Veneilijän Kuiva Hevonen

Kuivan Hevosen muistoja osa 2

Kirjoitin viime syksynä Kuivasta Hevosesta ensimmäisen kerran ja nyt palaan muistoihini kyseisestä saaresta. Syy kirjoitukseeni on sekin, että haluan ehtiä vielä kerran kirjoittamaan ennen käyntiäni saaressa. Tällä tavoin näistä tulee  oikeita vanhojen muisteluita ilman, että mikään tämänpäiväinen vaikuttaisi niihin. Tullin mökin nykyiset omistajat nimittäin näkivät aikaisemman kirjoitukseni ja sen seurauksena minut on kutsuttu käymään siellä. Tämä käynti on suunniteltu tapahtuvaksi vielä tänä kesänä. Tuskin maltan odottaa!

Yritän tällä kertaa kertoa elämästä Kuivassa veneilijän näkökulmasta. Veneillähän sinne oli mentävä, joko kaverin veneen kyydissä tai sitten omalla.

Meillä oli 1960-luvulla kalastajamallinen vene eli fiskari. Pituutta yli 9 metriä, en muista enää tarkkaan paljonko. Sellaiset olivat verraten yleisiä siihen aikaan yhä yleisimmiksi tulevien perämoottoriveneiden rinnalla. Nykyäänhän fiskarit ovat harvinaisia näkyjä, varsinkin puiset, jollainen meillä oli. Kyllä meillekin tuli aikanaan perämoottorivene, jopa kaksikin.

Fiskarilla meno oli verkkaista ja matka Kuivaan kesti melkoisen tovin Hakaniemestä tai Kruununhaasta, joissa kummassakin venettä pidimme. Ehti hyvin ottaa aurinkoa ja katsella verkkaan ohi lipuvia maisemia. Yleensä mentiin Degerön kanavan läpi ja joskus paremmalla säällä Hevossalmen kautta. Toista oli joskus paluumatka. Viikonlopun aikana sää usein ehti muuttua ja takaisin oli sunnuntai-iltana lähdettävä, satoi tai paistoi. Sunnuntaina käytiin majakan kärjessä pitkin päivää arvioimassa keliä. Katseltiin vaahtopäiden kokoa ja arvailtiin boforeita. Ei silloin kukaan hienostellut m/s -arvoilla vaan jokainen osasi sanoa onko kolmen vai neljän "pallin" keli. Itse vieläkin hahmotan merenkäynnin beaufort'eina.

Yksi paluumatka saaresta ei koskaan unohdu. Istuin keulahytissä ja katselin sieltä taaksepäin. Näen vieläkin isäni seisomassa ohjaushytissä, pää kattoluukusta ulkona, toinen käsi ohjauspyörässä. Vene nousi vastatuulessa lähes pystyyn rysähtäen taas alas. Keulaluukku aukesi ja pamahti pääni päällä takaisin kiinni. Vettä valui isän vartaloa pitkin ja lensi kajuutan yli. Vihainen puhuri tarttui pärskeisiin heittäen ne valkoisena sumuna pitkälle veneen taakse. Tuntui ikuisuudelta päästä Villingin saarten suojaan.

Kauppalaiva Mary, Kuivassa Hevosessa

Tuuli oli muutenkin riesana tai ainakin otettava huomioon saaressa oltaessa. Meihin lapsiinkin tarttui ainainen huoli, miten vene rannassa jaksaa. Onko tuuli kääntynyt, pitääkö ankkuri, ei kai veneen keula ole tullut liian lähelle rantakiviä jne. "Käypäs vilkaisemassa venettä" olikin aika yleinen kehoitus mökillä oleilun lomassa. Riitti, että käväisi kurkkaamassa kauppalaiturin puoleiselta kalliolta alas veneelle. Meistä siskoni kanssa tulikin aika päteviä arvioimaan yhdellä vilkaisulla veneen tilanne. Laguunin puolella emme suurta venettä useinkaan pystyneet pitämään. Laguuni oli liian ahdas ja tuulen vähänkään osuessa sinne, oli vahingon riski liian suuri.

Minun osakseni tuli olla mukana veneensiirroilla saaren puolelta toiselle. Ja nämä siirrot tapahtuivat tietysti usein yöllä. Isäni oli kehittänyt jonkun ihmeellisen puolinukkumis-tyylin. Hän pystyi nukkumaan ja samalla kuuntelemaan tuulen ääntä. Kun ääni muuttui oli aika käydä tarkistamassa tilanne. Sitten seurasikin kevyt ravistus olkapäästä: "Seppo, tulepas, mennään siirtämään vene!" Siskoni sai jäädä nukkumaan sitä lapsenunta, josta minut äsken herätettiin. Sitä, jossa ei kuunneltu tuulen huminoita vaan katseltiin unikuvia. Lukuisia kertoja olen seissyt yöpyjamassani keulahytin luukussa pitäen käsilläni keulaköysivyyhdistä kiinni valmiina kohta hyppäämään maihin ottamaan keulaa vastaan. Tai ei ihan kohta, kyllä se hidas putputtelu majakan kärjen ympäri aina oman aikansa otti, mutta mikäs hätä siinä kesäyössä ajellessa olisi ollut.

Laguunin puolella

Tässä fiskari on ollut poikkeuksellisesti Laguunin puolella ja käytämme jonkun laiturinnokkaa veneeseen noustaksemme. Olemme ilmeisesti lähdössä, koska keulaköysi on jo irti ja istun sen päällä.

