Tällainen tästä tuli

Tämä blogi lopettaa

Vielä yksi matkakertomus.

Viitisen vuotta sitten jouduin pikaisesti etsimään asiakkaalle ratkaisua uudeksi blogialustaksi. Tutkin toteutustapoja, yleisyyttä ja kustannuksia. Kokeilin otsikointia, tekstityylejä, kuvien liittämistä sekä erilaisia ulkoasuja. Kirjoittelin sekalaisia tekstinpätkiä nähdäkseni miten eri ominaisuudet toimivat.

Tätä omaa blogiani ei pitänyt edes syntyä, eikä tälle matkalle edes lähteä. Mutta niin vain lähdin. Kirjoittaminen oli toki ollut osa elämääni jo jossain määrin ennen tätäkin. Kuitenkin tämän myötä kirjoittamisesta tuli julkista. Asia, jota en olisi joskus kouluaikojen surkeana ainekirjoittajana voinut uskoa.

Viisi vuotta ja 80 kirjoitusta! Tämä on ollut ihmeellinen matka, joka on nyt tullut tiensä päähän. Muut matkani ja reissuni jatkuvat, kuten myös omista elämäntapahtumistani kirjoittaminenkin. Kirjoittaminen suuntautuu kuitenkin jatkossa muualle.

Tämä blogi on ollut uskollinen liikuttaja, se on vienyt minua aina uusiin ja uusiin maastoihin. En ole halunnut kirjoittaa samoista tutuista paikoista. Vielä jäi kiertämätöntä reittiä ja kulkematonta polkua vaikka kuinka paljon. Näiden kiertämistä jatkan ja luonnossa liikkumista.

Läheisimpiä kirjoituksia olivat henkilökohtaiset lapsuuden ja nuoruuden kokemukseni Helsingissä. Ne jäivät ehkä liiankin vähälle näiden kirjoitusten joukossa. Oli helpompi valita pitkästä listasta joku kansallispuisto tai muu luontokohde ja kirjoittaa siitä. Silti katson aika hyvin pysyneeni alussa päättämissäni kolmessa aiheessa  - Luontoa, Helsinkiä, Ajatuksia.

Luin aivan äskettäin lehtiartikkelin, jossa kehotettiin etsimään joku lapsuuden tai nuoruuden kuva ja miettimään mitä sanoisi tuolle nuoremmalle minälleen nyt vanhempana, kun tietää miten elämä meni siitä eteenpäin. Kiehtova ajatus!

Jään miettimään mitä sanoisin tälle kolmevuotiaalle pikkupojalle. Seison Helsingin rautatieasemalla odottamassa tätiäni junalta. Aurinko taitaa häikäistä tai sitten ilmassa on epävarmuutta miten elämä menee. Sormikin hakeutuu suuhun, jospa se toisi tukea ratkaisujen teossa.

Tässä reilu 60-kymppinen tietää jo enemmän elämästä ja sen miten se meni tuosta kesäisestä hetkestä eteenpäin. Sormi ei ole enää suussa mutta mietin yhä missä kasvoi se alkuperäinen muurahaispuu ja löydänkö enää yhtä kiehtovaa asiaa. Eli oman muurahaispuuni etsintä jatkuu, siitähän tämä koko blogi sai nimensäkin.

Kiitos mielenkiinnosta!

Seppo Laitinen

Santiago de Kihlanki

"Pyhiinvaellus" Kihlankiin 25.5.2018

Otsikoin tämänkertaisen juttuni aika mahtipontisesti. Sain ajatuksen tällaiselle otsikolle Pyhän Jakobin kävelyvaelluksesta Luoteis-Espanjassa sijaitsevaan Santiago de Compostelan luostariin. Sen monet tekevät hengellisistä, henkisistä tai fyysisistä syistä. Jotkut ihan ilman syytä kokeillakseen vain omia ruumiillisia ja henkisiä voimiaan. Itse tyydyin vähän vähempään, tavoittelin vain uutta kokemusta keväisestä juuri lumensa luoneesta Lapista.

En muista olleeni juuri tässä vaiheessa Lapissa, keväthangilla kyllä ja alkukesästä kun puussa on jo lehti. Nyt matalat varvut ja kanervat olivat vielä painuksissa vapauduttuaan vasta sulaneen lumipeitteen alta. Lumet olivatkin lähteneet vauhdilla viime viikkojen helteiden ansiosta.

Jotain pyhää olin kuitenkin sisimmässäni tuntemassa, kun talvella aloin suunnitella kävelemistä Pakasaivon tieltä Kihlangin kämpälle, tuolle omalle "pyhiinvaelluskohteelleni". Olen muutamaan otteeseen kertonut tuon Tullin kämpän merkityksestä itselleni ja siksi ei ole liioiteltua sanoa sitä itselleni hyvin tärkeäksi paikaksi. Samalla saisin kokeiltua kulkemista valmiiden reittien ulkopuolella. Syksyllä 2016 tiedostin Pakasaivoon johtavan tien toisen pään olevan Äkäslompolon tiessä ja tien kulkevan sopivan matkan päässä Kihlangin kämpästä tällaista pienimuotoista patikkaa ajatellen.

Tein nuoruudessani yksinäisiä kävelyretkiä kämpältä eteenpäin johtavia metsäteitä pitkin ja poikkeilin niiltä välillä sivuunkin. Joskus keväthangilla muistan meidän isäni johdolla hiihtäneen Kiuaskerolle asti, joka nyt osuisi suurin piirtein reittini varrelle. Olin talvella tutkinut karttaa, ottanut muistiin koordinaattipisteitä sekä selvitellyt purojen ja ojien kulkua. Nehän ovat näin keväällä juuri lumien sulettua vuolaita ja ylittäminen voisi olla haasteellista.

Karkea suunnitelma oli ajaa ensimmäisenä päivänä Pakasaivon tien varteen ja jäädä yöksi sinne. Seuraavana aamuna lähtö maastoon ja päivän kävelyn jälkeen olisin illalla Kihlangin kämpällä. Yöpyisin siellä jossain ja palaisin seuraavana päivänä takaisin autolle yöpyäkseni siinä taas ennen kotimatkaa.

Löysin aikomani reitin alkupään vaivattomasti ja parkkasin auton tien vierellä olevalle hiekkakuopalle. Pitkän autossa istumisen, tuulen huminan ja tuntien radion kuuntelun jälkeen pysähtyminen ja autosta ulostulo sai aikaan vanhan tutun Lappi-ilmiön; on niin hiljaista, että luulee tulleensa kuuroksi. Ei kuulunut kerrassaan mitään. Oli jo ilta eikä Pakasaivon tiellä muutenkaan kai vilkasta ole eikä isompien teiden liikenne sinne asti kuulunut.

Kävelin iltalenkiksi hiekkakuopan ympäristössä etsien sopivaa teltan paikkaa. Siinä kulkiessani astuin melkein pesässä hautovan kapustarinnan päälle. Ihan viime hetkellä se lehahti lentoon ja paljasti pesässä olevat neljä vihertävää munaa. Pyysin rouvalta anteeksi ja kiiruhdin pois. Tunsin itseni heidän maailmaansa tulleeksi tunkeilijaksi. Tein autolla vähän iltapalaa ja laittelin aamuksi varusteita lähtökuntoon. Koska en tiennyt mitä huominen toisi tullessaan halusin lähteä varhain liikkeelle. Niinpä luovuin teltan pystytyksestä ja sopivamman telttapaikan etsimisestä, rullaisin makuualustan ja makuupussin auki auton takaosaan ja annoin nukkumatin tulla. Tämäkin on yksi syy miksi en nykyään käytä muita kuin farmarimallisia autoja!

Yö oli ollut viileä ja aamulla ilma oli raikas. Aamupuuroa keittäessäni ja termospulloa tankatessani tein viimehetken muutoksen suunnitelmiini. Jätin makuupussin ja teltan pois ja kevensin muutenkin rinkkaani. Päätinkin tehdä edestakaisen reissun ja palata yöksi takaisin autolle. Varasin mukaan kuitenkin ruokaa ja vaatetusta sen verran, että yöpyminen ja vuorokaudenkaan ylimääräinen viipyminen ei olisi ongelma.

