Kuiva Hevonen - jälleennäkeminen!

37 vuoden jälkeen Kuivassa.

Nyt se on sitten tehty! Käynti Kuivassa Hevosessa on takana ja pää on pyörällä kaikesta nähdystä ja koetusta. Muistot sekoittuvat nykyisyyteen ja tunteetkin ovat vielä pinnalla. Olisi varmaan hyvä vähän aikaa sulatella ja sitten vasta palata asiaan, mutta kun ei malta..

Tämän käynnin aikatauluttaminen muistutti vanhasta tutusta Kuivasta. Jouduimme siirtämään sitä kovan tuulen vuoksi muutamalla päivällä, vaikka matka Vuosaaren rannasta ei ollut kovin pitkä. Edellisen käyntini saan ajoitettua omien veneideni mukaan vuoteen 1979, joten siitä on 37 vuotta!

Sitten matkaan, eikö pääse yhtään kovempaa..?

Oli pakko alkaa kuvien heti, kun saaren tutut muodot alkoivat hahmottua.

Majakan kärki mereltä

Kauppalaiturin puolta mereltä

Ajoimme kauppalaiturin editse ja näkyviin tuli tuttuja kallion muotoja. Laituri oli muuttunut puisesta kokonaan betoniseksi. Pois oli lankkukansi ja sen alla olevat viistot rautaiset tukipalkit. Autonrenkaat roikkuivat tutulla tavalla ulkoreunassa, mutta tuskin enää olivat samat renkaat kuin silloin. Puut olivat kasvaneet kovasti ja yleisnäkymä näytti paljon tukkoisemmalta. Mökit olivat muuttuneet huviloiksi tai sanoisinko jopa taloiksi. Alkoi pelottaa tavoitanko enää sitä minun entistä Kuivaani.

Kuiva Hevonen, kauppalaituri

Nousimme tuttua kallioista polkua ylös. Koko ajan vilkuilin ympärilleni löytäisinkö yhtään tutun näköistä mökkiä. Ei näyttänyt olevan enää. Samoilla paikoilla oli uudempia ja minulle ihan vieraita. Mutta tämän mökin tunsin Tullin lähettämästä kuvasta.

Mökki nro 48

Mökin takaa löytyi tynnyri, jossa on kuulemma poltettu Tullin vanhan mökin purkujätteet. Eli voisin sanoa löytäneeni edes jotain siitä "minun mökistäni".

Tullin vanha mökki

Lähdimme kiertämään saarta vastapäivään. Ensin siis kohden majakan kärkeä ja hetken kuluttua alas oikealle. Sieltä löytyi tuttu kivikkoranta. Rakkolevän tuoksu tuntui nenään kuin silloin ennen. Rakkolevää siis on taas meressä! Mielestäni se oli joitakin aikoja sitten vielä kadoksissa veden likaisuuden vuoksi. Nyt merivesi näytti yllättävän puhtaalta.

Kävelin pyöreiden veden hiomien kivien päällä ja vaivuin taas ajatuksiini. Kuuntelin niiden tuttua ääntä kengänpohjien alla. Kuvittelin miltä ne tuntuisivat paljaan jalkapohjan alla. Pyöreitä, sileitä, lämpimiä..

Kumarruin ottamaan taskuuni yhden pienen pyöreän kiven. Näin sain muistoksi pienen palasen Kuivaa työpöydälleni! Tässä se nytkin on, kirjoittaessani tätä, heti näppäimistön yläpuolella.

Rakkolevää, kiviä, kalliomuotoja..

Sitten alkoikin saaren kärjessä pilkottaa valkoinen majakan "hattu". Lähemmäksi päästyäni totesin majakan olevan ihan entisensä. Muistankohan väärin, että se olisi ollut joskus muinoin kaasukäyttöinen? Nyt ei kaasupullojen kaappia näkynyt majakan juurella. Läpsäytin kämmenellä majakan kylkeen ja sanoin: "Moi, muistatkos vielä?" Majakka ei virkkanut mitään. Sitä tosiaan sanotaan majakaksi, vaikka se on oikeasti merenkulun termein loisto.

Kuiva Hevonen, majakka

Meren saaresta tekee meren saaren aaltojen sileiksi hiomat kivet ja kalliot. Ne eivät muutu vuosien saatossa miksikään ellei ihminen niitä räjäyttele itsensä tai rakennelmiensa tieltä.

Kiven muna

Vai hiookohan se merivesi sittenkään niitä kiviä? Mitä jos isot kivet munivat ne pienemmät kivet..?

Olisin voinut jäädä tuntikausiksi katselemaan veden liikettä - ylös, alas, ylös, alas - miten rauhoittavaa!

Jääkausi on raahannut jotain raskasta tässä pitkin rantakalliota. Pehmeämpi kiviaines on hankautunut pois ja on syntynyt "kilparata". Sillä nimellä se kulki jo silloin minun aikanani.

Kuiva Hevonen, "kilparata"

Näitä kiviä pitkin tuli paljain jaloin monta kertaa hypeltyä. Laguunista majakalle ja majakalta laguuniin.

Laguunin kivikkoa

Odotin kärsimättömänä näkeväni millainen laguuni nykyään olisi. En luullut sen kivien tietenkään miksikään muuttuneen mutta arvelin näkeväni siellä hienoja laitureita ja poijurivistöjä. Ehkä kovasti suurentuneet ja nykyaikaistuneet mökit saivat odottamaan jotain mullistavaa.

Aikalailla samalta laguunissa näytti. Tilaa oli runsaasti, koska oli arkipäivä ja koulutkin olivat jo alkaneet. Viikonloppuna täällä näyttäisi varmaan toiselta.

Kuiva Hevonen, laguuni

Tässä ei tehdäkään venerataa mistää riu'uista. Puhelinpylväistä syntyy pätevän tuntuinen venerata. Tarpeeksi pitkäkin, että saa veneen kunnolla ylös vedestä.

Venerata vm. 2016

Enimmäkseen tällaisesta tavarasta minä muistan ratoja silloin aikoinaan kyhätyn. Tämä kasa oli laguunissa puiden juurella.

Veneratatarvikkeita silloin ennen

Muistin yhtäkkiä laguunin korkean kallion päälle tai sivulle kaiverretun kalliokaiverruksen. Olen varma, että olen sen itse silloin nuorena nähnyt. Se on kertomuksen mukaan kaiverrettu jäälle pudonneen lentokoneen muistoksi. Jostain tulee mieleen vuosiluku 1912, mutta tästä en ole varma. Tekstissä on siis lukenut "Thais", joka oli lentokoneen nimi ja vuosiluku. Ehkä siis "Thais 1912". Mitään ei löytynyt, vaikka kuinka kalliota tihrustin ja kädellä sivelin. Kertokaa, jos joku teistä on tietoinen tällaisesta kaiverruksesta, etten luule höperehtiväni omiani.

Kalliokaiverrus?

Laguunin korkean kallion päältä sain pidemmällä objektiivilla kuvan kaukana siintävästä inkkarikalliosta. Sinne me siskon kanssa silloin kumiveneilimme. Eikös olekin kuin ilmetty intiaani päivälevolla!

"Inkkarikalliot"

Palasimme mökille kierrokseltamme ja joimme kahvit mökin terassilla. Isäntäni Mikko otti puheeksi vanhan vihon, jonka hän oli mökistä löytänyt. Lehteilin huonokuntoista vihkoa, kunnes näkyviin tuli isäni merkintöjä! Tiedän isäni vaiheista, että nämä olivat hänen viimeisimpiä käyntejään saaressa..

Olimme jo lähtemässä pois, kun vielä tuli ajatus kurkata saaren toista päätä edes jonkin verran. Se pää on aina ollut itselleni vieraampi. Siellä ei ollut meidän tuttujamme eikä sinne oikein muutenkaan ollut mitään asiaa. Toisin kuin majakan kärki, jossa tuli käytyä vähän väliä.

Kuljimme rantaa pitkin kunnes eteen tuli veneen kiinnitysköysi, joka esti meitä jatkamasta kävelyä ihan vesirajaa pitkin. Jouduimme lähelle yhtä rannassa olevaa mökkiä, jonka edessä seisoi vanhahko mies katsellen meitä. Tervehdimme ja vaihdoimme jonkun sanan hänen kanssaan. Kysäisin onko hän ollut kauankin saaressa. 70 vuotta mies vastasi!

Mies tuli luoksemme, istuuduimme pöytäryhmän ääreen ja mies alkoi kertoa tarinoitaan. Hän oli soutanut isänsä kanssa saareen enimmäisen kerran vuonna 1946! Sitten sanoin kenen poika olin. Paljastui, että mies oli ollut isäni työkavereita jo vuodesta 1952 ja tunsi isäni ja Tullin mökin touhut erittäin hyvin. Uskomatonta!

Kauko Elmroos, 77v

Jotenkin sattui sydämeen, kun mies sanoi olevansa saaressa yksinäinen: "Ei täällä ole enää ketään niitä vanhoja". Terveyttä sinulle, jotta voit vielä kauan nauttia saaresta ja mökistäsi "Kake!"

Ajelutit kerran minua ja isääni hienolla mahonkifiskarillasi. Se oli aina mökkisi edustalla ja ihailimme sen hyvinhoidettuja kiiltäviä kylkiä. Kun kerroin tämän, hän sanoi: " Ai, Jennyllä? Tulkaapas tänne, niin näytän jotain.."

Hän vei meidät pihavarastoonsa. Siellä oli kuvat kaikista hänen veneistään. Jos oikein muistan, kertoi niitä olleen 36 kpl! Tämä mies ainakin rakastaa merta, veneitä ja veneilyä.

Jenny ja kumppanit

Otin kuvan salamalla pimeän pihavaraston oviaukosta sisään ja toivoin parasta. Aurinkolasitkin olivat päässäni. Jenny on tässä kuvassa vasemmanpuoleisimman pystyrivin toiseksi alin, kaapin kulman kohdalla.

Tästä kirjoituksesta tuli kovin kuvavoittoinen muttei kai haitanne. Ehkä ajan kanssa saan sulateltua tätä kokemusta ja syntyy vielä joitakin uusia kirjoituksia. Minulle käynti oli ainakin ikimuistettava.

Lopuksi haluan lausua Mikolle kiitokset. Ilman häntä en olisi päässyt Kuivassa käymään. Siis, kiitos Mikko vieraanvaraisuudestasi, kuljetuksesta saareen, (takaisin ei olisi ollut niin väliksi!), kärsivällisyydestäsi minun muistellessa koko ajan menneitä ja anteeksi, kun olen puhunut mökistänne Tullin uutena mökkinä. Se on teidän mökkinne. Nauttikaa siitä ja olostanne hienossa saaressa!

Veneilijän Kuiva Hevonen

Kuivan Hevosen muistoja osa 2

Kirjoitin viime syksynä Kuivasta Hevosesta ensimmäisen kerran ja nyt palaan muistoihini kyseisestä saaresta. Syy kirjoitukseeni on sekin, että haluan ehtiä vielä kerran kirjoittamaan ennen käyntiäni saaressa. Tällä tavoin näistä tulee  oikeita vanhojen muisteluita ilman, että mikään tämänpäiväinen vaikuttaisi niihin. Tullin mökin nykyiset omistajat nimittäin näkivät aikaisemman kirjoitukseni ja sen seurauksena minut on kutsuttu käymään siellä. Tämä käynti on suunniteltu tapahtuvaksi vielä tänä kesänä. Tuskin maltan odottaa!

Yritän tällä kertaa kertoa elämästä Kuivassa veneilijän näkökulmasta. Veneillähän sinne oli mentävä, joko kaverin veneen kyydissä tai sitten omalla.

Meillä oli 1960-luvulla kalastajamallinen vene eli fiskari. Pituutta yli 9 metriä, en muista enää tarkkaan paljonko. Sellaiset olivat verraten yleisiä siihen aikaan yhä yleisimmiksi tulevien perämoottoriveneiden rinnalla. Nykyäänhän fiskarit ovat harvinaisia näkyjä, varsinkin puiset, jollainen meillä oli. Kyllä meillekin tuli aikanaan perämoottorivene, jopa kaksikin.

Fiskarilla meno oli verkkaista ja matka Kuivaan kesti melkoisen tovin Hakaniemestä tai Kruununhaasta, joissa kummassakin venettä pidimme. Ehti hyvin ottaa aurinkoa ja katsella verkkaan ohi lipuvia maisemia. Yleensä mentiin Degerön kanavan läpi ja joskus paremmalla säällä Hevossalmen kautta. Toista oli joskus paluumatka. Viikonlopun aikana sää usein ehti muuttua ja takaisin oli sunnuntai-iltana lähdettävä, satoi tai paistoi. Sunnuntaina käytiin majakan kärjessä pitkin päivää arvioimassa keliä. Katseltiin vaahtopäiden kokoa ja arvailtiin boforeita. Ei silloin kukaan hienostellut m/s -arvoilla vaan jokainen osasi sanoa onko kolmen vai neljän "pallin" keli. Itse vieläkin hahmotan merenkäynnin beaufort'eina.

Yksi paluumatka saaresta ei koskaan unohdu. Istuin keulahytissä ja katselin sieltä taaksepäin. Näen vieläkin isäni seisomassa ohjaushytissä, pää kattoluukusta ulkona, toinen käsi ohjauspyörässä. Vene nousi vastatuulessa lähes pystyyn rysähtäen taas alas. Keulaluukku aukesi ja pamahti pääni päällä takaisin kiinni. Vettä valui isän vartaloa pitkin ja lensi kajuutan yli. Vihainen puhuri tarttui pärskeisiin heittäen ne valkoisena sumuna pitkälle veneen taakse. Tuntui ikuisuudelta päästä Villingin saarten suojaan.

Kauppalaiva Mary, Kuivassa Hevosessa

Tuuli oli muutenkin riesana tai ainakin otettava huomioon saaressa oltaessa. Meihin lapsiinkin tarttui ainainen huoli, miten vene rannassa jaksaa. Onko tuuli kääntynyt, pitääkö ankkuri, ei kai veneen keula ole tullut liian lähelle rantakiviä jne. "Käypäs vilkaisemassa venettä" olikin aika yleinen kehoitus mökillä oleilun lomassa. Riitti, että käväisi kurkkaamassa kauppalaiturin puoleiselta kalliolta alas veneelle. Meistä siskoni kanssa tulikin aika päteviä arvioimaan yhdellä vilkaisulla veneen tilanne. Laguunin puolella emme suurta venettä useinkaan pystyneet pitämään. Laguuni oli liian ahdas ja tuulen vähänkään osuessa sinne, oli vahingon riski liian suuri.

Minun osakseni tuli olla mukana veneensiirroilla saaren puolelta toiselle. Ja nämä siirrot tapahtuivat tietysti usein yöllä. Isäni oli kehittänyt jonkun ihmeellisen puolinukkumis-tyylin. Hän pystyi nukkumaan ja samalla kuuntelemaan tuulen ääntä. Kun ääni muuttui oli aika käydä tarkistamassa tilanne. Sitten seurasikin kevyt ravistus olkapäästä: "Seppo, tulepas, mennään siirtämään vene!" Siskoni sai jäädä nukkumaan sitä lapsenunta, josta minut äsken herätettiin. Sitä, jossa ei kuunneltu tuulen huminoita vaan katseltiin unikuvia. Lukuisia kertoja olen seissyt yöpyjamassani keulahytin luukussa pitäen käsilläni keulaköysivyyhdistä kiinni valmiina kohta hyppäämään maihin ottamaan keulaa vastaan. Tai ei ihan kohta, kyllä se hidas putputtelu majakan kärjen ympäri aina oman aikansa otti, mutta mikäs hätä siinä kesäyössä ajellessa olisi ollut.

Laguunin puolella

Tässä fiskari on ollut poikkeuksellisesti Laguunin puolella ja käytämme jonkun laiturinnokkaa veneeseen noustaksemme. Olemme ilmeisesti lähdössä, koska keulaköysi on jo irti ja istun sen päällä.

Tästä kiviarkkulaiturista tuleekin mieleen saarelaisten epätoivoinen taistelu merta ja jäitä vastaan. Jos ei myrskyt särkeneet laiturirakennelmia, sen teki viimeistään jäät. Keväällä olikin yleinen harrastus keräillä rannoille ajautuneita rakennuspuita ja tehdä laiturikyhäykset uudelleen. Sanon kyhäykset, koska niin monenlaista viritystä siellä näki. Mitenkähän on nykyään? Muistaakseni laitureiden ja veneratojen paikat olivat vain jotenkin muotoutuneet ajan saatossa. Ei menty rakentamaan omaa sellaiseen paikkaan, jossa jollain muulla "oli tapana" pitää venettään. Sopu sijaa antoi. Ainut synti oli, että ehkä joskus keväisin saatettiin tunnistaa sellaisiakin parrunpätkiä omiksi, joista ei oltu ihan varmoja. Saaressa kun oli krooninen pula rakennuspuista, veihän myrskyt puutavaraa joskus mennessäänkin, koituakseen jossain jonkun muun saaren asukkaiden iloksi.

Veneradan rakennusta

Sitten luovuimme fiskarista ja hommasimme perämoottoriveneen. Elämästä tulikin paljon helpompaa, koska veneen saattoi vetää rannalle. Saattoi, jos vaivautui tekemään sopivan veneradan. Tässä isäni rakentaa sellaista ja puiden hyvästä kunnosta päätellen kyseessä on radan ensimmäinen rakennuskerta. Seuraavana keväänä nuokin puut olivat jauhautuneet kiviä vasten jo paljon huonompaan kuntoon.

Kumiveneilyä Kuivassa

Veneilyä se on tämäkin! Tässä kuvassa lillumme siskon kanssa kauppalaiturin puolella.

Ensimmäisen kumiveneemme muistan vuodelta 1962, vaikka sitä edeltävältä ajaltakin on muistikuvia. Vene oli keltainen ja siinä oli vetelä kumipohja, joka tuntui kylmältä takapuolessa keskellä kesääkin. Isäni oli saanut kerran päähänsä ottaa sen mukaan kesälomalle Hämeeseen, vaikka sukulaisten rannoilta olisi varmaan löytynyt oikeitakin soutuveneitä lainaksi. Hän halusi ehkä olla riippumaton muista, minkä hyvin ymmärrän. Sitä kannettiin porukalla kilometritolkulla kuumaa maantietä pitkin bussipysäkiltä majapaikkaamme.

Muistan vuosiluvun 1962 siksi hyvin, koska muutimme silloin Hakaniemeen. Naapurikorttelin pojat, tai mistä lie olivat, tulivat auttamaan muuttokuorman purkamisessa. Samalla he näkivät minkälaista tavaraa uudet asukkaat verkkokellariinsa veivät. Parin yön perästä meillä ei sitten enää ollutkaan tuota venettä..

Mutta tähän oranssiin veneeseen takaisin. Tässä oli ilmatäytteinen pohja, joka oli lämpimämpi ja muutenkin tämän uudemman veneen muistan paremmin. Kerran lähdimme siskon kanssa soutelemaan tällä Hanskaan päin. Oli melkein tyyntä tai ehkä pienoinen myötätuuli. Nousimme maihin "Inkkariluodolle" ja hyppelimme sen kuumilla kallioilla itseämme lämmitellen ja kangistuneita jalkojamme verrytellen. En tiedä tuon luodon oikeaa nimeä, mutta Inkkariksi sitä sanoimme. Se muistutti selällään olevan intiaanin päätä, suuri köyry nenä osoittaen kohti taivasta. Sen kuitenkin tiedän miten kauan kesti soutaa muovisilla aironläpysköillä voimistuneessa vastatuulessa takaisin Kuivaan. Niin kauan, että isämme jo huolestui meistä. Olimme tuntikausia tuolla reissulla.

Tämä kumivene jäi mökin vintille, kun lopetimme siellä käynnin. Silloin vene oli jo aika vanha ja alkanut ehkä vuotaakin.