Tästä kiviarkkulaiturista tuleekin mieleen saarelaisten epätoivoinen taistelu merta ja jäitä vastaan. Jos ei myrskyt särkeneet laiturirakennelmia, sen teki viimeistään jäät. Keväällä olikin yleinen harrastus keräillä rannoille ajautuneita rakennuspuita ja tehdä laiturikyhäykset uudelleen. Sanon kyhäykset, koska niin monenlaista viritystä siellä näki. Mitenkähän on nykyään? Muistaakseni laitureiden ja veneratojen paikat olivat vain jotenkin muotoutuneet ajan saatossa. Ei menty rakentamaan omaa sellaiseen paikkaan, jossa jollain muulla "oli tapana" pitää venettään. Sopu sijaa antoi. Ainut synti oli, että ehkä joskus keväisin saatettiin tunnistaa sellaisiakin parrunpätkiä omiksi, joista ei oltu ihan varmoja. Saaressa kun oli krooninen pula rakennuspuista, veihän myrskyt puutavaraa joskus mennessäänkin, koituakseen jossain jonkun muun saaren asukkaiden iloksi.

Veneradan rakennusta

Sitten luovuimme fiskarista ja hommasimme perämoottoriveneen. Elämästä tulikin paljon helpompaa, koska veneen saattoi vetää rannalle. Saattoi, jos vaivautui tekemään sopivan veneradan. Tässä isäni rakentaa sellaista ja puiden hyvästä kunnosta päätellen kyseessä on radan ensimmäinen rakennuskerta. Seuraavana keväänä nuokin puut olivat jauhautuneet kiviä vasten jo paljon huonompaan kuntoon.

Kumiveneilyä Kuivassa

Veneilyä se on tämäkin! Tässä kuvassa lillumme siskon kanssa kauppalaiturin puolella.

Ensimmäisen kumiveneemme muistan vuodelta 1962, vaikka sitä edeltävältä ajaltakin on muistikuvia. Vene oli keltainen ja siinä oli vetelä kumipohja, joka tuntui kylmältä takapuolessa keskellä kesääkin. Isäni oli saanut kerran päähänsä ottaa sen mukaan kesälomalle Hämeeseen, vaikka sukulaisten rannoilta olisi varmaan löytynyt oikeitakin soutuveneitä lainaksi. Hän halusi ehkä olla riippumaton muista, minkä hyvin ymmärrän. Sitä kannettiin porukalla kilometritolkulla kuumaa maantietä pitkin bussipysäkiltä majapaikkaamme.

Muistan vuosiluvun 1962 siksi hyvin, koska muutimme silloin Hakaniemeen. Naapurikorttelin pojat, tai mistä lie olivat, tulivat auttamaan muuttokuorman purkamisessa. Samalla he näkivät minkälaista tavaraa uudet asukkaat verkkokellariinsa veivät. Parin yön perästä meillä ei sitten enää ollutkaan tuota venettä..

Mutta tähän oranssiin veneeseen takaisin. Tässä oli ilmatäytteinen pohja, joka oli lämpimämpi ja muutenkin tämän uudemman veneen muistan paremmin. Kerran lähdimme siskon kanssa soutelemaan tällä Hanskaan päin. Oli melkein tyyntä tai ehkä pienoinen myötätuuli. Nousimme maihin "Inkkariluodolle" ja hyppelimme sen kuumilla kallioilla itseämme lämmitellen ja kangistuneita jalkojamme verrytellen. En tiedä tuon luodon oikeaa nimeä, mutta Inkkariksi sitä sanoimme. Se muistutti selällään olevan intiaanin päätä, suuri köyry nenä osoittaen kohti taivasta. Sen kuitenkin tiedän miten kauan kesti soutaa muovisilla aironläpysköillä voimistuneessa vastatuulessa takaisin Kuivaan. Niin kauan, että isämme jo huolestui meistä. Olimme tuntikausia tuolla reissulla.

Tämä kumivene jäi mökin vintille, kun lopetimme siellä käynnin. Silloin vene oli jo aika vanha ja alkanut ehkä vuotaakin.

Länsi-Tonttu 1970-luku

Aika paljon saaressa vaan oltiin tekemättä sen kummempaa. Jonkin verran kalasteltiin ja silloin tällöin tehtiin veneretkiä lähisaariin. Tai ei ihan lähisaariin, koska ne olivat samanlaisia mökkisaaria kuin itse Kuivakin. Me kävimme ehkä kerran kesässä Tontussa, tarkemmin Länsi-Tontussa. Silloin piti olla tyynehkö sää, koska jouduttiin menemään kauas ulkomerelle. Tässä kuvassa lähin perämoottorivene on meidän ja toinen seurueeseemme kuuluneen toisen perheen. Fiskari ei kuulu meidän porukkaamme.

Kohti Laguunia

Tässä sitten huristellaankin takaisin kohti Laguunia.

Söderskär 1970-luku

Toinen suosikki oli Söderskär, jonka majakan valoja katseltiin monet kerrat pimeällä. Nythän tuo majakka on sammutettu ja siellä on jotain matkailu- ja majoitustouhua. Tässä keltainen veneemme on majakkasaaren rannassa ja sää näyttää olevan mitä parhain.

Tällaista muistui nyt mieleeni ja paljon jäi vielä muistelematta. Verkonlaskut isän kanssa, kauppalaivojen tulo ja siihen liittyvä tohina. Näihin ehkä joskus, mutta ennen kaikkea tuntemuksiini, kun olen nähnyt saaren nykyasun ja elämänmenon. Kuten alussa sanoin, tuskin maltan odottaa!