18.11.2013

Leivonmäki leppoisena

Mäyränkerros, Soimalammen laavu ja Joutsniemi 12.11.2013

Vajaan kahden viikon aikana kolme reissua kansallispuistoihin! Mikäs se miehen niin on liikkeelle laittanut? Tietysti tämä blogini, johon yritän saada tuorettakin materiaalia. Talven mittaan voi sitten muistella vanhoja ja kaivella kuva-arkistoja.

Aloitan syksyn reissusuman purkamisen Leivonmäestä, koska Isojärven kuvat ovat vielä "kehitysosastolla". Siitä siis myöhemmin. En muutenkaan pysty tekemään näistä kirjoituksistani ajallisesti etenevää kokonaistarinaa, koska muistot nousevat mistä nousevat ja tulevat mieleen satunnaisessa järjestyksessä.

Leivonmäki on viettänyt tänä vuonna 10-vuotisjuhlaansa. Tämä kotipuistoni on jäänyt itseltäni viime aikoina aivan liian vähälle huomiolle. Yritän paikata laiminlyöntini kävelemällä koko puiston läpi vielä näin marraskuussa. Rutajärvi jakaa puiston luontaisesti kahteen osaan ja päätin aloittaa puistokierrokseni pohjoisosasta. Ajattelen ehtiväni vielä ennen ensilumia käväisemään eteläpuolella.

Iltapäiväksi oli luvattu sadetta ja siksi lähdin liikkeelle jo aamuhämärissä. Aurinko punersi taivasta vasta, kun olin kääntymässä Rutajärven tielle. Jyväskylästä päin tultaessa tämä on paras ajoreitti menipä puiston ylä- tai alapäähän. Matkaa Jyväskylästä Selänpohjaan tulee 48 km. Valkenevassa aamussa huomasin yksinäisen variksen, joka lentää läpsytteli hiljalleen samaan suuntaan kuin minäkin. Olikohan sekin retkeilemään menossa?


Selänpohjan pysäköintialue on suuri, niin suuri, etten ole koskaan nähnyt sitä kovinkaan täynnä. Typötyhjältä hiekkakentältä löytyi helposti vapaa paikka.


Sitten oli edessä valinta, kuinka päin 5,5 km mittaisen Mäyränkierroksen kiertäisi. Se on rengasreiteistä pisin. Päätin lähteä myötäpäivään ja mennä nauttimaan vielä juomatta olevan aamukahvini Soimalammelle. Sinne erkanee Mäyränkierrokselta 1,5 km pituinen pisto. Yleensä yritän välttää samojen polkujen edestakaista kulkemista, mutta tietäen Soimalammen rauhan ja kauneuden se kannattaa tällä kertaa hyväksyä.

Arvelin, etten tule tapaamaan montaakaan kulkijaa tällä kertaa, arkipäivästä ja sateen uhkaamasta säästä johtuen. Yksi yöllinen kulkija oli kuitenkin ehtinyt maastoja kiertää.


Pakkasherra oli leikitellyt ja kokeillut, kuinka ohuen jääkannen se onnistuisi lampiin puhaltamaan. Niin ohuen, että sen juuri erotti jäykkinä tököttävistä rantaheinistä.


Soimalammen laavu on sen verran kaukana parkkipaikoista, että ihan jokainen kulkija ei sinne kulkuansa suuntaa. Luonnon rauha ja pysähtyneisyys saivat minut siellä pohtimaan myöhäissyksyisen metsän hienoutta.


Sytytin tulet ja nautin aamukahvini hiljaisuudessa. Ennen lähtöäni kävin pilkkomassa muutaman klapin enemmän kuin olin itse polttanut. Näin seuraaville kylmissään olijoille tai makkarannälkäisille olisi puuta heti sytytettäväksi.

Kiertelin vielä laavun takana mäellä ja lähdin sitten puuliiterin editse paluumatkalle, käymättä enää laavun etupuolella. Vasta oheista kuvaa katsoessani muistin, että makuualusta, jonka löysin laavun sisältä ja jota lainasin kostean puupenkin lämmittimeksi, jäikin nostamatta sisään. Anteeksi, se huolimaton olin minä! Toivottavasti seuraava tulija löysi sen ennen tuulenpuuskaa ja nosti sisään.


Seuraavaa pysähdystä suunnittelin Lintuniemen puolikodalle. Matkalla sinne joudutaan kulkemaan muutama sata metriä melko leveää hiekkatietä pitkin. Jotenkin tuo tielle tulo havunneulasten peittämien hienojen polkujen jälkeen tuntuu oudolta ja hetkeksi saattaa nousta epäilys, ollaanko jossain kohtaa lipsahdettu reitiltä sivuun. Tien varren puissa tarkkaan katsomalla näkyvät siniset maalitäplät kertovat, että kyllä Mäyränkerroksella vielä mennään.


Tiellä pysähdyin tutkimaan pakkasen aikaansaannoksia. Lammikko oli pinnaltaan jäässä ja jään alla kuraista vettä. Kyykistyin ja katsoin sitä kamerankin läpi. Mielikuvitusta käyttämällä saattaa erottaa joltain kulkijalta pudonneen punaisen rubiinin, taivaalla nauravan kuu-ukon tai sitten tämä kaikki onkin osa kansallispuiston reittikarttaa!



Ennen Lintuniemen puolikotaa ja ruokataukoa pistäydyin vielä Joutsniemessä. Tai en ihan päässä, kunhan kävin katsomassa mitä sen tulentekopaikalle kuuluu. Se on Joutsniemen kärkeen menevän pistopolun varrella 600 m päässä polun alusta. Polku kulkee upean harjun laella. Helppoa ja mukavaa kulkea kuten lähes koko kansallispuiston alue. Helposta polusta ja upeasta harjusta huolimatta en ole koskaan käynyt ihan niemen päässä. Asia ei johdu edestakaisen kulkemisen vastenmielisyydestä vaan, ettei oikein koskaan ole tuntunut olevan sopiva hetki. Nytkin alkoi jo nälkä kurnia vatsassa.


Joutsniemessä olin huomannut, että tuulikin oli herännyt. Se oli sen verran kova, että tulen syttymistä piti vähän houkutella. Ainoat valmiiksi pilkotut kodan keskeltä maasta löytämäni klapit olivat lisäksi vähän kosteita. Repusta löytyneet sytytyspalat kuitenkin auttoivat. Puuvaja oli lähes tyhjä ja siellä oli vain muutama paksuhko koivutukin pätkä, joista en alkanut puita tekemään. Taitaa olla puiston suosituin tulistelupaikka tämä Lintuniemi. Koska tällä kertaa käytin valmiiksi pilkottuja puita, lupaan ensi käynnillä maksaa puuvelkani!


Tuuli työnsi savun suoraan kodan sisään, joten enimmät eväät oli syötävä lankkupöydän ääressä raikkaassa ulkoilmassa - ihan kun nyt en ulkoilmaa olisi jo saanut riittävästi! Selvisipä muuten samalla paikka ja olosuhteet, missä yksi makuualustoistani koki kerran kovia. Nuorempi poikani pyysi sitä lainaksi työporukkansa yölliselle eräretkelle. Olivat olleet jossain Leivonmäellä.. jossain rannalla olleessa kodassa.. nuotio oli kuulemma yöllä "vähän savuttanut".. Vähän! Ihmettelin, kun alusta, ankarasta tuulettamisesta ja pesemisestä huolimatta, haisi savulta monta viikkoa sen jälkeen. Sileä muovinen makuualusta! Olen tosi onnellinen, että pojalla on sentään oma makuupussi!

Olisi pitänyt lisätä enemmän taukovaatetusta ruokailun ajaksi. Välipaita oli kyllä repussa, mutta asia vaan jotenkin unohtui tulta viritellessäni. Seli seli, loppumatkalla ei auttanut muu kuin lisätä askeltiheyttä, jotta lämmin olo tulisi taas takaisin. Niinpä loput polusta menikin melkein puolijuoksua. Ketään en tavannut ja autokin oli edelleen yksin parkkipaikalla. Käveltyä tuli reittien virallisista pituuksista laskien melkein 10 km. Sisään autoon ja kohta poskipäihin alkoi nousta viileän ilman aikaansaama kuumotus. Sitten tuulilasiin ilmestyikin ensimmäiset sadepisarat..

4 kommenttia:

  1. Mukavan leppoisa kirjoitus! Suosittelen käymään siellä Joutsniemen kärjessä, eikä tarvitse edes kulkea ihan samaa polkua edestakaisin: toiseen suuntaan voi kulkea rantaa myötäilevää polkua (ei virallinen reitti, mutta selvä polku) ja toiseen suuntaan harjua pitkin!

    Ja jos haluat nähdä Selänpohjan parkkipaikan lähes täynnä, mene sinne jonain aurinkoisena syyssunnuntaina... :-) Löydät jälleen sakeaa ihmisvirtaa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mitenkäs minulta on jäänyt tuo rannan polku ihan huomiotta. Tämän tiedon jälkeen ei taida olla enää mitään (teko)syytä olla käymättä niemen kärjessä. Kiitos vinkistä!

      Poista
  2. Tänään käväsin laavulla, ja siellä odotti makuualusta kulkivoita oikaisemaan hetkeksi tai pidemmäksi toviksi. Ei ollut tuulen haltija saanut sitä hyppysiinsä:)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Hienoa, kiitos kun vapautit minut "omantunnon tuskistani". Näyttää lumet vähenevän siihen malliin, että Leivonmäki alkaa taas kutsua..

      Poista