuttu myös Ehrensvärd-luokaksi. Aluksia ajaneet ovat kiittäneet niiden hyviä meriominaisuuksia. Tosin aluksia kutsuttiin myös 'sukellusveneiksi' niiden ulkomuodon ja ehkä helposti kannelle nousevien aaltojen vuoksi."

Menemättä sen syvemmälle saaren muuhun elämään, kerron yhdestä pimeästä ja sateisesta illasta. Aika alkoi tulla vähitellen pitkäksi, koska palvelusaikamme oli päättymäisillään eikä velvollisuudet enää painaneet. Kotiuttamiseen oli aikaa reilut pari viikkoa. Miehet kuljeksivat kasarmilla villasukissaan ja napostelivat iltapalakeksejä samalla kun töllöttivät televisiota. Oli sateista ja tuulista. Kasarmin nurkissa ujelsi tuuli ja kattopellit rytisivät. Muut olivat onnellisia kun saattoivat pystytellä sisätiloissa, mutta minä sain huiman ajatuksen. Kerrankin tarjoutuisi tilaisuus päästä näkemään myrskyävä meri aivan läheltä! Omat veneemme ovat nimittäin aina olleet sen verran suuria, ettei niitä ole saanut vedettyä rannalle turvaan. Aina tuulen noustessa on samalla lisääntynyt huoli veneen säilymisestä ehjänä.

Puin lämpimästi, laitoin jalkaan kumisaappaat ja päälleni pitkän sademanttelin. Sitten livahdin kasarmilta ulos ja lähdin kävelemään saaren eteläkärkeä kohden. Iltahiljaisuuteen oli vielä pari tuntia aikaa. Oli pilkkopimeää, mutta tunsin tien. Vähitellen silmät tottuivat pimeään ja aloin erottaa joitakin yksityiskohtia. Lähempänä rantaa alkoi mereltä näkyä Kallbådan majakan valo. Sen valokiila lakaisi myrskyävää merta ja valon kajossa erotin valtavina rantaan murtuvat aallot. Vesisade piiskasi kasvojani ja pitkälle maihin lensi valkoista vaahtoa. Tuuli oli niin kova, että oli vaikeaa pysyä pystyssä. Käytin suojana suurta kivenjärkälettä, jonka takaa välillä työnsin päätäni esiin. Lämpötila oli jonkin verran plussan puolella ja muistan veden ja tuulen tuntuneen aika raikkailta kasvoillani. Muitakin muistoja sieltä on jäänyt mieleeni mutta tämä myrskynäytelmä ehkä kaikkein voimakkaimpana.