Huomasin jutun, jossa oli selvitetty autojen ikää eri puolilla Suomea. Sen mukaan Itä-Suomesta, Outokummusta, löytyvät Suomen vanhimmat autot. Toiseksi vanhimpia autoja näkee Tohmajärven kunnan keskustassa. Suomen uusimmilla autoilla ajavat puolestaan kauniaislaiset ja espoolaiset.
Jossain muussa lehdessä ihmiset muistelivat omia autojansa ja olivat jopa personoineet niitä niiden ominaisuuksien mukaan. Rakkaimmilla kulkupeleillä oli jopa nimet! Pakkohan minunkin on nostaa yksi autoistani muiden yläpuolelle ja parrasvaloihin.
Elettiin kesää 1982. Olin tuleva perheenisä, sananmukaisesti perheenISÄ, koska esikoisemme syntyisi keväällä. Oli vielä hyvää aikaa selvittää millä lastenvaunut, vaippakassit ja nyssäkät tultaisiin aikanaan kuljettamaan, veneilyn ym. harrastuksiin liittyvän tavaran lisäksi. Laskeskelin vähiä rahojani - piti siis löytää aika halpa. Tilaa tarvittiin - siis iso auto. Mielellään hyväkuntoinen, koska en ollut remottitaitoinen - siis aika uusi. Mistä löytää halpa, iso ja uusi? Eipä sellaista mistään löytynyt.
Ratkaisu löytyi kuitenkin tekemällä asiat toisin kuin muut nuoret. Oli aurinkoinen ja kuuma heinäkuun päivä, kun ajoin tuliterän Wartburg-farmarin ulos autokaupasta Helsingin Hietalahdenkadulla. Muistan vielä päivämääränkin 22.7.1982. Mallimerkintä kuului täydellisenä Wartburg 353W Tourist.
Olen aina suhtautunut autoihin kylmän järkiperäisesti. Niiden valintaan on vaikuttanut, kuljetuskyky, tilat ja käyttökustannukset. Alumiinivanteet, madalletut alustat ja muut tyyliseikat ovat olleet toisarvoisia. Puhtaimmillaanhan tuo oranssinen farmari-Warre täytti tämän vaateen. Siitä puuttui kaikki uho. Nykyään kai sanottaisiin katu-uskottavuus!
 |
| Wartburg 353W Tourist |
Tässä ollaan ihan ensimmäisiä kertoja ajossa ja tutustumassa tarkemmin autoon. Siitä löytyikin senaikaisille autoille tuntemattomia hienouksia.
- Vapaakytkin, joka kytki vapaalle, kun jalan nosti kaasulta.
- Ohjaamosta käsin säädettävä etusäleikön kaihdin - eipä tarvinnut talvipakkasella kiinnitellä etumaskiin pahvilappusia viimaa estämään.
- Siinä oli lisäksi vetonupista käsin säädettävä ryyppy. Sen lisäksi, että se oli kylmäkäynnistysapu käynnistysvaiheessa, se oli kylmäkäynnistysapu myös sammutettaessa. Kun lämpimän auton tukahdutti sammuksiin illalla käsiryypyllä, alkoi auto pörpöttää aamulla melkein jo avaimilla ovia avatessa. Oli siinä monilla kalliimpien ja hienompien autojen omistajilla ihmettelemistä, kun lähdin paksusta lumihangesta kelillä kuin kelillä.
- Eikä tarvittu moottorinlämmittimiä. Kaksitahtinen voiteli heti. No joo, tulihan siitä tietysti sinistä savua ja pahaa katkua.
Tuon kaksitahtisuuden kanssa oppi muuten oudosti elämään. Tuntui ihan luontevalta pitää mukana muutaman litran öljykanisteria ja keskittyä laskemaan seossuhteita. 2T-öljyä kävin ostamassa muistaakseni jostain Koskelantien varren autotarvikeliikkeestä. Siellä sitä myytiin suoraan irtotavarana omaan astiaan. Säästö se oli pienikin säästö!
Vaihdoin 1982 loppuvuodesta työpaikkaa ja uudessa työpaikassani jouduin tekemään jonkun verran myös asiakaskäyntejä. Yhden hauskan tapauksen muistan talviselta Bulevardilta. Olin menossa Annankadulle ja olin oppinut, että vapaata parkkipaikkaa joutui noilla seuduin etsimään joskus kauankin. Siinä pyöriessäni ruuhkaista Bulevardi-Annakatu-Uudenmaankatu -neliötä, huomasin vapaan paikan vastakkaisella puolella katua. Sen verran ehdin katsoa, ettei vastaantulijoita ollut ja nykäisin käsijarrusta. Lopputuloksena oli siisti ja täydellinen käsijarrukäännös. Olin sopivalla etäisyydellä vapaan paikan etupuolella ja siitä nopeasti peruutin auton kadunreunaann. Taskuparkkaus meni sillä kertaa ihan nappiin ja syrjäsilmällä näin, että ainakin muutama ohikulkija oli temppuni noteerannut. Koetin näytellä, että tuollainen oli aina tapani.
Työ- ja muiden lähimatkojen lisäksi Warrella tehtiin pari pidempää lomamatkaa Suomen ympäri. Ilmeisesti toinen niistä on vieläkin pisin autolla tekemäni rengasmatka Suomessa. Hyvin mahtui kyytiin koko perhe, suuri huvilateltta telttaputkineen, retkikeittimet ja muut kimpsukampsut.
Muutossa Helsingistä Keski-Pohjanmaalle Warre pääsi näyttämään mihin siitä todellisuudessa oli. Jokaiselle muuttajallehan on tuttua ajatus: en laita tuota peiliä/taulua/radiota/lasimaljakkoa/kirjovehkaa ison muuttoauton kyytiin, vaan tuon sen itse henkilöautolla perässä. Niinpä nelihenkinen perheemme pakkautui autoon, joka oli jalkatiloja myöten huolellisesti täytetty tavaroilla. Takaikkunasta ei kylläkään taakse mitään nähnyt, mutta suuntahan oli eteenpäin. Kohti seikkailua, jolla ollaan edelleen.
Aika kului, Warre vanheni, ajomatkat pitenivät ja oli uudistettava autokalustoa taloudellisemmaksi. Siitä ei ollut venetrailerin vetäjäksikään. Se sai viereensä ykkösauton ja sai toimia kakkosautona. Tämä on kyllä hieman vähättelevää ajatellen, miten suureksi avuksi se kaikessa vähänkään epätavallisessa oli.
Omakotirakennuksella syntyi kiperä tilanne, kun tiilet ei riitäneet ja oli pikaisesti lähdettävä hakemaan jostain lisää. Kävin ostamassa tiilet suoraan Ylivieskan tiilitehtaalta ja lastatessani niitä autoon ajattelin, että mihinkähän tuli ryhdyttyä. Koko tiililetka kyydissä (vähempää ei myyty!) ajelin takajouset pohjassa työmaalle takaisin. Hyvä, että oli päivä, koska ajovalot näyttivät suoraan vastaantulijoiden silmiin - tai jopa heidän ylitseen.
Tämän rakennustarvikkeiden kuskaamisen lisäksi Warrella tietysti vietiin rakennusjätteet kaatopaikalle. Yhdellä tällaisella reissulla auto oli etuovi ja takaluukku auki. Olin heittelemässä roinia oikeisiin kasoihin, kun viereen ajoi kaakaonruskea sedan-mallinen Warre. Saattoi sen värissä olla mukana myös aika paljon ruosteenruskeaa. Siitä nousi ulos ukko, joka kurkisi avoimesta ovesta sisään ja tokaisi: "Ai, tää onkin ihan uusi!" Eikä auto edes ollut uusi muuten kuin tuon ukon mielestä. Warrehan pysyi ulkonäöltään lähes samanlaisena melkein vuosikymmeniä.
Tämä vähäinen ja satunnainen käyttö alkoi koitua Warreni kohtaloksi. Katsastusmiehet eivät suuremmin välittäneet ruosteen aikaansaamista rei'istä korissa, koska autossa oli vielä vanhanaikainen koria kannatteleva palkkirunko. Riitti, että reiät olivat sen verran pieniä, että jalat pysyivät korin sisäpuolella. Omassa autossani ei kylläkään ollut ruostetta muualla kuin takajarruissa. Se oli vähäisestä käytöstä johtuva ongelma. Sainkin kerran ankarat nuhteet katsastusmieheltä, kun hän kuuli etten juurikaan autolla enää ajele. "Ei nämä säily kunnossa, jos näillä ei aja", hän sanoi. Tämä vaiheittainen auton katsastus (= ensin hyväksyttiin etupää, sitten uusintakatsastuksessa takapää) alkoi rassata siinä määrin hermoja ja kukkaroa, että otin Warren pois liikenteestä ja nostin sen pukeille talon seinustalle.
 |
| 15-vuotiaana eläkkeellä, 1997 |
Vaikka moni koiranleuka nimitteli autoa Sosialistisen Suunnitelmatalouden Oranssiseksi Ihmeeksi, sanoisin, että se oli paras autohankintani kautta aikojen. Joskus 2000-luvun alkupuolella vaihdoin sen kolmeen peräkärrylliseen polttopuita. 20-vuotias pääsi räystään alta ulkoilmasta sateensuojaan erään autojen entisöijän hirsilatoon, odottamaan aikaa, että se joskus tulee minua vastaan. Nokka ylväästi pystyssä, vetäen perässään kieppuvia sinisiä savukiehkuroita - ja ohitse kärkkyvien letkaa. Sankariauto!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti