Ruskaa etsimässä - sumua löytyi!

Syyslomalla Jerisjärvellä 17.9. - 24.9.2016

Kauas on pitkä matka sanotaan. Edellisestä Lapin reissustani on nyt 1,5 vuotta. Silloin majoituin Äkäslompolossa, josta käsin seikkailin ympäristössä. Nyt majapaikkana oli Jyväskylän Ladun viikko-osake Jerisjärvellä. Ajatus oli kerrankin päästä nauttimaan ruskasta sen parhaimpaan aikaan. Jostain syystä Lapin reissuni ovat tähän asti aina osuneet jonkin verran sivuun kyseisen alueen parhaasta ruskasta. Niin kävi nytkin. Syksy on ollut sen verran lämmin, että kovinkaan paljon ruskaa ei näkynyt. Koivut ja haavat loistivat kyllä hienoissa keltaisen sävyissä.

Lapin reissuja on kahdenlaisia. Toisissa taivalletaan rinkka selässä paikasta toiseen, yövytään matkan varrelle osuvissa tuvissa tai mukana kulkevassa teltassa tai muussa kevytmajoitteessa. Toisissa taas tehdään päiväretkiä kiinteästä tukikohdasta käsin. Nyt oli tuon jälkimmäisen vuoro. Jerisjärvi osoittautuikin loistavaksi paikaksi Länsi-Lapin nimekkäimpiin kohteisiin tutustumiselle. Ympäristössä on Pallas, Olos, Levi, Ylläs ja Äkäslompolo, Aakenustunturi ja ihan lähikohteina vielä Keimiö-, Sammal- ja Särkitunturi. Noita ainakin kartasta valmiiksi katselin. Sää, aikataulut ja kunkin päivän mieliala saisivat lopulta päättää kyseisen päivän kohteen.

JERIS

Lauantai-iltana majoittumistouhujen jälkeen oli pakko lähteä iltakävelylle silmäilemään majapaikan ympäristöä. Jerisjärvellä en ollut ennen käynytkään. Samalla taas muistui mieleen, miksi tänne Lappiin pitää silloin tällöin "vaivautua". Syvä hiljaisuus ja alkavan illan kosteuden tuoksu tuntuivat nautittavilta. Ilta-aurinko laski kauniisti järven taakse, eikä sitä mainittavammin enää lomalla sen jälkeen näkynytkään.

Lapissa ajellessa saa olla varuillaan porojen suhteen. Tämä yksilö seisoskeli rauhassa hotelli Jeriksen rannassa ja ihmetteli meitä etelän turisteja.

Itse hotelli oli suljettu ja vaikutti muutenkin aika kuolleelta paikalta, samoin rannan pieni kylpylä tyhjine altaineen oli outo näky. Molemmat taitavat olla auki vasta hiihtokaudella.

Hotelli Jeris SPA

KEIMIÖTUNTURI

Valitsin sunnuntain, ensimmäisen päivän, kohteeksi Keimiötunturin. Se oli lähellä ja sai toimia keholle totutteluna tulevaan tavallista liikunnallisempaan viikkoon. Lisäksi sain heti loman alkuun yhden itselleni ennen käymättömän paikan. Parin kilometrin asfalttitiekävelyn jälkeen alkoi Tunturikeimiön pihasta polku tunturiin. Melko alkupäässä on veräjä, josta tuntee astuvansa oikein virallisesti Pallas-Yllästunturin kansallispuiston alueelle. Polku oli helppoa käveltävää, vain paikoin oli vaikeampia kohtia.

Helppona sitä pitivät myös ne kuusi kovakuntoista miestä, jotka lähes juoksivat rinnettä ylös. Hetkeä aikaisemmin olin nähnyt heidän parkkeeraavan Tunturikeimiön pihaan autojansa, joiden katolla oli maastopyöriä. Tässä vaiheessa en arvannut, että maasto- ja läskipyöriä tulisi näkymään jatkossa siellä täällä. Ne ovat selvästi lyöneet itsensä läpi ja Lappiin on perustettu varta vasten pyöriä varten ihan omia reittejäkin.

Toinen viikkoa leimaavaksi muodostuva seikka oli varsinkin aamupäivisin vallinnut sumu. Eihän se tietysti olisi haitannut, mutta kun olen aamuvirkku ihminen. En osannut nukkua aamulla pitkään ja lähteä vasta iltapäivällä sumun hälvettyä ulos.

Keimiötunturin sumua

Iltapäivällä sumu oli jo hälvennyt. Kaihoten katselin nyt selkeinä takana näkyviä tuntureita. Edessä Keimiö- ja taaempana Sammaltunturi.

Keimiötunturi, Sammaltunturi

KIHLANKI ja PAKASAIVO

Seuraavana päivänä olikin arkiviikko alkanut. Maanantaiaamuna auton nokka Muoniota ja Kihlankia kohden, kuinkas muuten. Ei Lapin reissua ilman Kihlangissa käyntiä! Sieltä riittääkin juttua sen verran, että niistä tulee oma tarinansa joskus myöhemmin.

