Tällä kertaa keräsin kaikkea asiantynkää voidakseni perustella itselleni 1500km ajomatkaa Ylläksen seudulle. Ja löytyihän sitä: Ylläs JazzBlues 2015 tapahtuma, samalla mahdollisuus tutustua muutenkin Ylläksen ja Äkäslompolon muuttumiseen suureksi hiihtokeskukseksi, olipa mukana hieman tietokoneasennus- ja opastuskäyntejäkin mutta ehkä tärkeimpänä haave käydä Kihlangin kämpällä näin sydäntalvella.
Lumitilanne siellä oli normaali, lunta 60-70cm, mutta juuri käyntini aikoihin Suomen yli kulki lumisade- ja lumimyrskyrintamia. Varoiteltiin huonosta ajokelistäkin. Katselin sääkarttoja ja onnistuin ajoittamaan meno- ja tulomatkani enimmäkseen rintamien ja pahimpien sateiden väliin.
En ollut seurannut miten lämpötilat olivat vaihdelleet siellä talven aikana eli oliko hankeen välillä syntynyt kantavampia kerroksia. Kertoessani suunnitelmistani lumikenkäillä vapaassa maastossa, hotelli Ylläskaltion henkilökunta totesi, että aika raskasta varmaan tulee olemaan. Suojasäätä ei kuulemma juuri ollut ollut ja viime vuorokausina oli tullut ja parhaillaan tuli lisää puhdasta pehmeää lunta. Ajattelin kuitenkin pääseväni kämpälle vaikka ryömien - eihän matkaa olisi kuin reilut 2km.
Enemmän kannoin huolta siitä, minne saisin pysäköityä auton siksi aikaa. Valtatien varteen sitä ei voinut jättää eikä bussipysäkeille. Suuret aurat aurasivat teitä ahkerasti mutta silti kaikki paikat olivat hukkua lumeen. Vajaan kilometrin päästä Mustijärven tienhaarasta löysin P-paikan. Tai sellaisen ilmeisesti joskus aurattuna olleen levennyksen, joka oli merkitty P-merkillä.
Ajoin tien sivuun ensin varovasti jättäen toisen puolen renkaat tielle. Ei hyvä. Ohiajavat rekat varmaan veisivät sivupeilit mukanaan ennen pitkää - siispä vauhdilla vähän syvemmälle. Nyt olin riittävän sivussa, mutta mieleen hiipi epäilys pääsenkö takaisin tielle. En päässyt. Onneksi kokeilin jo nyt enkä vasta palattuani väsyksissä ja hikisenä. Olin varannut mukaani riittävän kokoisen lapion - liikuttiinhan Lapissa, jossa usein oma apu on ainut saatavilla oleva apu. Riuskan lapioinnin jälkeen sain auton taas tielle ja tieltä takaisin parkkiin. Samalla oli ensimmäinen lihasten lämmittely tullut tehtyä!
Kävelin Mustijärven tienhaaran kohdalle valtatien vartta ja laitoin vasta sitten lumikengät jalkaan. Kipusin lumiaurojen tekemän vallin päälle. Ajattelin ettei hanki onneksi sittenkään upota liikaa. Sitten laskeuduin toiselta puolen alas ja upposin heti ojassa olevaan paksuun lumeen. Aloin rauhallisesti tarpoa kämpän tielinjaa muistuttavaa puutonta aluetta pitkin. Tietä ei pystynyt hahmottamaan muusta kuin puuttomuudesta. Tässä vaiheessa alkoi tuntua siltä, että kämppä jäisi kyllä tavoittamatta.
Sitten tunsin jalkojen alla hieman kantavampaa lunta. Tarkkaan katsoen hangessa näkyi vanha lumikelkan jäljen painauma. Se auttoi sen verran, että tunnin kuluttua näin Mustijärven avautuvan eteeni. Toivoin kovasti, että kelkkailija ei olisi ollut järven jäälle kääntynyt kalamies vaan joku muu, joka olisi jatkanut tietä eteenpäin. Ja hän oli jatkanut eteenpäin! Oli selvää, etten olisi ilman tätä vanhaa kelkan jälkeä päässyt päämäärääni.
Kahden tunnin jälkeen näin lumisten puiden alla pilkottavan tutun talon seinän..
Usein retkien paras vaihe on niiden valmistelu ja etukäteissuunnittelu. Saa katsella karttoja, suunnitella reittejä ja miettiä varusteita. Tällä kertaa olin pyrkinyt ottamaan kaiken huomioon. Olin varannut reppuun normaalien ruokatarvikkeiden ja vaatetuksen lisäksi: retkilapion sisään kaivautumista varten, otsalampun, muutaman pikkunaulan, etukäteen kirjoittamani kirjeen muovitaskussa ja pienen vasaran. Vasaran kirjeen seinään naulaamista varten mutta myöskin paakkuuntuneen lumen poishakkaamiseksi oven edustalta. Alumiininen retkilapioni ei kestäisi jään koputtelua.
En tiennyt pääsenkö rakennukseen sisään, onko se enää pystyssä ja uskaltaisinko edes mennä. Katolla makaava lumikuorma arvelutti. Halusin mennä "keittiöpäädyn" ovesta, koska se pääty oli viimeksi käydessäni parhaimmassa kunnossa. Lisäksi siellä oli vanhoja ohjelappusia, joiden joukkoon halusin kiinnittää omani. Lapiointi sujui verraten helposti ja pääsin sisään.
Aivan ensi töikseni söin eväitäni ja samalla annoin itseni vaipua muistoihini: Tuossa oli sanko, johon haettiin järven avannosta vettä. Tuossa oli kaasuliesi. Tuohon riisuttiin lumiset kengät, tuvan puolella oltiin paksuissa villasukissa..
Ruokailun jälkeen sain kohmeisin sormin naulattua seinään kirjoitukseni:
Muistoja
Olen käynyt täällä ensimmäisen kerran kesäkuussa 1970. Tämä kunnostettiin silloin Helsingin tullin urheilukerhon lomapaikaksi ja isäni oli yksi puuhamiehistä. Tuona kesänä levytettiin seinät näillä ruskeilla kovalevyillä ja rakennettiin ainakin sauna. Muuta en muista, olin silloin 16-vuotias.
Tuo kesä oli ensimmäinen käyntikertani yleensäkin Lapissa. Kuljeskelin yksikseni näitä lähimaastoja, kun isäni ja muut miehet kunnostivat tätä kämppää. Silloin sain kosketuksen Lapin luontoon ja "Lapinkuume" iski. Jonnekin 1980-luvun alkupuolelle asti kävimme täällä ainakin kymmenen kertaa vanhempieni kanssa. Meille Lappiin meneminen alkoikin tarkoittaa tänne Mustijärven kämpälle tulemista, vaikka toki muuallakin kävimme!
Sen jälkeen käyntimme harvenivat ja muuttuivat hyvin satunnaisiksi. Perustin oman perheen, vanhempani vanhenivat ja 1984 isäni loukkaantui liikennetapaturmassa. Vanhenipa myös tämä kämppä. En tiedä tämän paikan myöhemmistä vaiheista mitään. Olen kuitenkin poikennut tänne aina ohikulkiessani. Olen halunnut seurata miten tämä rakennus taistelee ajan hammasta vastaan. Jokaisella käynnillä olen myös ottanut muutamia valokuvia muistoksi.
Saunapäädyn pieni sivuhuone oli lukittu vuosien ajan ja siellä säilytti pari vakikävijää omia retkivarusteitaan, myös isäni. Ainakin syyskuussa 2013 näkyi huoneen lattialla vanhoja vaatteita, jotka näyttivät jotenkin tutuilta. Jossain vaiheessa naapurissa ollut hirsitupa on purettu ja viety pois, samoin kuin hieman edempänä ollut suuri tukkilaiskämppä.
Nyt olen Äkäslompolossa talvilomalla ja halusin käydä täällä taas. Käydessäni syyskuussa 2013 ja heinäkuussa 2014 oli katto jo aika syvään painunut enkä tiedä tätä kirjoitusta kirjoittaessani pääsenkö enää sisälle. Repussani on pieni lapio ja tarkoitukseni on kaivaa ovea sen verran auki, että saan tämän kirjoituksen kiinnitettyä sisälle seinään.
Sinä paikkakuntalainen, kala- tai erämies tai muuten vain satunnainen kulkija. Jos pystyt kertomaan mitään tämän talon vaiheista noin 1985 vuodesta eteenpäin, olisin tiedoista hyvin kiitollinen. Isänikin olisi, mutta hän kuoli helmikuussa 2005 vuosien sairastelun jälkeen.
Luontoretkistäni ja myös tästä kämpästä löytyy kirjoituksia blogistani www.muurahaispuu.blogspot.fi
Jyväskylässä 28.1.2015, nyt melkein 61-vuotiaana!
Seppo Laitinen
p. xxxx xxxxxx
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti