Asiointimatkalla Pohjois-Savoon tarjoutui tilaisuus käydä katsomassa Leppävirran Orinoroa. Tarjoutui, koska päätin käydä siellä ja hoitaa samalla ne muut asiani. Näin päin matkani ovat ainakin viime aikoina kääntyneet - joku tärkeysjärjestyshän sentään pitää olla!
Savon Sanomat järjesti äänestyksen, jossa pyydettiin ehdotuksia Savon seitsemäksi ihmeeksi. Niiksi valikoituivat: kalakukko, Korkeakoski, Orinoron ja Seinävuoren rotkot, Pisa, Puijo ja savon kieli. Minulle on näistä täysin outoja ja käymättömiä vain Pisa. Seinävuoren Rotkolaaksossa, Tuusniemellä, kävin ensimmäisen kerran jo joskus 15-20 vuotta sitten, kun ajelin Pohjois-Karjalassa työmatkoillani.
Olin ajanut monta kertaa Orinoron ohi ja ajatellut, että tuollakin pitäisi joskus käydä. Nyt se hetki oli tullut!
Pitkin luontopolkua oli hienosti kaiverrettuja puisia viittoja, joissa puhuttiin Orinorosta. Luotan siihen, että paikkakuntalaiset, polkua huoltavat ihmiset, tietävät nimen paremmin. Siispä Orinoro.
Iltapäivä oli jo pitkällä, enkä ehtinyt kiertää enää koko polkua. Ajoin suoraan Hanhiahontien parkkipaikalle, josta itse rotkolle on matkaa vain 900m. Luontopolun "oikea aloituskohta" on Mustinmäen koulun pihassa. Maassa näkyi aika paljon jalanjälkiä, joten en ollut ensimmäinen kävelijä täällä tänään.
Varovaisuutta piti noudattaa myös rotkon pohjalla. Lumen peittämät pitkospuut, jotka olivat tässä kyllä enemmän kuin paikallaan, olivat jäiset.
Yritin saada jotain myös kuvatuksi, mutta hämärässä ilman jalustaa oli tarkkojen kuvien saaminen vaikeaa. Toisaalta jokainen, joka on yrittänyt saada kameralla ikuistettua komean näkymän, joka aukeaa tunturin laelta, tai tässä tapauksessa rotkon pohjalta, tietää tehtävän aika mahdottomaksi. Kotona ne kuvat ei enää näytä miltään!
Paluureitiksi oli keksittävä jokin muu kuin samat tutut pitkospuut. Kuka sitä nyt samaa reittiä takaisin, en ainakaan minä! Nousin ylös ja lähdin kulkemaan rotkon reunaa tulosuuntaan päin. En kulkenut kuitenkaan ihan reunassa, sattuneesta syystä, vaan hieman kauempana pitäen kuitenkin näköetäisyyden siihen. Luotin siihen, että kyllähän rotko joskus loppuu ja pääsen takaisin alas. Loppuihan se ja polulle päästiin!
Tällaisia paikallisia, ehkä vain harvojen tuntemia, luontokohteita on Suomessa paljon. Näistä on vaikea saada tietoa, jos ei osaa oikeista paikoista ja oikeilla hakusanoilla etsiä. Yleisesti tunnetuthan löytää helposti.
Yksi Leppävirrasta ja sen ympäristöstä kertova ja sitä hienosti kuvaava bloggari on Anssi Toivanen. Hänen kirjoituksiaan löytyy pariltakin eri sivustolta.
Tänne on tultava uudelleen paremmalla ajalla ja paremmalla valolla. Kesällä tai ehkäpä lumikengillä kevättalvella..
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti