17.11.2014

Marraskuuhun rakastumassa Pyhä-Luostolla

Ruskaretki, joka ei ehtinytkään olla ruskaretki.

Käsivarren juhlareissuni jälkeen en ole käynyt oikein kunnolla maastossa ja siksi haaveissa oli vielä edes pieni piipahdus katsomaan pohjoisen ruskaa. Useiden eri syiden vuoksi lähtöni siirtyi pariinkin kertaan ja ruska-aika ehti tulla ja mennä. Ei tullut ruskaretkeä mutta tulikin muuten mukava ulkoiluviikonloppu Pyhä-Luoston kansallispuiston maisemissa. Se on sopivan matkan päässä täältä Keski-Suomesta ja edellisiltä käynneiltäni on mieleen jäänyt helppokulkuiset polut sekä kaunis luonto.


Menomatkalla jossain Kärsämäen kohdalla yllätti melkoisen runsas lumipeite. Keski-Suomi oli lähtiessä ollut lumeton eikä pohjoisempanakaan kuulemma ollut lunta. Tässä hätäinen otos avoimesta auton ikkunasta, ohiajavien autojen humahdellessa ohi. Kylmenevän illan nostama huuru leijailee lumisen pellon yllä.

Ensimmäisenä päivänä, tulopäivänä, majoittumisen jälkeen pääsimme maastoon vasta iltapäivällä, päivän jo hiljalleen hämärtyessä. Tämä ei haitannut, koska tarkoituksena oli olla välittämättä lyhyestä valoisasta ajasta ja silti kävellä vaikeahkojakin reittejä. Varusteisiimme kuului kunnon jalkineet, otsalamput ja käsivalaisimet. Muuten olimme liikkeellä päiväretkivarustein ja majapaikkana pidimme yhtä Luostohotellin hirsimökeistä.

Ajoimme muutaman kilometrin Pyhälle päin. Ajattelimme kävellä jonkin verran Rykimäkurun suunnalla, kuulostella olosuhteita ja tunnustella kulkuintoamme. Mukavalta maistui ja lähdimme kiertämään Rykimäkurun reittiä (12km) vastapäivään. Ensin Ametistikaivosta kohden ja siitä Pyhälammen laavulle ja päivätuvalle. Ametistikaivos oli käyntimme ajan kiinni, mutta se oli tuttu paikka ennestään meille molemmille. Pyhälammen laavulla tulistellessamme päivä alkoi muuttua illaksi ja hämärä laskeutui. Pakkasta oli kymmenkunta astetta ja olin joutunut laittamaan kaikki välipaidat päälle jo lähtiessä. Makkaranpaiston ajaksi ei ollutkaan enää taukovaatetta lisättäväksi ja pieni vilun tunne pääsi yllättämään. Harpoin seuraavan nousun Latvavaaran rinnettä ylöspäin varsin vauhdikkaasti ja lämmin olo palasi. Tulipa taas muistutus hyväksi havaituista käytännöistä; taukojen ajaksi on lisättävä vaatetta! Seuraavassa polkujen risteyksessä olikin jo pimeä ja otsalamppujen valossa tutkimme oikeaa jatkosuuntaa. Hetken kuluttua kuusien välistä alkoi paistaa täysikuu. Ympärillä hiljainen tumma metsä, alla lumikuurasta ja kuunvalosta vaalean harmaa maa - aika mykistävä kokemus!

Rykimäkero, laavu

Rykimäkuru

Kolmantena päivänä, lähtöpäivän aamuna, palasimme vielä aamulenkillä uudelleen Rykimäkurun reitille. Pysähdyimme Rykimäkeron kodalle juomaan kuumaa ja kävelimme Rykimäkurun reunamia ihastellen kuuraista metsää ja kuuraista luontoa.

Toisena päivänä valitsimme reitiksi Noitatunturin valloituksen (12km). Se alkaa Pyhältä luontokeskus Naavasta ja menee Oravalammen laavun kautta Noitatunturin laelle. Sieltä Karhunjuomalammen päivätuvan kautta laskeudutaan vähitellen Isokurun pohjalle

luontokeskus Naava

Aloitimme päivän kuitenkin tutustumalla ensin luontokeskukseen ja sen näyttelyyn. Naavassa oli joku koululaisryhmä kuuntelemassa esitelmää Puhä-Luoston luonnosta. Kiertelin ja katselin esittelyvitriinejä samalla, kun kuuntelin syrjäkorvalla esitystä. Opas kertoili jotain aallon muotoisista kuvioista kivissä, mutten kuullut ihan koko selostusta ja asia jäi epäselväksi.

Kun emme heti keksineet, mistä helpoimmin pääsisimme Noitatunturille johtavalle polulle, kysyimme asiaa Naavan neuvonnasta. Opas sanoi heti, ettei sinne kannattaisi enää tähän vuodenaikaan lähteä. Saisimme kuulemma nilkkamme varmuudella taitettua jäisessä kivikossa. Nähdessään Luostohotellin respasta mukaan nappaamamme pikkuruiset esitteet, joissa näkyi seudun retkeilyreitistöä, hän antoi meille paremman kartan. Jossain vaiheessa katsoimme saamaamme karttaa tarkemmin. Se oli talvikartta, pitäen sisällään hiihtoladut ja talvireitit eikä siinä näkynyt koko Noitatunturin valloitus -nimistä reittiä ollenkaan! Nauroimme ajatukselle, että koska emme tuntuneet heti ottavan hänen varoituksistaan ja estelyistään onkeemme, tämä kartta oli hänen viimeinen keinonsa. Hän varmaan ajatteli, että koska nuo eivät osaa tästä luontokeskuksen ovelta edes reitin lähtöpisteeseen, on parasta, että kävelevät vain valaistuja leveitä latupohjia tässä kylän ympäristössä. Tämän varmistaakseen hän antoi kartan, jonka avulla emme varmaan osaisi reitille. Mutta hän erehtyi. Tunturijonon korkein huippu, Noitatunturi 540m, tuli kuin tulikin valloitettua.

Noitatunturi, Pyhä-Luosto

Aallon merkit kivessä, Noitatunturi

Ehdimme takaisin viittä minuuttia ennen luontokeskuksen sulkemista ja ajattelimme käydä vielä kehuskelemassa saavutuksellamme mutta paikalla olikin enää koululaisluentoa pitänyt opas. Sain kysyttyä häneltä tarkemmin kivien aaltokuvioiden syntymästä. Ne ovat muinaisen järven pohjahiekkaan veden muodostamia kuvioita, jotka ovat jossain kehitysvaiheessa ja kovassa paineessa kivettyneet. Olen jo pidemmän aikaa tuntenut vetoa geologiaa ja malminetsintää kohtaan ja tällaiset mielenkintoiset yksityiskohdat vain lisäävät intoani.

Isokuru, portaat

Isokuru on vaikuttava näky, onhan se Suomen suurin kuru. Jos haluaa käydä vain siellä, sinne on melko lyhyt matka luontokeskus Naavasta. Alas pääsee hyviä portaita pitkin ja pohjalla on helppokulkuinen kulkusilta. Sinne haluan palata joskus valoisampaan aikaan ja nähdä myös hienon Pyhänkasteen putouksen virtaavana. Se oli nyt jäässä ja jääpatsaan takaa kuului vain hiljaista virtaavan veden lirinää.

Isokuruun päästyämme olimme jo hyvän tovin kulkeneet otsalamppujen valossa ja tumma pimeys oli juuri tuloillaan. Kaikkialla oli harmaan eri sävyjä; kurun korkeat rinteet kivenlohkareineen, vähän varpuja, muutama puu, huurteiset pitkospuut ja kaiken yllä tumman harmaa taivas ja rikkoutumaton hiljaisuus. Oli harras, melkeinpä pyhä tunnelma! Juuri tuossa kurun pohjalla, harmauden ja hiljaisuuden syleilyssä, tulin jälleen ajatelleeksi marraskuun erityisyyttä. Nimenomaan tällaisen lumettoman marraskuun. Ei ole enää syksy, eikä ole toisaalta vielä talvikaan, vaan jokin rauhallinen hetki, joka on juuri muuttumassa muuksi. Lyhyesti voisin loppusoinnutella: Marraskuu, I love you!

Eipä ollenkaan hullumpi retki, josta taisi samalla tulla patikkakauden päätös. Pyhä-Häkistä keväällä aloitin ja Pyhä-Luostolle nyt lopetin.

Runsaan hotelliaamiaisen jälkeen maastoon. Koko päivä ulkona, kahvitellen ja makkaraa paistellen laavuilla. Sitten takaisin majapaikkaan. Ruokailun ja saunomisen tai kylpylässä käynnin jälkeen valkoisten lakanoiden väliin nukkumaan ihka oikeaan sänkyyn. Ihan mukavaa joskus tällainenkin eräretkeily. Tai pitäisi ehkä kirjoittaa "eräretkeily".

2 kommenttia:

  1. Tuo aaltokivikuva! Se sai minussa saman reaktion aikaan kuin luonnossa näkemäni kivet. "Aah, upeaa, uskomatonta, kuinka voi olla..." Kiitos hyvin kirjoitetusta jutusta!
    Riitta

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos Riitta!
      Olihan siellä muitakin mielenkiintoisia kiviä. Pakko vielä siitäkin syystä käydä siellä uudelleen. Vuonna 2007 sain juuri tuolla Luostolla malminetsijä-viirustartunnan, kun silloisella porukalla selattiin tuntikausia netistä kivitietoutta. Tietysti kaivoksesta löytämiemme ametistin palasten innoittamana. Olen saanut pidettyä viiruksen toistaiseksi uinuvana. Nyt kuitenkin tuntuu siltä, että tauti on puhkeamassa. Eläköön taas uusi hurahdus ja mielenkiinnon kohde!

      Poista