Yksi Kihlankiin liittyvä paikka on kuitenkin Pakasaivo, tai minä siis liitän sen Kihlankiin. Muistan perheemme tehneen sinne yhden retken autolla kesääaikaan varmaankin Muonion tieltä käsin ja toisen tein hiihtämällä sinne isäni kanssa Kihlangin kämpältä huhtikuussa 1978. Tästä hiihtoreissusta on jäljellä neljä värinsä lähes menettänyttä valokuvaa. Tässä niistä yksi.

Pakasaivo 1978

Oma kuvani saivojärven suuaukon suuntaan.

Pakasaivo

Muonion tieltä on 14 km saivolle ja viitoitus on loppuun saakka, joten eksymisen vaaraa ei oikein ole. Tien kuntokin oli ainakin tällä kertaa melko hyvä ajatellen tavallista henkilöautoa vaikka joku totesikin, ettei kukaan Lapissa liiku muulla kuin maastoautolla! Autoja oli parkkipaikalla kymmenkunta ja koko ajan tuntui joku olevan lähdössä tai tulossa. Autoja tuntui liikkuvan enemmän Äkäslompolon suuntaan, josta en muutamia vuosia sitten tiennyt tietä sinne tulevankaan. Löysin sen reitin kartasta, kun suunnittelin patikka- tai maastopyöräreissua Äkäslompolosta Kihlankiin. Tällä Kihlangin käynnillä tämä suunnitelma vain vahvistui ja odottaa toteutumistaan.

Saivon reunoille oli rakennettu kaiteita ja näköalatasanteita. Oli tulipaikka ja suuri kota. Vessat olivat ääriään myöten täynnä, mikä kertoo paikan olevan ilmeisen suosittu. Samaa kertoo leveät lähes tiemäiset polut, joita pitkin kyllä mahtuu kävelemään.

Pakasaivo

Saivojärvet ovat pyöreitä tai soikeita kirkasvetisiä ja huomattavan syviä. Ne liittyvät jääkauden sulamisvaiheen vesimassojen vaikutukseen. Niillä kuten muillakin syvillä tai korkeilla paikoilla törmätään siihen ainaiseen valokuvaamisen ongelmaan, ettei syvyyseroja saa näkymään kuvissa. Ehkä näistä puunrungoista kuitenkin saa vähän käsitystä miten korkealla veden pinnasta tässä ollaan.

Pakasaivo

Kun Pakasaivolta oli sitten päästy köröttelemään takaisin asfalttitielle ja ajeltu Muonioon, olikin päivä kallistumassa iltaan. Vielä ruokatäydennystä keskustan marketista ja sitten ajelu takaisin Jerikselle. Taas vilkaisu Oloksen rinteisiin ja neljään ylhäällä seistä jököttävään suureen tuulivoimalaan. Laskujeni mukaan jo kolmas vilkaisu, ehkäpä tuolla Oloksella voisi joskus käydä...

PALLAS

Tiistaiaamu ja vuorossa Pallas. Yksi kohde, jossa varmaan tiesin käyväni. En ole oikein koskaan rakastanut suuria hiihtokeskuksia ja niiden hulinaa, koska ehkä enemmän olen lumettoman kauden liikkuja. Pallas on kuitenkin jotenkin erilainen ja sympaattisempi. Nyt maltoin viivytellä lähtöä hieman pidempään, jotta aamusumut olisivat pois.

Ehkä yksi sympaattisuuden syy on hotellirakennus. Se on jotain muuta kuin neonvaloja välkkyvät hienoudet muissa hiihtokeskuksissa. Se seisoo keskellä kansallispuistoa tummana ja jotenkin vaatimattomana, mutta juuri siksi minuun vetoavana. Aamupäivällä parkkipaikalla oli vain muutama auto mutta iltapäivällä autoja oli jo pitkälle tulotien vartta myöten. Seassa useita linja-autojakin, joten väkeä riitti Pallaksellekin.

Hotelli Pallas

Keimiötunturilta alas laskeutuessamme vastaan tuli eläkeläisikäiseltä vaikuttava porukka. Kysäisin siellä polun mutkassa mistä noin paljon riittää vastaantulijoita ja yksi iloinen rouva vastasi: "Joensuusta, ja meitä on bussillinen". Juuri Taivaskeron kierrokselle lähtiessämme eteemme ehätti taas iso joukko joensuulaisia. Lieniköhän tuo sama porukka?

Luonnossa liikkuessaan ihmiset muuttuvat puheliaammiksi, enkä nyt tarkoita pelkästään joensuulaisia, hehän puhuvat aina! Vähintäänkin tervehditään mutta usein myös jäädään vaihtamaan sana tai pari. Tämä porukka kulki rauhallisesti ylöspäin keskustellen ja maisemia kommentoiden. Vaikka me menimme normaalia kävelyvauhtia, pikku hiljaa olimme koko joukon edellä. Tässä ollaan edetty jo hyvän matkaa, hotelli ja joensuulaiset ovat jääneet kauas.

Taivaskeron kierros

Tähän on pakko laittaa se pakollinen porokuva, kissavideota kun en tähän hätään löytänyt. Porot ovat siitä ihmeellisiä eläimiä, että niitä on pakko pysähtyä kuvaamaan vaikka olisi kiireisenä autolla liikkeellä. Tämä nyt on sentään otettu Taivaskeron rinteellä.

Olympiatulen muistomerkillä tuuli jonkun verran, mutta matalasta painanteesta löytyi sen verran tuulensuojaa, että pystyimme pitämään evästauon. Siinä kahvitellessamme joensuulaiset olivat ehtineet myös ylös.

Mietitytti mitä tekemistä olympiatulella on Pallaksen kanssa ja netistä löysin maininnan: "Olympiakisojen soihtuviestitoimikunnan ehdotuksesta Kreikasta saapuvaan olympiatuleen liitettiin Pallastunturilla Pohjolan kesäyön auringosta sytytetty tuli symbolisoimaan Pohjolan ja etelän kansojen yhtymistä olympia-aatteen merkeissä".

Taivaskero

Tämä kuva on otettu jostain Laukukeron puolelta suunnilleen puolesta välistä Taivaskeron kierrosta. Pallaksen muodot ovat mukavan pyöreitä. Oikein mukavan pyöreitä..

Pallastuntureita

LEVI

Keskiviikkona oli sitten vuorossa Levi. Olen ollut Levillä kerran keväällä lumikelkkkailemassa ja muutaman kerran syksyllä. Parina kertana on ollut pientä ruskan alkuakin mutta tällä kertaa oli tällainen sää.

Tämä kuva on otettu huippua kiertävältä "maisematieltä", jolta avautuikin kerrassaan mahtavat maisemat. Hyvä kun eteensä näki!

Levi sumua

Tiesin, että Levin huipulle pääsee jopa autolla, mutten muistanut miltä puolelta tie kulkee. Koska automme oli pysäköity gondolihissien lähtöpaikalle, valitsin suorimman polun ylös. Suorin tiehän on myös lyhin ja kulki tässä tapauksessa gondolihissien linjaa pitkin. Eipä muuta kun tossua toisen eteen ja ylös! Joo, tuli aika lämmin ja paitakin kastui, mutta eikös tänne tultu liikkumaan.

Melkein ylhäällä polku yhtyi hiekkatiehen, jota pitkin nousi pariskunta. Jäin juttelemaan heidän kanssaan ja he sanoivat Leville nousun jalkaisin olevan heidän perinteensä. Varmistin heiltä, että kyseinen tie meni alas gondoleille. Pariskunta meni oman perinteensä mukaisesti alas gondoleilla, minä menin hiekkatietä, koska alaspäin oli helppo kävellä.

Jossain vaiheessa näin sumussa vilahduksen oranssipukuisesta maastopyöräilijästä, joka laski vauhdikkaasti sumun seassa pyörällään alas rinnettä. Rinteeseen on tehty erityinen alamäkirata pyöräilijöitä varten. Olipa varsinainen huimapää!

Toinen erikoisuus johon törmäsin oli frisbee golf. Ylhäältä alas asti oli maalikoreja ja sumussa kuului ketjujen kilahtelua. Odotin koko ajan milloin saan päähäni frisbeen. Levillä on selvästi panostettu eri lajien harrastajiin, mikä on tehnyt siitä suositun paikan.

Tässä on gondolihissien alaterminaali ja kuvaan putkahti tietysti myös maastopyöräilijöitä.

Levi Gondoli 2000 hissit

SÄRKITUNTURI

Torstaiksi piti keksiä jotain jalkoja elvyttävää ja kevyempää. Suurtunturit saivat tältä päivältä jäädä. Oli lisäksi viikon ensimmäinen tihkusateinen päivä ja mieli teki kovasti jäädä tuvalle lepäilemään. Muistin jonkun maininneen, että Särkitunturi olisi helppo ja mukava kiivettävä. Siispä sinne!

Huipulle meni leveä ja tasainen polku. Sateisesta säästä huolimatta väkeä riitti polulle melkein tungokseen asti. Ja huipulla tietysti oli sumua eikä nähnyt kuin juuri eteensä. Asia alkoi jo ihan huvittaa, vaikka mielellään olisi katsellut maisemia ja ottanut parempia kuvia muistoksi. Särkitunturi oli toinen tämän reissun uusista kohteista.

Särkitunturi sumua

Paluumatkalla näin kahden miehen nousevan ylöspäin. Toisella oli pitkulainen musta laukku. Sauvojen kanssa liikkeellä ollut naishenkilö mainitsi laukusta jotain ja ohitettuani heidät takaani alkoi kuulua trumpetin soittoa. Oli pakko pikaisesti kääntyä takaisin ja onnistuin ikuistamaan tapahtuman. Mies soitti Lapin kesää, tilanteeseen oikein sopivaa kappaletta ja hän soitti sen hyvin. Ei ihan jokapäiväinen tapaus Lapin poluilla!

Trumpetisti Särkitunturilla

ÄKÄSSAIVO

Sitten koitti se päivä, joka tulee kaikilla lomilla, viimeinen päivä. Oli tehtävä päätös, mitä vielä haluaa nähdä ja mikä on jätettävä seuraaviin kertoihin. Ylläksellä olen ollut monasti, joten se sai jäädä. Pallasjärven rannoilla on hienoja paikkoja, Raattaman suunnalla myös, mutta nekin jätin.

Pakasaivolla ollessani etsiskelin suurta seitakiveä. Netistä seitakiveä hakemalla selvisi, että se onkin Äkässaivolla, toisella saivojärvellä. Siellä en ollut koskaan käynyt, joten siinäpä viimeisen päivän kohde. Matkan varrelle osui lisäksi Äkäsmyllyn kahvitupa vanhoine myllyineen ja Linkupalon tulivuoripuisto, joissa molemmissa tuli pikaisesti pysähdyttyä.

Kolmen kilometrin mittainen Saivonkierros oli helppo kulkea, välillä hyväkuntoista polkua ja välillä pitkospuita. Nykyään enää vain vilkaisen luontopolkujen varrella olevia neuvontatauluja, mutta tämän kierroksen kaikki taulut sisälsivät itselleni uutta tietoa. En ala sen enempää referoimaan vaan laitan mielestäni mielenkiintoisimmat tähän.

Niittyheinälato

Jokamiehen kalkkitehdas

Äkässaivo Seitapahta

Äkässaivolta ajelimme Aakenustunturia kohden ja sen alla olevan Pyhäjärven rantaan. Aivan tien päässä on kota ja tulipaikka, jolla paistoimme makkarat ja jäimme vähän tulistelemaan ylimääräistäkin, olihan kyseessä sentään ensimmäiset ja myöskin viimeiset tulet koko reissulla. Piti saada hieman savuntuoksua tuliaisiksi vaatteisiin!

Siinä nuotiolla istuessamme järven rannan polulta nousi joukko maastopyöräilijöitä. Opasteesta näin, että Ylläkseltä tulee 23 km mittainen maastopyöräreitti. Ei epäilystäkään, että maastopyöräily on tullut muotiin. Asia, jonka havitsin jo kesäkuun erämessuilla. Tässä taitaa olla itselleni uusi innostuksen aihe!

Lauantaina oli aikainen ylösnousu. Illalla oli auto pakattu aamiaistarvikkeita ja jotain muuta pientä lukuunottamatta. Aamiaisen jälkeen mökin loppusiivouksen viimeistely ja sitten kotia kohden. Oli vielä pimeää ja sataakin tihuutti.

Ajettuamme reilut kymmenen kilometriä aloin kaivata kännykkääni. Minulla on tapana pitää sitä tietyssä paikassa autossa. Pengoin kassit, pussit ja myös auton lattiat. Sitä ei löytynyt mistään! Käännyin ja pysähdyin välillä olevalle roskapisteelle, jossa ohiajaessani kävin. Ei löytynyt sieltäkään, sen sijaan löysin maasta jonkun avaimet. Nostin ne roskalaatikon kannelle helpottamaan niiden löytymistä. Ajoin takaisin mökille asti ja siellähän kännykkä kiilteli jo kauas, maassa auton äskeisen parkkipaikan vieressä. Se oli näköjään pudonnut minulta autoa pakatessani. Lappi on kyllä sen verran hieno paikka, että poislähtökin kannattaa tehdä kahdesti!

Taas Muoniontietä ajaessa vilkaisu Oloksen rinteisiin. Ehkä tuollakin joskus tulee käytyä.. ja toivottavasti sitten on sumutonta ja ruskaakin löytyisi. Varmuuden vuoksi otan ainakin maastopyörän mukaan..

Kuiva Hevonen - jälleennäkeminen!

37 vuoden jälkeen Kuivassa.

Nyt se on sitten tehty! Käynti Kuivassa Hevosessa on takana ja pää on pyörällä kaikesta nähdystä ja koetusta. Muistot sekoittuvat nykyisyyteen ja tunteetkin ovat vielä pinnalla. Olisi varmaan hyvä vähän aikaa sulatella ja sitten vasta palata asiaan, mutta kun ei malta..

Tämän käynnin aikatauluttaminen muistutti vanhasta tutusta Kuivasta. Jouduimme siirtämään sitä kovan tuulen vuoksi muutamalla päivällä, vaikka matka Vuosaaren rannasta ei ollut kovin pitkä. Edellisen käyntini saan ajoitettua omien veneideni mukaan vuoteen 1979, joten siitä on 37 vuotta!

Sitten matkaan, eikö pääse yhtään kovempaa..?

Oli pakko alkaa kuvien heti, kun saaren tutut muodot alkoivat hahmottua.

Majakan kärki mereltä

Kauppalaiturin puolta mereltä

Ajoimme kauppalaiturin editse ja näkyviin tuli tuttuja kallion muotoja. Laituri oli muuttunut puisesta kokonaan betoniseksi. Pois oli lankkukansi ja sen alla olevat viistot rautaiset tukipalkit. Autonrenkaat roikkuivat tutulla tavalla ulkoreunassa, mutta tuskin enää olivat samat renkaat kuin silloin. Puut olivat kasvaneet kovasti ja yleisnäkymä näytti paljon tukkoisemmalta. Mökit olivat muuttuneet huviloiksi tai sanoisinko jopa taloiksi. Alkoi pelottaa tavoitanko enää sitä minun entistä Kuivaani.

Kuiva Hevonen, kauppalaituri

Nousimme tuttua kallioista polkua ylös. Koko ajan vilkuilin ympärilleni löytäisinkö yhtään tutun näköistä mökkiä. Ei näyttänyt olevan enää. Samoilla paikoilla oli uudempia ja minulle ihan vieraita. Mutta tämän mökin tunsin Tullin lähettämästä kuvasta.

Mökki nro 48

Mökin takaa löytyi tynnyri, jossa on kuulemma poltettu Tullin vanhan mökin purkujätteet. Eli voisin sanoa löytäneeni edes jotain siitä "minun mökistäni".

Tullin vanha mökki

Lähdimme kiertämään saarta vastapäivään. Ensin siis kohden majakan kärkeä ja hetken kuluttua alas oikealle. Sieltä löytyi tuttu kivikkoranta. Rakkolevän tuoksu tuntui nenään kuin silloin ennen. Rakkolevää siis on taas meressä! Mielestäni se oli joitakin aikoja sitten vielä kadoksissa veden likaisuuden vuoksi. Nyt merivesi näytti yllättävän puhtaalta.

Kävelin pyöreiden veden hiomien kivien päällä ja vaivuin taas ajatuksiini. Kuuntelin niiden tuttua ääntä kengänpohjien alla. Kuvittelin miltä ne tuntuisivat paljaan jalkapohjan alla. Pyöreitä, sileitä, lämpimiä..

Kumarruin ottamaan taskuuni yhden pienen pyöreän kiven. Näin sain muistoksi pienen palasen Kuivaa työpöydälleni! Tässä se nytkin on, kirjoittaessani tätä, heti näppäimistön yläpuolella.

Rakkolevää, kiviä, kalliomuotoja..

Sitten alkoikin saaren kärjessä pilkottaa valkoinen majakan "hattu". Lähemmäksi päästyäni totesin majakan olevan ihan entisensä. Muistankohan väärin, että se olisi ollut joskus muinoin kaasukäyttöinen? Nyt ei kaasupullojen kaappia näkynyt majakan juurella. Läpsäytin kämmenellä majakan kylkeen ja sanoin: "Moi, muistatkos vielä?" Majakka ei virkkanut mitään. Sitä tosiaan sanotaan majakaksi, vaikka se on oikeasti merenkulun termein loisto.

Kuiva Hevonen, majakka

Meren saaresta tekee meren saaren aaltojen sileiksi hiomat kivet ja kalliot. Ne eivät muutu vuosien saatossa miksikään ellei ihminen niitä räjäyttele itsensä tai rakennelmiensa tieltä.

Kiven muna

Vai hiookohan se merivesi sittenkään niitä kiviä? Mitä jos isot kivet munivat ne pienemmät kivet..?

Olisin voinut jäädä tuntikausiksi katselemaan veden liikettä - ylös, alas, ylös, alas - miten rauhoittavaa!

Jääkausi on raahannut jotain raskasta tässä pitkin rantakalliota. Pehmeämpi kiviaines on hankautunut pois ja on syntynyt "kilparata". Sillä nimellä se kulki jo silloin minun aikanani.

Kuiva Hevonen, "kilparata"

Näitä kiviä pitkin tuli paljain jaloin monta kertaa hypeltyä. Laguunista majakalle ja majakalta laguuniin.

Laguunin kivikkoa

Odotin kärsimättömänä näkeväni millainen laguuni nykyään olisi. En luullut sen kivien tietenkään miksikään muuttuneen mutta arvelin näkeväni siellä hienoja laitureita ja poijurivistöjä. Ehkä kovasti suurentuneet ja nykyaikaistuneet mökit saivat odottamaan jotain mullistavaa.

Aikalailla samalta laguunissa näytti. Tilaa oli runsaasti, koska oli arkipäivä ja koulutkin olivat jo alkaneet. Viikonloppuna täällä näyttäisi varmaan toiselta.

Kuiva Hevonen, laguuni

Tässä ei tehdäkään venerataa mistää riu'uista. Puhelinpylväistä syntyy pätevän tuntuinen venerata. Tarpeeksi pitkäkin, että saa veneen kunnolla ylös vedestä.

Venerata vm. 2016

Enimmäkseen tällaisesta tavarasta minä muistan ratoja silloin aikoinaan kyhätyn. Tämä kasa oli laguunissa puiden juurella.

Veneratatarvikkeita silloin ennen

Muistin yhtäkkiä laguunin korkean kallion päälle tai sivulle kaiverretun kalliokaiverruksen. Olen varma, että olen sen itse silloin nuorena nähnyt. Se on kertomuksen mukaan kaiverrettu jäälle pudonneen lentokoneen muistoksi. Jostain tulee mieleen vuosiluku 1912, mutta tästä en ole varma. Tekstissä on siis lukenut "Thais", joka oli lentokoneen nimi ja vuosiluku. Ehkä siis "Thais 1912". Mitään ei löytynyt, vaikka kuinka kalliota tihrustin ja kädellä sivelin. Kertokaa, jos joku teistä on tietoinen tällaisesta kaiverruksesta, etten luule höperehtiväni omiani.

Kalliokaiverrus?

Laguunin korkean kallion päältä sain pidemmällä objektiivilla kuvan kaukana siintävästä inkkarikalliosta. Sinne me siskon kanssa silloin kumiveneilimme. Eikös olekin kuin ilmetty intiaani päivälevolla!

"Inkkarikalliot"

Palasimme mökille kierrokseltamme ja joimme kahvit mökin terassilla. Isäntäni Mikko otti puheeksi vanhan vihon, jonka hän oli mökistä löytänyt. Lehteilin huonokuntoista vihkoa, kunnes näkyviin tuli isäni merkintöjä! Tiedän isäni vaiheista, että nämä olivat hänen viimeisimpiä käyntejään saaressa..

Olimme jo lähtemässä pois, kun vielä tuli ajatus kurkata saaren toista päätä edes jonkin verran. Se pää on aina ollut itselleni vieraampi. Siellä ei ollut meidän tuttujamme eikä sinne oikein muutenkaan ollut mitään asiaa. Toisin kuin majakan kärki, jossa tuli käytyä vähän väliä.

Kuljimme rantaa pitkin kunnes eteen tuli veneen kiinnitysköysi, joka esti meitä jatkamasta kävelyä ihan vesirajaa pitkin. Jouduimme lähelle yhtä rannassa olevaa mökkiä, jonka edessä seisoi vanhahko mies katsellen meitä. Tervehdimme ja vaihdoimme jonkun sanan hänen kanssaan. Kysäisin onko hän ollut kauankin saaressa. 70 vuotta mies vastasi!

Mies tuli luoksemme, istuuduimme pöytäryhmän ääreen ja mies alkoi kertoa tarinoitaan. Hän oli soutanut isänsä kanssa saareen enimmäisen kerran vuonna 1946! Sitten sanoin kenen poika olin. Paljastui, että mies oli ollut isäni työkavereita jo vuodesta 1952 ja tunsi isäni ja Tullin mökin touhut erittäin hyvin. Uskomatonta!

Kauko Elmroos, 77v

Jotenkin sattui sydämeen, kun mies sanoi olevansa saaressa yksinäinen: "Ei täällä ole enää ketään niitä vanhoja". Terveyttä sinulle, jotta voit vielä kauan nauttia saaresta ja mökistäsi "Kake!"

Ajelutit kerran minua ja isääni hienolla mahonkifiskarillasi. Se oli aina mökkisi edustalla ja ihailimme sen hyvinhoidettuja kiiltäviä kylkiä. Kun kerroin tämän, hän sanoi: " Ai, Jennyllä? Tulkaapas tänne, niin näytän jotain.."

Hän vei meidät pihavarastoonsa. Siellä oli kuvat kaikista hänen veneistään. Jos oikein muistan, kertoi niitä olleen 36 kpl! Tämä mies ainakin rakastaa merta, veneitä ja veneilyä.

Jenny ja kumppanit

Otin kuvan salamalla pimeän pihavaraston oviaukosta sisään ja toivoin parasta. Aurinkolasitkin olivat päässäni. Jenny on tässä kuvassa vasemmanpuoleisimman pystyrivin toiseksi alin, kaapin kulman kohdalla.

Tästä kirjoituksesta tuli kovin kuvavoittoinen muttei kai haitanne. Ehkä ajan kanssa saan sulateltua tätä kokemusta ja syntyy vielä joitakin uusia kirjoituksia. Minulle käynti oli ainakin ikimuistettava.

Lopuksi haluan lausua Mikolle kiitokset. Ilman häntä en olisi päässyt Kuivassa käymään. Siis, kiitos Mikko vieraanvaraisuudestasi, kuljetuksesta saareen, (takaisin ei olisi ollut niin väliksi!), kärsivällisyydestäsi minun muistellessa koko ajan menneitä ja anteeksi, kun olen puhunut mökistänne Tullin uutena mökkinä. Se on teidän mökkinne. Nauttikaa siitä ja olostanne hienossa saaressa!

Veneilijän Kuiva Hevonen

Kuivan Hevosen muistoja osa 2

Kirjoitin viime syksynä Kuivasta Hevosesta ensimmäisen kerran ja nyt palaan muistoihini kyseisestä saaresta. Syy kirjoitukseeni on sekin, että haluan ehtiä vielä kerran kirjoittamaan ennen käyntiäni saaressa. Tällä tavoin näistä tulee  oikeita vanhojen muisteluita ilman, että mikään tämänpäiväinen vaikuttaisi niihin. Tullin mökin nykyiset omistajat nimittäin näkivät aikaisemman kirjoitukseni ja sen seurauksena minut on kutsuttu käymään siellä. Tämä käynti on suunniteltu tapahtuvaksi vielä tänä kesänä. Tuskin maltan odottaa!

Yritän tällä kertaa kertoa elämästä Kuivassa veneilijän näkökulmasta. Veneillähän sinne oli mentävä, joko kaverin veneen kyydissä tai sitten omalla.

Meillä oli 1960-luvulla kalastajamallinen vene eli fiskari. Pituutta yli 9 metriä, en muista enää tarkkaan paljonko. Sellaiset olivat verraten yleisiä siihen aikaan yhä yleisimmiksi tulevien perämoottoriveneiden rinnalla. Nykyäänhän fiskarit ovat harvinaisia näkyjä, varsinkin puiset, jollainen meillä oli. Kyllä meillekin tuli aikanaan perämoottorivene, jopa kaksikin.

Fiskarilla meno oli verkkaista ja matka Kuivaan kesti melkoisen tovin Hakaniemestä tai Kruununhaasta, joissa kummassakin venettä pidimme. Ehti hyvin ottaa aurinkoa ja katsella verkkaan ohi lipuvia maisemia. Yleensä mentiin Degerön kanavan läpi ja joskus paremmalla säällä Hevossalmen kautta. Toista oli joskus paluumatka. Viikonlopun aikana sää usein ehti muuttua ja takaisin oli sunnuntai-iltana lähdettävä, satoi tai paistoi. Sunnuntaina käytiin majakan kärjessä pitkin päivää arvioimassa keliä. Katseltiin vaahtopäiden kokoa ja arvailtiin boforeita. Ei silloin kukaan hienostellut m/s -arvoilla vaan jokainen osasi sanoa onko kolmen vai neljän "pallin" keli. Itse vieläkin hahmotan merenkäynnin beaufort'eina.

Yksi paluumatka saaresta ei koskaan unohdu. Istuin keulahytissä ja katselin sieltä taaksepäin. Näen vieläkin isäni seisomassa ohjaushytissä, pää kattoluukusta ulkona, toinen käsi ohjauspyörässä. Vene nousi vastatuulessa lähes pystyyn rysähtäen taas alas. Keulaluukku aukesi ja pamahti pääni päällä takaisin kiinni. Vettä valui isän vartaloa pitkin ja lensi kajuutan yli. Vihainen puhuri tarttui pärskeisiin heittäen ne valkoisena sumuna pitkälle veneen taakse. Tuntui ikuisuudelta päästä Villingin saarten suojaan.

Kauppalaiva Mary, Kuivassa Hevosessa

Tuuli oli muutenkin riesana tai ainakin otettava huomioon saaressa oltaessa. Meihin lapsiinkin tarttui ainainen huoli, miten vene rannassa jaksaa. Onko tuuli kääntynyt, pitääkö ankkuri, ei kai veneen keula ole tullut liian lähelle rantakiviä jne. "Käypäs vilkaisemassa venettä" olikin aika yleinen kehoitus mökillä oleilun lomassa. Riitti, että käväisi kurkkaamassa kauppalaiturin puoleiselta kalliolta alas veneelle. Meistä siskoni kanssa tulikin aika päteviä arvioimaan yhdellä vilkaisulla veneen tilanne. Laguunin puolella emme suurta venettä useinkaan pystyneet pitämään. Laguuni oli liian ahdas ja tuulen vähänkään osuessa sinne, oli vahingon riski liian suuri.

Minun osakseni tuli olla mukana veneensiirroilla saaren puolelta toiselle. Ja nämä siirrot tapahtuivat tietysti usein yöllä. Isäni oli kehittänyt jonkun ihmeellisen puolinukkumis-tyylin. Hän pystyi nukkumaan ja samalla kuuntelemaan tuulen ääntä. Kun ääni muuttui oli aika käydä tarkistamassa tilanne. Sitten seurasikin kevyt ravistus olkapäästä: "Seppo, tulepas, mennään siirtämään vene!" Siskoni sai jäädä nukkumaan sitä lapsenunta, josta minut äsken herätettiin. Sitä, jossa ei kuunneltu tuulen huminoita vaan katseltiin unikuvia. Lukuisia kertoja olen seissyt yöpyjamassani keulahytin luukussa pitäen käsilläni keulaköysivyyhdistä kiinni valmiina kohta hyppäämään maihin ottamaan keulaa vastaan. Tai ei ihan kohta, kyllä se hidas putputtelu majakan kärjen ympäri aina oman aikansa otti, mutta mikäs hätä siinä kesäyössä ajellessa olisi ollut.

Laguunin puolella

Tässä fiskari on ollut poikkeuksellisesti Laguunin puolella ja käytämme jonkun laiturinnokkaa veneeseen noustaksemme. Olemme ilmeisesti lähdössä, koska keulaköysi on jo irti ja istun sen päällä.

Tästä kiviarkkulaiturista tuleekin mieleen saarelaisten epätoivoinen taistelu merta ja jäitä vastaan. Jos ei myrskyt särkeneet laiturirakennelmia, sen teki viimeistään jäät. Keväällä olikin yleinen harrastus keräillä rannoille ajautuneita rakennuspuita ja tehdä laiturikyhäykset uudelleen. Sanon kyhäykset, koska niin monenlaista viritystä siellä näki. Mitenkähän on nykyään? Muistaakseni laitureiden ja veneratojen paikat olivat vain jotenkin muotoutuneet ajan saatossa. Ei menty rakentamaan omaa sellaiseen paikkaan, jossa jollain muulla "oli tapana" pitää venettään. Sopu sijaa antoi. Ainut synti oli, että ehkä joskus keväisin saatettiin tunnistaa sellaisiakin parrunpätkiä omiksi, joista ei oltu ihan varmoja. Saaressa kun oli krooninen pula rakennuspuista, veihän myrskyt puutavaraa joskus mennessäänkin, koituakseen jossain jonkun muun saaren asukkaiden iloksi.

Veneradan rakennusta

Sitten luovuimme fiskarista ja hommasimme perämoottoriveneen. Elämästä tulikin paljon helpompaa, koska veneen saattoi vetää rannalle. Saattoi, jos vaivautui tekemään sopivan veneradan. Tässä isäni rakentaa sellaista ja puiden hyvästä kunnosta päätellen kyseessä on radan ensimmäinen rakennuskerta. Seuraavana keväänä nuokin puut olivat jauhautuneet kiviä vasten jo paljon huonompaan kuntoon.

Kumiveneilyä Kuivassa

Veneilyä se on tämäkin! Tässä kuvassa lillumme siskon kanssa kauppalaiturin puolella.

Ensimmäisen kumiveneemme muistan vuodelta 1962, vaikka sitä edeltävältä ajaltakin on muistikuvia. Vene oli keltainen ja siinä oli vetelä kumipohja, joka tuntui kylmältä takapuolessa keskellä kesääkin. Isäni oli saanut kerran päähänsä ottaa sen mukaan kesälomalle Hämeeseen, vaikka sukulaisten rannoilta olisi varmaan löytynyt oikeitakin soutuveneitä lainaksi. Hän halusi ehkä olla riippumaton muista, minkä hyvin ymmärrän. Sitä kannettiin porukalla kilometritolkulla kuumaa maantietä pitkin bussipysäkiltä majapaikkaamme.

Muistan vuosiluvun 1962 siksi hyvin, koska muutimme silloin Hakaniemeen. Naapurikorttelin pojat, tai mistä lie olivat, tulivat auttamaan muuttokuorman purkamisessa. Samalla he näkivät minkälaista tavaraa uudet asukkaat verkkokellariinsa veivät. Parin yön perästä meillä ei sitten enää ollutkaan tuota venettä..

Mutta tähän oranssiin veneeseen takaisin. Tässä oli ilmatäytteinen pohja, joka oli lämpimämpi ja muutenkin tämän uudemman veneen muistan paremmin. Kerran lähdimme siskon kanssa soutelemaan tällä Hanskaan päin. Oli melkein tyyntä tai ehkä pienoinen myötätuuli. Nousimme maihin "Inkkariluodolle" ja hyppelimme sen kuumilla kallioilla itseämme lämmitellen ja kangistuneita jalkojamme verrytellen. En tiedä tuon luodon oikeaa nimeä, mutta Inkkariksi sitä sanoimme. Se muistutti selällään olevan intiaanin päätä, suuri köyry nenä osoittaen kohti taivasta. Sen kuitenkin tiedän miten kauan kesti soutaa muovisilla aironläpysköillä voimistuneessa vastatuulessa takaisin Kuivaan. Niin kauan, että isämme jo huolestui meistä. Olimme tuntikausia tuolla reissulla.

Tämä kumivene jäi mökin vintille, kun lopetimme siellä käynnin. Silloin vene oli jo aika vanha ja alkanut ehkä vuotaakin.

Länsi-Tonttu 1970-luku

Aika paljon saaressa vaan oltiin tekemättä sen kummempaa. Jonkin verran kalasteltiin ja silloin tällöin tehtiin veneretkiä lähisaariin. Tai ei ihan lähisaariin, koska ne olivat samanlaisia mökkisaaria kuin itse Kuivakin. Me kävimme ehkä kerran kesässä Tontussa, tarkemmin Länsi-Tontussa. Silloin piti olla tyynehkö sää, koska jouduttiin menemään kauas ulkomerelle. Tässä kuvassa lähin perämoottorivene on meidän ja toinen seurueeseemme kuuluneen toisen perheen. Fiskari ei kuulu meidän porukkaamme.

Kohti Laguunia

Tässä sitten huristellaankin takaisin kohti Laguunia.

Söderskär 1970-luku

Toinen suosikki oli Söderskär, jonka majakan valoja katseltiin monet kerrat pimeällä. Nythän tuo majakka on sammutettu ja siellä on jotain matkailu- ja majoitustouhua. Tässä keltainen veneemme on majakkasaaren rannassa ja sää näyttää olevan mitä parhain.

Tällaista muistui nyt mieleeni ja paljon jäi vielä muistelematta. Verkonlaskut isän kanssa, kauppalaivojen tulo ja siihen liittyvä tohina. Näihin ehkä joskus, mutta ennen kaikkea tuntemuksiini, kun olen nähnyt saaren nykyasun ja elämänmenon. Kuten alussa sanoin, tuskin maltan odottaa!