Länsi-Tonttu 1970-luku

Aika paljon saaressa vaan oltiin tekemättä sen kummempaa. Jonkin verran kalasteltiin ja silloin tällöin tehtiin veneretkiä lähisaariin. Tai ei ihan lähisaariin, koska ne olivat samanlaisia mökkisaaria kuin itse Kuivakin. Me kävimme ehkä kerran kesässä Tontussa, tarkemmin Länsi-Tontussa. Silloin piti olla tyynehkö sää, koska jouduttiin menemään kauas ulkomerelle. Tässä kuvassa lähin perämoottorivene on meidän ja toinen seurueeseemme kuuluneen toisen perheen. Fiskari ei kuulu meidän porukkaamme.

Kohti Laguunia

Tässä sitten huristellaankin takaisin kohti Laguunia.

Söderskär 1970-luku

Toinen suosikki oli Söderskär, jonka majakan valoja katseltiin monet kerrat pimeällä. Nythän tuo majakka on sammutettu ja siellä on jotain matkailu- ja majoitustouhua. Tässä keltainen veneemme on majakkasaaren rannassa ja sää näyttää olevan mitä parhain.

Tällaista muistui nyt mieleeni ja paljon jäi vielä muistelematta. Verkonlaskut isän kanssa, kauppalaivojen tulo ja siihen liittyvä tohina. Näihin ehkä joskus, mutta ennen kaikkea tuntemuksiini, kun olen nähnyt saaren nykyasun ja elämänmenon. Kuten alussa sanoin, tuskin maltan odottaa!

Taas messuiltiin.. ja osteltiin

Riihimäen erämessuilla 10.6.2016

Ja tapahtui niinä päivinä, että koko retkeilevä kansa oli kokoontuva Riihimäen Urheilupuistoon. Oli koittanut jälleen Joka Toinen Vuosi ja siellä oli pidettävä suuret Erämessut, kuten tapana oli ollut jo yli 20 kertaa. Ja hyvin moni tuli, minä jonon jatkona.

Torstaina, messujen avajaispäivänä, oli sateista eikä aikatauluihini muutenkaan sopinut messuilu silloin. Perjantaina suuntasin Riihimäkeä kohti ja olinkin aidan takana kymmenien muiden kanssa jonottamassa sisään. Muistin virheellisesti messujen aukeavan jo klo 10 mutta oikea aika olikin vasta klo 11. Olipa aikaa seisoskella jonossa ja katsella aidan raosta näytteilleasettajien messuvalmisteluja. Viimeksihän vähän lupailin jäädäkin aidan turvallisemmalle puolelle, jottei olisi tullut hankittua mitään tarpeetonta. Tai kuka sitä nyt tarpeetonta..

Aidanraosta jo näin heti jotain mielenkiintoista: pieniä lyhyehköjä pulleita kajakkeja vai miksi noita nyt kutsuisi. Tupaten täynnä erikoista varustusta, yhdessä oli jopa purjeet!

Itselläni on taipumusta viritellä omia varusteitani niin, että niiden käytöstä tulisi mahdollisimman monipuolista ja laajentaisi niiden alkuperäistä käyttöajatusta pidemmälle. Olen lisännyt omaan kanoottiini hankaimet ja pohjalle puisen soutualustan. Näin inkkarikanootilla pystyy yksinkin liikkumaan kätevästi.

Kuitenkaan ihan tällaista varustelutasoa en olisi voinut kuvitella näkeväni. Tämä kajakki on poljettava, tietysti myös melottava mutta polkiessa jää kädet vapaaksi kalastamiseen. Oli kaikuluotainta ym sähköistä härpäkettä, joten näyttää kalojen mahdollisuudet kaventuvan ainakin siltä osin. Varusteet saa irti, jolloin kajakki kevenee ja nostaminen auton katolle on helpompaa. Itse en ole kummoinenkaan kalamies, joten kuvittelin itseni melom.. eikun polkemaan tällaisella hiljalleen, kamera kädessä laukaisuvalmiina..

En muista, näkyikö viime kerralla jo SUP-lautoja, mutta nythän suppailu on tullut muoti-ilmiöksi. Tässä uimalan alueelta bongattuja lautoja. Tämäkin voisi tietysti olla ihan kivaa puuhaa, muttei kaikkea ehdi..

Olen tottunut ICT-maailmassa siihen, että 2 vuotta on pitkä aika ja sinä aikana moni asia ehtii muuttua. Koska tämä juttuni lähti nyt kulkemaan siihen suuntaan, mikä oli messuilla uutta viime kertaan nähden, niin jatketaan samalla linjalla. Olen varma, että fat-bikeja eli läskipyöriä ei viimeksi näkynyt. Nyt niille oli varattu jopa oma koeajorata.

Täytyy paljastaa, että tällaista läskipyörää olen haaveillut. Kunnollisten pyörien hinta on kuitenkin sen verran korkea, että se hillitsee mielihaluja. Olen aina pitänyt pyöräilystä ja ajanut monta pyörää loppuun. Nykyinen maastopyöräni on kuitenkin vielä sen verran hyvässä kunnossa, ettei uusille hankinnoille ole oikein perusteita. Lisäksi sitäkin olen ehtinyt tuunailla paremmaksi..

Telttoja oli entiseen tapaan näytillä ainakin kolmessa eri paikassa, joten telttaa tarvitsevalle tarjoutui hienot mahdollisuudet niiden keskinäiseen vertailuun.

Asuntovaunuissa käytetään etutelttoja mutta Jeep oli näköjään keksinyt peräteltan. En mennyt kysymään teltan hintaa, kun minulla ei ole Jeeppiä. Enkä kysynyt tuleeko teltan mukana auto..

Sitten jotain minulle ennennäkemätöntä. En tiedä onko tämä riippumatto, jossa on hyttysverkkokatto vai puihin ripustettava verkkokattoinen teltta. Sisään mentiin pohjassa olevasta aukosta. Joka nurkassa oli taljat, joilla se pingotettiin kireälle puiden väliin. Ihan ohuet koivunvesat eivät siis riitä pitämään tätä hökötystä yläilmoissa, mikä rajaa vähäsen käyttöä. Yhdessä istui sisällä kaksi aikuista, jotka kokeilivat heijaamalla teltan vakavuutta. Tukevalta tuntui, mutta enpä tiedä. No, ainakaan muurahaiset eivät pääse helpolla yöseuraksi.

Yksi uusi järjestely tämänvuotisilla messuilla oli Nuotiopiiri ja sen yhteydessä tapahtuva retkihenkisten facebook-ryhmien kokoontuminen. Itseäni kiinnosti kovasti tavata risukeitinporukkaa ja päästä yhdessä vaihtamaan kuulumisia ja kokemuksia.

Siinä niitä sitten oli pitkin nurmikkoa, itsetehtyjä ja kaupasta ostettuja. Ja mielenkiinto oli taattu. Itse kertoilin useammallekin kiinnostuneelle mistä asiassa oikein oli kyse. Olen varma, että taas saatiin monta uutta risukeitinkäyttäjää ja vähintään yhtä monelle asia jäi ajatuksiin muhimaan.

Entisellä paikallaan myyntikojujen rivistössä oli tuttu muovipussikauppias. Nyt jäin pitemmäksi aikaa "soittamaan suutani" leppoisan myyjän kanssa, jolle sanoin ostaneeni häneltä viime kerrallakin pusseja ja kokojen olleen sopivia. Hän totesikin kymmenien vuosien kokemuksellaan tietävänsä, mitä pussikokoja emännät taloudessaan tarvitsevat. Lisäksi hänen tekemänsä nipputarjous oli hinnaltaan varsin houkutteleva! Sovin tulevani seuraaville messuille ainakin pusseja ostamaan, jos emme tapaisi sitä ennen joillain muilla messuilla tai markkinoilla. Koska tässä jutussa on vilahdellut tuotemerkkejä, niin mainitaan nyt näiden mainioiden muovipussien valmistajakin. Se on Kuitulinja.

Ihan tähän ei hankinnat tälläkään kertaa jääneet. Ostin pari karttaa, jotka on valmistettu uudesta Tyvek-materiaalista. Ovat paperinohuita mutta kestävät kosteutta ja ovat repeämättömiä. Niin, ja Retkilehden tutustumistarjoukseen tartuin..

Taas kului päivä mukavasti savun ja loimulohen tuoksussa ihmisvilinää katsellen, näytteilleasettajien kanssa keskustellen ja myös kokemuksia muiden messuvieraiden kanssa jakaen. Tällainen messureissu tällä kertaa!

Vororotti - Jämsän äijiä etsimässä

Poikkeaminen hetken mielijohteesta Jämsän rotkovajoamalle 18.5.2016

Sain viimeaikojen vauhdikasta "vipinää ja vaakalentoa" -tilannettani rauhoitettua sen verran ja laskettua korkeutta niin, että ehdin piipahtamaan Vororotissa. Sekin tapahtui tosin menomatkallani Helsinkiin. Kuten joskus mainitsin, olen yrittänyt käyttää leppoisampaa Päijänteen länsipuolista reittiä, jolla on vähemmän liikennettä ja enemmän katseltavaa.

Jämsää kohden ajaessani muistin tuon hauskankuuloisen sanan Vororotti. Sen alkuosa tarkoittaa kai voroa, varasta tai jotain muuta rosvoa. Sellaisten huhutaan piileskelleen tuossa rotkossa ja pitäneen tuliaan siellä. Nokijälkiäkin on joku ollut näkevinään kallioseinissä. Onkohan tuo rotti sitten se rotko?

Koska aikatauluni oli sen verran väljä ja mukana oli sopivaa vapaa-ajan vaatetustakin jatkoin Jämsän liikenneympyrästä suoraan Tamperetta kohden, enkä kääntynyt tapani mukaan vasemmalle Lahteen. Reilun 10km kuluttua käännytään hiekkaiselle ja mutkaiselle sivutielle ja muutaman kilometrin jälkeen ollaankin jo perillä tuolla kulttuurihistoriallisesti arvokkaalla rauhoitetulla luonnonsuojelualueella. Tienvarressa vasemmalla puolen tietä on viitta Vororotti 0,4. Kovin pitkästi ei autolta siis tarvitse kävellä. Autoille on kovin vähän tilaa tienvarressa, mutta ei kai tuonne väentungosta taida koskaan syntyä.

Sää oli aurinkoinen ja rotkolle vievä polku melko helppo kulkea. Hyvillä ja tukevilla jalkineilla kannattaa silti varustautua, sillä itse rotkossa ja sen ympärillä kulkeminen on vaativaa. Huonojalkaisten ei kannata edes yrittää! Polku haarautuu ja rotkovajoaman voi kiertää kummin päin tahansa tai sitten laskeutua rotkon pohjalle. Itse laskeuduin suoraan alas.

Suurten kivilohkareiden seassa ei ole sen kummempia kulkureittejä tai polkuja, kukin menköön mistä pääsee tai minne haluaa. Itselläni oli mukana pieni olkalaukku, jossa oli termospullo ja hieman kahvievästä. Lisäksi kaulahihnassa roikkui järjestelmäkamera. Monin paikoin ne tuntuivat olevan liikaa, koska välillä molemmat kädet oli valjastettava itseni tukemiseen.

Tässä on kai niiden muinaisten rosvojen piiloinaan käyttämiä luolia. Moniin olisi mahtunut ryömimään sisään.

Olin joissakin nettijutuissa nähnyt mainintoja ja kuvia ihmishamoisista kivikasvoista rotkon seinämillä. Niitä lähdin vartavasten etsimään. Olivatkohan ne niitä kuuluisia Jämsän äijiä, jotka jäivät taivaasta?

Ja toden totta. Lähemmäksi päästyäni aloin erottaa kallioseinämässä selviä neniä, silmiä ja suita.

Oli isompaa ja pienempää kaveria, jotka kuiskuttelivat keskenään. Pelkäsin jo, että olin tullut häiritsemään heidän vuosituhantista rauhaansa jollakin sopimattomalla tavalla.

Mitähän tällä jykeväleukaisella intiaanilla on mielessään? Kovasti näyttää ainakin hymyilyttävän..

Tämä dinosaurus näytti olevan unessa mutta kun pääsin lähemmäksi, se yllättäen nosti päätänsä ja pyysi minua rapsuttamaan sitä leuan alta. Tein työtä käskettyä, koska en uskaltanut vastustellakaan vaikka se näytti aika lempeältä.

Olipa mukava paikalliskohde, jonne ei suuri yleisö varmaankaan tiedä poiketa. Rotkon laidalla vietetyn kahvihetken jälkeen olikin aika suunnata kohti ruuhkaista Etelä-Suomea..

Risukeitinrallia teoriassa ja käytännössä

Kahden erimallisen risukeittimen tekoa ja testausta.

Joitakin vuosia sitten törmäsin termiin risukeitin. En silloin paljoakaan asiaan perehtynyt ja ajattelin, ettei sellaiset ole minua varten - onhan minulla vanha sprii-Trangiani, joka on palvellut vuosikymmeniä ja palvelee edelleen.

Unohduin katselemaan nettivideota, jossa polteltiin pieniä oksanpätkiä purkkimaisessa keittimessä. Homma tuntui mukavalta katsella ja etsiskelin lisää videoita ja ohjeita sellaisista keittimistä.

Hyviä hakusanoja olivat "risukeitin" ja Lontoon murteeksi "hobo stove" tai "ikea hobo stove", jolla aukeni varsinainen tietopankki. Hieman erilaisia ratkaisuja löytyy lisäämällä edellisiin hakusana "woodgas".

Hobo on kulkuri, pultsari, joka viekin ajatuksen perimmäisille juurille. Ideana on valmistaa saatavilla olevista tarpeista (tilapäis)keitin, jolla voi tehdä sapuskansa käyttäen polttoaineena maasta löytyviä risuja. Käyttökelpoisia ovat erikokoiset säilykepurkit, joihin tökitään puukolla ilmareikiä. Kun keitin on mennyt huonoon kuntoon, tehdään uusi, eikä surra turhia!

Vähän tällä ajatuksella tehtyjä näkyikin netissä aika paljon. Siis varsinaisia Tee Se Itse (Do It Yourself) -virityksiä. Näiden vastakohta on tietysti kaupoista ostettavat valmiit keittimet, niihin sopivine kattilasarjoineen ja kantopusseineen. Hintaakin tällaisilla on ihan kiitettävästi, ainakin liikaa "kulkureille".

Sivuutan "woodgas" eli puukaasuperiaatteella toimivat kaksoisrakenteet lyhyellä maininnalla. Ne ovat tehokkaampia kuin tavalliset keittimet, mutta niihin ei voi tehdä kylkiaukkoja puiden lisäämiseksi. Tällä on merkitystä, kun keittoastia on keittimen päällä. Tyypillinen tällainen on Wild Woodgas Stove MK II. Maitohinkkiä muistuttavassa Kelly Kettle'ssä taas vesi laitetaan pullon vaipan sisään. Etsiskelkää muualta lisää tietoa, jos tämä woodgas-tyyppi tuntuu kiinnostavan.


PURKKIMALLI

Yksinkertaisimmillaan risukeittimen saa tehtyä Ikean aterinkuivaimesta. Ruostumattomasta teräksestä valmistettuja valmiiksi reiällisiä purkkeja on kahta kokoa, korkeampaa ja matalampaa. Hinnat näyttävät tällä hetkellä olevan 3,99 ja 5,99. Matalampi näyttäisi olevan suositumpi. Alle jonkun sortin jalat ja purkin yläreunaan ehkä kannattimet kattilalle. Reunaan lovettuihin koloihin tai sivureikiin laitetut telttatikut ajavat sen asian. Siinä se!

Olisi mukava tietää, ostetaanko näitä Ikean aterinkuivaimia enemmän sen varsinaiseen käyttötarkoitukseen vai risukeittimiksi. Videoista päätellen niitä käytetään retkeilypiireissä ympäri maailmaa!

Minä löysin paikallisesta Hong Kongista vastaavan aterinkuivaimen (6,99) ja vielä sen päälle sopivan teräksisen mittakupin (4,99). Jaloiksi löytyi irtopultteja, jotka maksoivat muttereineen ja aluslevyineen huimat 0,32! Pelkän keittimen hinnaksi tuli siis 7,31.

Sitten puuhaamaan..

Risukeittimen jalat

Ensin hahmottelin sopivaa kokoa ja paikkaa uunin suuaukolle. Rajasin sen teipillä, mikä oli turhaa ja vähän huonokin idea. Parempi olisi ollut käyttää tussia, johon pian siirryinkin. Käyttämäni muoviteippi hitsautui nimittäin tiukasti metalliin rälläkän kuumuudessa ja syntyi turhaa ja työlästä jälkien siistimistä.

Tässä olen jo kiinnittänyt jaloiksi tulevat kupukantaiset pultit. Jouduin suurentamaan pohjan valumareikiä pulteille sopiviksi. Muutenkin kannattaa hyödyntää valmiita reikiä mahdollisimman paljon, koska ruostumattomaan teräkseen vähänkään suurempien reikien tekeminen on työlästä kotikonstein. Tässä Honkkarin purkissa pohjareiät ovat pienempiä kuin Ikealaisessa, mikä minusta on hyvä juttu. Ilma kulkee mutta kekäleet pysyy paremmin purkissa.

Risukeittimen suuaukko

Tämän niksin näin joltain videolta. Pyöreän purkin saa pysymään paikallaan, kun laittaa sen sisään puupalikan ja painaa palikalla purkin tiukasti alustaa vasten. No joo, onhan tietysti joillain hienoja ruuvi- tai höyläpenkkejäkin..

Tässä vaiheessa muistutan suojalaseista ja käsineistä. Siruja lentää ja sormet on vaarassa kuumissa osissa. Viilaakin on mukavampi käyttää hanskat kädessä. Enkä muuten rälläköinyt parketilla vaan pihaterassilla!

Hong Kong aterinkuivain-keitin

Aihio alkaa näyttää varsin valmiilta jo tässä vaiheessa. Seisoo napakasti ja haluaa jo ulos luontoon mutta on mielestäni vielä kesken.

Hong Kong aterinkuivain ja mittamuki

Halusin mahdollisuuden pudotella tikkuja myös yläkautta pesään enkä työntää niitä pelkästään suuaukosta. Suuaukko alhaalla on tarpeellinen ainakin sytytysvaiheessa. On kätevämpää sytyttää sivultapäin kuin kurkotella alas pohjaa kohden. Tässä lisäämäni yläreunan aukot ja mukiakin sovittelin jo keittimen päälle. Yläreunan aukot ovat lisäksi siksi mielestäni tarpeen, että tuli pääsee nuolemaan ihan keittoastian pohjaa eikä poistu liian aikaisin ulos.

Uuninluukkua ei kannata sijoittaa liian alas. On hyvä jättää sopivan korkuinen kynnys, jottei tuhkat ja kekäleet valahda hallitsemattomasti ulos. Joku sanoi polttavansa pellettejä.. Siitä ajatus lähti kohti muitakin polttoaineita..

DIY Hobo Stove Model H Multifuel

Se vanha Trangiani ja sen spriipoltin! Parilla telttatikulla keitin muuttuu myös spriikeittimeksi. Risukeitin TSI malli H (eli HongKong, malli I olisi tietysti Ikea..)


LEVYMALLI

Sitten ihan erinäköiseen keittimeen, joita myös näkyi rakenneltavan. Ne koottiin toisiinsa kiinnittyvistä levyistä, mikä on kätevää kuljetuksen kannalta. Pyöreä keitinhän vie aina oman tilansa repussa, vaikka sen sisään ja päälle saa ehkä sujauteltua sopivan kokoisia keittoastioita.

Pakkohan sellainenkin oli kyhätä, varsinkin kun nurkista löytyi sopivia rosterilevyn palasia.

Nyt lähdettiin liikkeelle pelkistä peltilevyistä, joten pienoinen suunnittelu oli paikallaan. Onhan lisäksi hyvin suunniteltu puoliksi tehty. Tein paperista mallin, joka olikin hyvä keksintö. Sen reunoihin syntyi matkan varrella yksi jos toinenkin merkintä.

Paperin avulla sain piirrettyä tussilla peltiin leikkuulinjat. Suunnittelin ne sellaisiksi, että pääsin mahdollisimman helpolla. Sitten vain leikkaamaan..

Jälki ei ole laserleikkurin vertaista mutta risukeittimeksi ihan kelvollista. Sivujen leveydeksi päätin laittaa levynpalasten leveyden, joka oli muutaman millin yli 20 cm. En halunnut leikellä yhtään ylimääräistä senttiä, niin työlästä ja äänekästä touhu terassilla oli.

Kuvassa näkyy jo purkkimallin yhteydessä mainitut yläkolot, uuniaukko, pohjalevy ja päälle ristiin tulevat poikittaisosat. Ne mahdollistavat pienempien keittoastioiden käytön, onhan keittimen mitat tavallista suuremmat. Pohjalevyn korvakkeille tein viillot sivuseiniin ja pohja istuu paikalleen ihan hyvin näinkin.

Risukeitin koottuna

Ihan oma lukunsa oli sivujen kiinnitys toisiinsa. Valmiissa keittimissä näkee hienoja toistensa lomaan solahtavia siivekkeitä ja koloja. Minä en edes yrittänyt saada sellaisia rälläkällä aikaiseksi. Sitten hoksasin kokeilla saranoita. Juuri ja juuri sain pop-niittiterällä reiät levyihin. Tarkkana piti olla saranoiden aukeamissuunnan ja reikien kohdistamisen kanssa, jotta nurkista tulisi riittävän tiiviit mutta kuitenkin kiinnitaittuvat. Saranat kiinnitin siis pop-niiteillä. Neljännen nurkan kiinnitin toistaiseksi yksinkertaisesti rautalangalla.

Risukeitin pakattuna

Tässä levymallin keitin kuljetusasennossa. Paketin koko on reilut 20cm x 20cm ja painoa n. 1,5kg.


JATKOSUUNNITELMAT

Purkkimalliin on ehkä keksittävä joku palamaton aluslevy. Aina ei löydy kalliota keittimen alle. Samalla se luo tasaisen ja vakaamman alustan keittimen pulttijaloille. Ehkä myös paistinpannulle tai isommalle kattilalle tarvitaan jotkut kannattimet. Joku tuulisuojaratkaisukin voi olla tarpeen, koska sivuseinien reiät ovat melko isot.

Levymalli ei kaipaa tuulisuojaa, siltä ainakin nyt tuntuu. Pikemminkin päinvastoin. Pohja ja seinät ovat umpinaiset. Palon vaatima ilma tulee suuluukusta ja pohjan raoista. Ehkä ilmareikiä tarvitaan lisää pohjaan tai sivuihin. Tämän aika näyttää, kunhan kokemusta kertyy enemmän. Siitä viimeisen nurkan rautalankavirityksestäkin pitää jossain vaiheessa päästä eroon ja kehitellä ehkä joku helppokäyttöinen siipiruuviratkaisu. Spriipolttimen saisi helposti mittaamalla telttatikuille sopivalle kohdalle reikien paikat ja tekemällä ne, vähitellen poranterää suurentamalla, jos ei muuten onnistu.

Kyllä kai sellainen Ikea-purkkikin pitää jossain vaiheessa rakentaa. Eihän mies nyt parilla keittimellä pärjää! Ja etsiskellä lisää pieniä teräksisiä keittoastioita. Onneksi kesäkuussa pidetään taas Riihimäen erämessut, joilla voi tällä (teko)syyllä taas vierailla.


KOEPOLTTO

Koepoltolle ei olisi voinut olla parempaa paikkaa eikä säätä. Aurinko paistoi siniseltä taivaalta, kun suuntasin kohti tuttua Leivonmäkeä. Rutalahden rantaa jäätä pitkin aikani käveltyäni, pystyttelin keittimet rannan kivikkoon. Ranta oli täynnä lepän oksaa ja risua, joten polttoaine ei ainakaan loppunut kesken.

Purkkimalli toimi odotetusti vaikken sillä mitään ruokaa valmistanutkaan. Uskon tämän pääsevän vielä useita kertoja retkilleni. Se saattaa syrjäyttää jopa Trangian, koska se toimii tarvittaessa myös spriillä. Painoakin on mielestäni kohtuulliset 400g.

Levymalli on painavampi kuin Trangia, jonka painossa on mukana kattilasarja ja kahvipannu. Levymalli ei pääse pitkille matkoille, mutta päiväretkillä ja muilla lyhytreissuilla, joissa paino ei ole ratkaisevaa, se on hyvä nuotion korvike. Suuren kokonsa vuoksi siinä voi polttaa vähän isompiakin kalikoita ja kuten kuvasta näkyy, makkarankin paisto onnistuu.

Tähän vielä kuva levymallin tiskauksesta. Se on lumipesun kestävä!

Rutajärvi ja risukeitin

Loppuun tehtävä. Etsi kuvasta risukeitin!

Lintuniemi

Koska olin Leivonmäellä, kävelin Lintuniemen puolikodalle tarkoituksenani maksaa puuvelkani. Sen jäin marraskuussa 2013. Puuvelka jäi vielä voimaan, koska sahanterä oli poikki. Jospa yritetään joku toinen kerta. Minä nimittäin olen sanani mittainen mies!

Tervan tuoksua

Vanhojen retkisuksien kunnostus - osa 2, pohjat

Viime kirjoituksessani kiinnitin Tegnäs Epok -siteet. Nyt kerron miten kunnostin vanhojen perintösuksieni pohjat. Kyseessä on Järvisen hickory-pohjaiset retkisukset. Tältä puolelta mielestäni aika upeat, vai mitä?

Järvisen retkisukset

Pohjissa oli paikka paikoin selviä naarmuja ja muutama syvempikin painauma. Sukset ovat saaneet maistaa pääkaupunkiseudun lähiömetsien kuluneita ja jäisiä latuja. En muista näilla suksilla monia kertoja erämaissa käydyn. Toisaalta enhän minä toki poikasena aina isäni hiihtovarusteiden pakkuuta tullut seuranneeksi.

Vanhoja voidekerroksia oli runsaasti ja niiden alta pilkotti mustaa. Suksia oli joskus myös tervailtu. Siitä kieli myös päälypuolella ja varsinkin sivuilla näkyvät tervan valumajäljet.

Aloitin puhdistamalla pohjat liuottimilla ja räteillä voimakkaasti hankaamalla. Paksuimmat kohdat raaputin siklillä puhtaaksi. Jatkoin kunnes pohjista ei enää irronnut mitään. Sitten vetelin terävällä siklin reunalla pohjat vielä päästä päähän ja käytin välillä hienoa hiekkapaperiakin. Pohjien väri muuttui vaaleammaksi ja monet naarmut tasoittuivat pois näkyvistä. Syvimmät jäivät, enkä niille voinut mitään.

Etsin tietoa suksien tervauksesta ja luin nettikeskusteluja. Ennenhän tervaus on varmaan ollut jokamiehen puuhaa mutta lienee nykyään aika harvinaista. Kuten siteidenkin kohdalla niin nytkin mielipiteitä oli ristiin rastiin; käytä sälepohjatervaa - älä käytä, ohenna - älä ohenna jne. Vanhat tervaajamestarit loistivat poissaolollaan nettikeskusteluista, ymmärrettävästi!

Ylösen suksitehtaan puusuksi-info sanoi:

"Puusukset ovat huolettomat eikä niitä tarvitse välttämättä voidella. Riittää, että sukset on hyvin tervattu, eli puupintaa ei ole näkyvissä suksen pohjassa. Suksien luistoa voidaan myös parantaa lisäämällä parafiinia tai kynttilän steariinia suksen luisto-osaan. On mahdollista käyttää myös luisto- ja pitovoiteita."

Tässä oli yksi tieto, joka oli minua askarruttanut. Pitääkö voidella vai riittääkö pelkkä terva. Uskoisin, että entisaikoina ei ole paljoa muuta käytetty kuin tervaa, korkeintaan kynttilää tms lisäluistoksi. Minä ajattelin saavani tällä tervauksella suksenpohjiini ns. pohjavoidekerroksen, jonka päälle laittaisin sitten mitä laittaisin. Näissä aatoksissa ryhdyin tuumasta toimeen..

Sitten oli löydettävä se itse terva! Kaupoissa oli monenlaista tervatuotetta: yleistervaa, venetervaa, tervaa jopa suihkepulloissa. Halusin löytää ohentamatonta, "oikeaa", "pelkkää" tervaa. Jossain vilahti nimi Puijon Terva. Sellaista vähittäismyytävää tuotetta en kuitenkaan mistään löytänyt. Sitten löytyi ruotsalainen Tegsnäs hautaterva, joka on tarkoitettu paahdettavaksi suksen pohjiin. Taas näköjään Tegnäs!

Tegnäs terva

Eräällä kyläreissullani Kuopioon muistin tuon tervan ja sen yhden paikallisen jälleenmyyjän siellä. Katosin hetkeksi kaupungille asioilleni ja piipahdin erä- ja kalastustarvikeliikkeeseen lähellä Kuopion toria, liike oli muistaakseni Maken pyydys. Se oli sananmukaisesti kattoa myöten täynnä tavaraa ja ongenvapoja väistellen mahduin peremmälle. Selitin asiani ja vanhahko miesmyyjä kumartui lattian rajaan ja nosti tervapullon hetkessä tiskille. Tuntui siltä, että niitä meni kaupaksi joka päivä, niin hänen kätensä ulottuvilla ne olivat. Tai sitten mies vain tunsi liikkeensä tavarapaljouden läpikotaisin, ammattitaitoa sekin!

Tässä käyttämäni tarvikkeet ja suksien pohjat voiteiden poiston ja kevyen hionnan jälkeen.

En ohentanut tervaa yhtään, näinhän olin aikonutkin. Lisäksi en ollut varma millaista tärpättiä tai ohennetta olisi ollut paras käyttää. Se oli suurinpiirtein paksun siirapin oloista ja valui hitaasti pullosta ulos. Valutin ohuita noroja pitkin suksen pohjaa ja paahdoin pohjia kuumailmapuhaltimella. Kaasutohokin olisi ollut, mutten uskaltanut käyttää sitä varastotilan paloherkkyyden vuoksi.

Levitin tervan huolellisesti pienellä kangastilkulla aina välillä lämmittäen. Lopuksi paahtelin suksen pohjia melko pitkään. Annoin tervan välillä kiehahtaa. Varoin kuitenkin kuumentamasta suksia liikaa, koska en ollut varma niiden mahdollisista kerrosrakenteista, joiden liimaukset olisin saattanut aukaista.

Uusin käsittelyn vielä kerran, joten tervakerroksia tuli toiseen, parempaan suksipariin, kaksi ja toisiin vain yksi. Vaikka pullo on pieni, aine tuntuu melko riittoisalta. Tervaa kului näihin kolmeen käsittelykertaan noin neljännes.

Heti tervauksen jälkeen tuli tunne, että tervaa oli tullut laitettua liian paksusti. Se tuntui kovin tarttuvalta vaikka olin paahdellut sitä mielestäni riittävästi. Aloin epäillä kuumailmapuhaltimen soveltuvuutta tähän, mutta minkäs enää teit.

Jätin sukset ensin viikoksi viileahköön varastoon, minkä jälkeen kävin kokeilemassa pohjia sormella. Vieläkin tuntui tarttuvan muttei enää niin paljon. Tässä vaiheessa olin aika epäileväinen lopputuloksen suhteen. Miten tuollaisia tahmeita suksia edes pystyi viemään hiihtoladun varteen, puhumattakaan voitelusta ja siitä, olisiko hiihdon jälkeen pohjissa enää mitään.

Sitten oikeastaan unohdin koko asian pariksi viikoksi ja siirsin sukset kaupunkiasuntoni lämpimään kellarikoppiin. Siellä ne olivat ainakin kaksi kuukautta levittäen koko kellaritilaan suloista tervan tuoksua. Sitten erään kerran kellarissa käydessäni sipaisin pohjia kädelläni, eivätkä ne tuntuneet enää yhtään tahmeilta. Aika oli tehnyt tehtävänsä!

Tervauksen jälkeen

Jossain sanottiin tervan kuivumisen vievän parisen viikkoa, minulla se kesti paljon kauemmin. Syynä oli liian paksu kerros ja/tai kuumailmapuhallin. En jäänyt miettimään enempää vaan sopivan hiihtokelin tullen lähdin kokeilemaan suksia. Tein järven jäällä yhden lenkin pelkällä tervapohjalla ja tuntuma oli hämmästyttävän hyvä. Ei lipsunut eikä tarttunut!

Tämän jälkeen suksilla on tullut hiihdettyä vain pari kertaa. Tervan päällä olen käyttänyt vanhoja purkkivoiteitani, sen kummemmin miettimättä alla olevaa tervakerrosta. Tervan pysyvyydestä en osaa sanoa mitään näin vähäisen kokemuksen perusteella. Seuraavalla kerralla, joka joskus on kuitenkin edessä, kokeilen kaasutohoa.

Ja jos tästä ei ollut muuta iloa, niin olipa kuitenkin taas mukavaa puuhastelua joutopäiviksi!