Talven makua Isojärvellä

Vuoden ensimmäinen retki Isojärvelle 12.1.2016

Jouluun asti jatkunut lauhahko ja lumeton aika oli päättynyt. Puhun nyt Keski-Suomen säästä. Parin viikon reipas pakkanen oli hellittänyt runsaaseen -10 asteeseen, joten vielä olisi tilaisuus tehdä kävelemällä yksi luontoretki ennen runsaampaa lumentuloa. Tarkempi kohdekin oli selvillä: Isojärvi ja sen luoteiskolkka, joka on minulta tähän asti jäänyt näkemättä. Siitä huolimatta, että se on Jyväskylästä päin saavuttaessa vähän lähempänä kuin Heretyn parkkipaikka, josta yleensä olen retkeni aloittanut.

Ysitiellä tuuli pöllytti ohutta pakkaslunta ja autojen ilmavirran pyörteet nostivat sitä läpinäkymättömäksi pilveksi. Mietin mennessäni, millainen tuulitilanne Isojärvellä olisi ja toivoin, että metsän suojassa olisi rauhallisempaa.

Huhtalan torpalle kääntyvä tie oli luminen ja joku auto oli ajanut sitä jokin aika sitten. Edestakaiset jäljet erottuivat heikosti lumessa. Huhtalan tietä ei aurata talvisin, ainoastaan Heretyn parkkipaikka on auki ympäri vuoden. Pysähdyin torpalle hetkeksi ja jätin auton alas tielle käymään. Vinka tuuli osui mäellä olevan torpan pihapiiriin mutta sain näpättyä muutaman kuvan. Jatkoin torpalta eteenpäin samoin kuin edelläni aikaisemmin mennyt auto oli tehnyt.

Huhtalan torppa

Huhtalan torpan silpuslato

Huhtalan torppa on valtakunnallisesti merkittävä suojelukohde. Päärakennuksen lisäksi jäljellä ovat kolme aittaa, sauna, syytinkitupa eli pihatupa ja silpuslato. Nykyinen asumus on rakennettu 1850-luvulla, ja aitat ovat peräisin 1700-luvun lopulta. Huhtala on arvokas kappale vanhaa asutuskulttuuria.

Ajettava tie päättyi kapean polun ja vähän leveämmän polun haaraan. Oli vaikea hahmottaa valkeassa koskemattomassa lumessa näiden tarkkaa leveyttä, mutta autolla ei ainakaan enää voisi jatkaa. Kaipa tämä sitten oli se Kalalahden parkkipaikka. Piti vähän kädellä sipaista lumen peittämiä viittoja, jotta oikea menosuunta selviäisi.

Lähdin vasemmalle johtavaa kapeampaa polkua Kalalahtea kohti. Muutaman sentin lumessa näkyi edestakaiset yksinäiset jalanjäljet. Yksinäiset siksi, että ne olivat kengän koosta ja muodosta päätellen saman kulkijan tekemät, kulkijan ilman koiraa, ilman muutakaan vierellä kulkevaa seuralaista. Ei kävelysauvojen pistojälkiä, ei perässä vedettävää pulkkaa, eikä mitään muuta kuin nuo jäljet. Tällaisessa tilanteessa tunnen jotain kummaa yhteenkuuluvaisuutta tuollaisiin yksinäisiin kulkijoihin. Samanlaisiin kuin itse olen. Minneköhän hän oli menossa ja miksi? Jatkaisiko pitkällekin samaa reittiä kuin minä?

Jäljet menivät polkua pitkin niin pitkälle, että saavuttiin lähelle Isojärven rantaa. Siitä ne poikkesivat ihan järven rantaan ja palasivat siitä takaisin Huhtalaan. Rannan lumessa ei näkynyt jälkiä, jotka olisivat selittäneet käynnin syyn. Ehkä samanlainen ulkoileva reippailija kuin minäkin, terveisiä vaan sinulle tuntematon! Tästä jatkoin omaa yksinäistä matkaani koskemattoman lumen peittämää polkua.

Jossain vaiheessa polulle ilmestyi pienet jäniksen jäljet. Aika pitkään se kulki edelläni ja poikkesi sitten sivuun, mennen omiin askareihinsa metsän sisuksiin. Taas jatkoin yksin mutta tiesin, että metsässä oli kuitenkin elämää, jota en vain sillä hetkellä huomannut.

Saavuin Kalalahteen. Olisi aika pistää pienet tulet, syödä eväitä ja hörpätä mukillinen kahvia. Tuuli puhalsi kuitenkin hurjana järveltä päin ja suoraan sanottuna työnsi lunta sisään laavuun. Rannan tulikehä olisi ollut vielä suojattomampi paikka. En halunnut jäädä itseäni tähän palelluttamaan.

Kalalahden laavu

Kalalahden tulikehä

Muistin, että jossain vastapäätä olevassa saaressa piti kartan mukaan olla laavu. Tämä oli suunnitelma B ja pienoinen suosikkinikin etukäteen. Pääsisinhän ensimmäistä kertaa jäälle tänä talvena. Mutta kannattaisiko sinne lähteä hortoilemaan tässä hurjassa vastatuulessa?

Näkymä Kalalahdesta Isojärvelle

Nousin maihin kuvan keskellä näkyvään saareen, jossa kuvittelin laavun olevan. Silmäilin hetken ympärilleni. Maasto ei näyttänyt yhtään sellaiselta, että siellä olisi retkeilijöitä liikkunut. Sitten kaivoin puhelimen taskustani ja etsin lähtiessäni nettikartasta siihen näppäämäni kuvan. Puhelimen käsittely ja kuvan suurentelu sekä muu näpelöinti on lumituiskusssa ja viimassa hetkessä kohmettuvin sormin melkoisen taitoa vaativa laji. Lisäksi vielä se ikääntyneen ihmisen hankaluus, lukulaseja ei ole tietenkään mukana! Sain kuitenkin selville, että laavu oli seuraavassa saaressa. Siispä matkaa jatkamaan ja toivomaan, että sen laavu olisi tuuleen päin paremmassa suunnassa.

Isojärvi Kalasaari ja Renusaari

Tuntui hyvältä kävellä jäällä. Se on asia, josta erityisesti pidän. Jäällä on mukava liikkua, tilaa riittää joka suuntaan. Kuin olisi Lapin hangilla tai jossain Pohjanmaan pelloilla. Lunta oli muutama sentti ja tuuli kiidätti sitä pitkin jäätä. Mieleen tuli ajatus, pystyisikö taas tänä keväänä palaamaan toissa talvisen mieluisan harrastuksen, retkiluistelun pariin. Sääolosuhteet ainakin lupaavat tällä hetkellä hyvää.

Nostin putkihuivin leuan suojaksi ja vedin pipon syvemmälle päähän. Lisäsin kävelyvauhtia kuitenkin samalla tarkkaillen allani olevaa jäätä. Olin liikkeellä itselleni tuntemattomissa olosuhteissa. Lehdissä oli varoiteltu äkkiä lauhtuneen sään synnyttämistä railoista. Täällä ei huutojani kukaan kuulisi! Vaikka vastatuuli oli kova, en sentään mennyt sitä harmittelemaan. Olisi vielä käynyt kuten sille tarinan mummolle, joka joutui palatessaan taas vastatuuleen. Jotain tässä sentään on opittu!

Sitten erotin kaukaisen saaren kärjessä rakennelmia. Sieltä löytyi tuulen suhteen suojaisa laavu ja puuvaja. Takana oleva metsä vaimensi lisäksi tuulta niin, että olo alkoi heti tuntua kotoisalta. Viihtyvyyttä lisäsi laavun siisteys, jopa siivousharja oli nätisti aseteltu laavun nurkkaan. Oli jätetty vähän syttyjä ja laavun alle hieman polttopuitakin ensihätään. Esimerkillistä!

Renusaari laavu

Renusaari puuvaja

Kävelin puuvajalle ja pienin omat puuni. Jätin laavun alla nätissä pinossa olevan pikkupinon koskemattomaksi. En halunnut jäädä puuvelkaa, koska en tiennyt tulisinko kovinkaan pian tähän saareen uudestaan. Puita pieniessä tuli lisäksi mukavan lämmin. Nyt kelpaisi istahtaa tulille ja viettää se aiottu ruokahetki.

Postilaatikossa oli lähes aloittamaton vieraskirja. Siinä oli vain yksi merkintä päivältä 15.11.2015. Muutaman retkeläisen seurue oli silloin ollut laavulla. Jäin muistelemaan marraskuun puolivälin säitä ja päädyin siihen, että veneellä olivat olleet liikkeellä. Tein oman melko pitkän sepustukseni vihkoon. En näköjään osaa pelkistää asiaa pelkäksi nimeksi ja päiväykseksi. Onneksi laatikon pohjalta löytyi jäisten kuulakärkikynien joukosta puinen lyijykynä. Vanhanajan selkeätä ja ymmärrettävää tekniikkaa, joka toimii aina luotettavasti!

Renusaari tulistelua

Syödessäni mietin mistä saaren nimi tulee. Renusaari? Saari on selvä, mutta mikä on Renu? Joku murteellinen Reuna vai Tenu? Ja sitten sen liiallisesta nauttimisesta seurannut Remu?

Tällaiset ajatukset osoittivat, että vatsa oli tullut täyteen ja oli aika lähteä paluumatkalle. Myötätuuleen oli mukava purjehtia! Sellaiselta minusta tuntui, kun tuuli välillä tuuppasi minua reippaasti eteenpäin. Hetkessä olin takaisin Kalalahdessa ja sukelsin metsän sisään. Paluumatkan tein tietysti eri kautta. Lähdin suoraan etelään vievää polkua, joka kääntyy hetken kuluttua Huhtalaa kohden. Näin sain aikaiseksi mukavan 5 km lenkin, jonka päälle tuli jäällä kävelty matka.

Esteitä on..

..joskus tiellä kulkijan!

Ilmeisesti syysmyrsky oli kaadellut polun poikki helppoa kulkuani hankaloittamaan  runsaasti puita. Ensi kesään mennessä ne on varmaankin siivottu jo pois. Yhtä tällaista kuvaa ottaessani harppasin puhelin kädessäni vähän huolettomasti puun rungon yli, sillä seurauksella, että astuinkin yhden joustavan ison oksan päälle. Oksapa olikin eri mieltä siitä, astellaanko sen päälle noin vaan. Se kimmautti minut takaisin ylös niin vihaisesti, että lensin selälleni oksien sekaan. Nousin naureskellen ylös ja olin onnellinen, kun sain tehdä ilmalentojani kenenkään näkemättä. Ei ollut yllätys etten tavannut tällä retkelläni ketään. Yhden kerran kuulin jonkun linnun pelästyneen lentoonlähdön, sen siipien räpsähdellessä polun varren risuihin.

Koska aluksi pohdiskelin yksinäistä kulkijaa, sitten saaren nimeä, niin päätetään tämä juttu vielä yhteen pohdiskeluun. Kulkiessani näin tammikuun puolessa välissä jalkaisin luonnossa, jäin miettimään mihin patikkakausi päättyy ja mistä uusi alkaa. Jotkut puhuvat ns. sulanmaan kaudesta. Onkohan tämä vielä sitä? Patikkareissuja olisi voinut tehdä viime keväästä aina tänne asti, joten minusta tämä oli kauden viimeisiä tai varmaan viimeinen. Tätä kirjoittaessani nimittäin lunta tulee melko sakeasti. Kaudet erottaa siis välissä oleva luminen talvi eikä kalenterissa tapahtuva vuoden vaihtuminen. On siis aika laittaa vaelluskengät odottamaan seuraavaa kautta ja kaivaa esiin talvisempia varusteita.