Tämän vuoden aikataulut ja suunnitelmat menivät keväällä täysin uusiksi. Oli tulossa kiireinen kesä. Ensimmäinen vapaampi ajankohta osui viime viikonloppuun, jolloin ajatukset tietysti heti siirtyivät luontoretkeilyyn. Kovin kauas en ehtisi, joten kartasta löysin sopivaksi kohteeksi Tiilikkajärven kansallispuiston.
Tämä vuosi tuntuu olleen tänne heinäkuulle asti yhtä viileiden sateiden välissä luovimista. Silti, kun minun kanssani ollaan liikkeellä, ei yleensä tarvitse kovasti kuljeskella sateessa.
 |
| Tiilikkajärvi, opaskartta |
Tiilikkajärven halki kulkee pitkä soraharju, joka ei kuitenkaan jatku yhtenäisenä. Sen katkaisee harmittavasti Selkäsalmi, joten pitkän rengasreitin löytäminen on mahdotonta. Saavuimme Rautavaaran majapaikkaamme iltapäivällä ja näytti, että voisimme sateen puolesta tehdä jo silloin pienen lenkin. Sopiva oli Uiton kierto puiston eteläpäässä. Lähtöpaikkana toimii Sammakkotammen parkkipaikka.
UITON KIERTO
Uiton kierron alkupuoli on melko helppoa harjupolkua. Siellä täällä polulla on kiviä, joten ihan silmät kiinni ei kannata kävellä. Eipä niin edes haluaisi tehdä, koska sen verran mukavia näkymiä harjulta on. Itse Tiilikkajärvi on tässä vaiheessa vielä näkymättömissä kauempana pohjoisessa.
Puolivälissä saavutaan eteläisen järviharjun tyveen. Siitä lähtee polku harjulle, jonka alkupäässä on pitkä hiekkaranta, Venäjänhiekka. Siitä olen kuullut paljon kehuja, mutta sinne poikkeaminen piti nyt unohtaa. Sade oli taas alkanut ja kiiruhdimme kahden sillan yli puolijuoksua kohti Uiton kämppää.
Uiton kämpästä toivoimme löytävämme suojaa päämme päälle ja ehkäpä tilaisuutta makkaranpaistoon. Kaikki rakennukset olivat kuitenkin lukittuja. Tämä ei olisi tullut yllätyksenä, jos vain olisin ehtinyt tekemään etukäteistutkimuksia hiemankaan enemmän. Eipä hätää, rakennuksissa oli mukavan leveät räystäät.. ja myös yksi lukitsematon ovi - puuliiteriin!
 |
| Uiton kämppä puuliiteristä kurkittuna |
Puuliiterissä kuunneltiin sateen ropinaa peltikatolla ja istuskeltiin pölkkyjen ja puupinojen päällä. Katseltiin vedessä uivaa tulikehää, jossa makkaranpaisto olisi ollut varsinainen sissisuoritus. Tähysteltiin taivaalle etsien pilvimatosta vaaleampia kohtia. Näkymä liiterin oviaukosta alkoi tulla tutuksi ja tunnelma muuttua muutenkin ihan kodikkaaksi. Aloin jo leikkimielellä suunnitella miten päin lattialle puuroskan päälle saisimme yösijan.
Tämä sateessa kulkemisen välttely johtui siitä, ettei päällämme ollut kunnolla vettäpitävää vaatetusta. Luottamus maagiseen poutavoimaani oli lähtiessä ollut vankka! (Omilla kehumisillanikin oli ehkä joku osuus asiaan.) Sitten vähitellen vesipisaroiden rapsahtelu katolle harveni, mikä osoittaa, että voimastani oli edes hitunen jäljellä.
Jatkoimme matkaa ja eteen tuli pitkospuut, joiden jälkeen toiset pitkospuut. Niiden jälkeen taas yhdet ja loppumatka olikin sitten pelkkää pitkospuilla kävelemistä.
Eipä ollut kulkemisessa valittamista. Pitkospuut oli hiljattain uusittu ja ne olivat leveää yhtenäistä lankkua. Jotkut tuttavistani kertoivat kahlanneensa täällä pitkospuita, jotka olivat monin paikoin veden alla.
Reitti suositellaan kuljettavaksi myötäpäivään. En oikein keksinyt järkevää syytä miksi juuri myötäpäivään. Varmaankin siksi, että olisi edes joku kulkijoille yhteinen suunta, jotta pitkospuilla ei tarvitsisi tulla muita vastaan.
Sitten palasimme majapaikkaan kuivattelemaan kamppeita ja suunnittelemaan seuraavan päivän retkeä. Aamulla ei ollut yllätys, että satoi. Kännyköiden paikallissäätä ja pilvialueita ennustavat sovellukset olivat ahkerassa käytössä. Näytti, että poutahetkeä ei ihan heti olisi tulossa. Koska tällä kertaa laitoimme päälle kunnon sadevarusteet, oli keksittävä joku lyhyt reitti. Hengittämättömissä sadevaatteissa ei voi kulkea pitkiä aikoja tulematta märäksi hiestä.
PUMPULIKIRKKO
Jossain tienviitassa oli vilahtanut sana "Pumpulikirkko". Sadetilannetta selvitellessämme etsimme samalla tietoa tästä mielenkiintoisesta paikasta. Selvisi, että se on jääkautinen hiidenkirnu, jonka lähelle pääsisi autolla. Kävelymatkaa tulisi vain 1,5km, joten se tuntui hyvältä valinnalta.
Tätä pätkää luonnehtisin melko vaikeakulkuiseksi. Lyhyitä pitkospuita ja porrasrakennelmia riittää. Kiipeämisiä ja laskeutumisia, välillä kapeaa, kivistä polkua. Sadetakin hupulle reippaasti ropiseva sade teki kaiken tämän lisäksi hyvin liukkaaksi.
Hidas ja varovainen eteneminen oli kuitenkin vaivan arvoista! Hämyisässä valossa eteen aukeni melko mykistävä näky, kallioiden ympäröimä pyöreähkö aukio. Se oli sammaleen ja vihreän aluskasvillisuuden peittämä - siitä tulee nimeen pumpuli.
 |
| Pumpulikirkko |
Kaikki kuvat eivät hämäryyden vuoksi onnistuneet. Yritin myös suojella kameraani sateelta, mutta näistä saa ehkä jotain käsitystä. Hiidenkirnu näyttää suurelta luolalta, koska sen seinämästä on lohjennut pala pois. Vaikka kirnun pohjalla oli vettä, meidän oli pakko keplotella itsemme kirnun sisään. Olikohan tuo kirnu kirkon alttari vai saarnastuoli?
Paluumatkalla ihailin suuria saniaisia, joita kasvoi polun molemmin puolin. Lätäköt ja lirisevät vesinorot huolehtivat kasvien riittävästä kastelusta. Saavuttuamme takaisin autolle riisuimme märät sadeasut ja livahdimme nopeasti autoon. Vain hetken metsätietä ajettuamme sade taukosi ja jopa aurinko alkoi pilkahdella. Taas taikavoimani näytti vahvuutensa!
Majapaikasta oli Tiilikkajärven seudulle reilut 40km yhteen suuntaan, joten sinä päivänä emme enää maastoon lähteneet.
POHJOISNIEMI
Lähtöpäivän aamu valkeni poutaisena, joten se tilaisuus oli käytettävä ehdottomasti hyväksi. Suuntasimme Tiilikkajärven pohjoispuolelle, Pohjoislammen parkkipaikalle. Muutama auto oli jo parkissa ja lisää näytti koko ajan tulevan.
Kun pääsimme polulle, selvisi paikan suosion salaisuus. Eipä ole eteen vielä tullut näin helppoa polkua, melkeinpä pikkutietä! Kosevan tulentekopaikalla tapaamamme paikallinen erämies kertoi nuorison joskus takavuosina ajaneen jopa autolla harjulle. Nyt semmoinen on estetty.
Kosevan tulentekopaikan jälkeen polku selvästi kapenee, koska polun päässä ei ole enää mitään nähtävää. Paitsi tietysti Pohjoisharjun pää, Selkäsalmi, kaukana siintävä Venäjänhiekka ja tietysti itse polun pää. Edessä on paluu takaisin samaa reittiä. Kuten aikaisemmista kirjoituksistani olette huomanneet, en kovasti rakasta edestakaista saman polun kulkemista.
 |
| Täyssinän rauhan rajakivi |
Keskivaiheilla polkua ohitetaan yksi Täyssinän rauhan rajakivistä. Se on keskellä järveä enkä ollut varma, mikä järvessä törröttävistä kivistä se oli. Rannassa oli samalla kohtaa kuitenkin merkittyjä kiviä, jotka liittynevät rajakiveen.
Loppumatkan harjun päähän voikin sitten viettää muistellen, mikä se Täyssinän rauha nyt oikein olikaan. Minä en ainakaan muistanut, koska ihan aina ei "korvat olleet auki" historian tunneilla.
"Täyssinän rauha solmittiin Ruotsin ja Venäjän välillä 18. toukokuuta 1595 Täyssinässä, Venäjällä. Suomen alueen ja Venäjän välisellä osuudella uusi raja merkittiin maastoon rajakivillä. Tärkeimpiä olivat Maanselän rajakivi Pohjois-Karjalassa sekä Luutsalon, Ohtaansalmen, Pisan, Ala-Keyrityn ja Tiilikan rajakivet Pohjois-Savossa. Raja kulki Tiilikkajärven kautta ja järvessä on edelleen nähtävissä rajakivi. Rajapyykissä on Ruotsi-Suomen valtakunnan tunnuksena kruunu ja Venäjän valtakunnan symbolina on risti."
Helppo saavutettavuus ei ole ainoa syy Kosevan tulentekopaikan suosioon. Sama erämies kertoi, että paikkaa on kehuttu polttopuuhuollostaan. Olen ihan samaa mieltä, kyllä näillä parit makkarat paistaa!
 |
| Koseva, Tiilikkajärvi |
Pumpulikirkon voisi kuvitella olleen entisaikojen ihmisille pyhä paikka. Minäkin olisin voinut yrittää suorittaa tuossa vaikuttavassa ympäristössä jonkun taikavoimaani elvyttävän rituaalimenon. No, saimmehan näillä heikentyneilläkin voimilla Tiilikkajärvestä ainakin työvoiton! Pala palalta tutustuimme paikkaan. Myös Rautavaaran kirkonkylä tuli tutuksi, koska laskujeni mukaan ajoimme sen läpi kuusi kertaa! Ajattelin jo, että kohta meitä aletaan syyttää korttelirallin ajamisesta.