Yksi metsätie lähti ihan hiekkakuopalta ja vei minua hetken oikeaan suuntaan. Sitä pitkin pääsin hyvään alkuun. Ehkä parin kilometrin jälkeen olikin sitten aloitettava suunnistustaitojen vienti käytäntöön. Olin tulostanut netistä karttoja, joiden avulla kulku onnistui hyvin. Lisäksi apuna oli käsikompassi, jolla silloin tällöin tarkistin suuntia. Aika pian opin lukemaan maastoa ja vertaamaan sitä karttaan, korkeuskäyrät alkoivat muuttua todellisiksi maaston muodoiksi. Sain kuljettua pitkän laakean vaaran toista syrjää laskeutumatta liian alas ja toisaalta nousematta liian ylös. Välillä eteen tuli kivikkoja, jotka oli merkitty karttaan mustina pistekasoina. Niitä en päässyt kiertämään vaan harpoin kiveltä toiselle kunnes taas jatkui mukava kuiva kanervikko. Askel oli kevyt!

Loppupäässä olin suunnitellut osuvani jollekin kämpän ohi menevän metsätien haaralle vaikkakin arvelin niiden olevan loppupäistään jo aika vaatimattomia. Yhden sellaisen koordinaatit minulla oli muistissa ja avasin kännykän karttasovelluksen. Sen avulla osuin tien päähän tarkalleen vaikka sitä kohti olin menossa pelkän käsisuunnistuksenikin avulla. Onnittelin itseäni hyvästä suorituksesta ja istahdin taas yhdelle kahvitauolle. Nautin täysin sääskettömästä ja kuivasta säästä.

Lähestyin kämppää tällä kertaa toisesta suunnasta kuin tavallisesti. Malttamattomana odotin mikä näky minua kohtaisi, vieläkö olisi seiniä pystyssä? Edellisen käynnin jälkeen oli kulunut taas kaksi lumista talvea. Ja siinähän se kämppä seisoi, aika vinossa mutta pystyssä kuitenkin.

Kauas huokui vanhan rakennuksen ja märän puun tuoksu. Lähestyin kovalevyn palasilla peitettyä "Eikan huoneen" ikkunaa ja kurkistin sisään...

Pääni kovalevyn reiässä esti valon pääsyn sisään, enkä nähnyt mitään. Työnsin kameran sisään ja napsin muutamia kuvia tutkiakseni niitä myöhemmin tarkemmin. Tässä kuvassa näkyy kirkas muovinen vesikanisteri, jota en aikaisemmilla käynneilläni ollut huomannut. Tuolla kanisterilla olen lukuisia kertoja hakenut vettä Mustijärven päässä olevasta lähteestä. Kauhalla otin vettä ja lirutin sitä pienestä suuaukosta kanisteriin. Arvatkaapa montako sääskeä oli kauhakädessä ja montako oli kanisterikädessä. Monta!

Pakkohan oli kurkata saunapäädyn ovesta "Eikan huoneenkin" tilannetta tarkemmin. Aika lohdutonta oli.

Saunan katto oli pudonnut sitten viime näkemän alas.

Lehdettömät puut saivat minut kiertämään kämppää sen takapuolelta. Tuli mieleen miten paljon sääskiä myöhemmin kesällä olisikaan täällä seinän tuulettomalla puolella.

"Tullilaitoksen maja", sehän tämä on. Tai oli, ehkä niin on sanottava.

Alkaa jo keittiöpäädyn portaatkin olla tiensä päässä. Näiltä portailta olen luonut lumia monet kerrat.

Tuho alkaa olla keittiössäkin aika lopullista. Ei tee mieli käydä yhtään peremmälle. Siellä se varmaan olisi ollut vihreä keittiöpöytäkin kaatuneena rojun alla. Kirjeeni nastat erottuvat vielä paneeliseinässä oikealla.

Vielä kuva järven puoleltakin. Ei olla enää edustuskunnossa mutta tässä sitä sinnitellään. Hormin kohdalta katto on pudonnut alas.

En tiedä onko tämä pienempi huone enää edes huone. Hiilikola ja kaljapullo eivät kuitenkaan ole moksiskaan.

MSR Superfly

Kuva uusimmasta keittimestäni. Keittelen tässä kämpän pihalla kuumaa vettä lounasruokaani. Tällaisille yksinäisen miehen vaelluksille pieni kaasukeitin on näppärä ratkaisu. Viikon päästä on Riihimäen erämessut ja siellä ajattelin tehdä tarkempia vertailuja mutta jouduinkin aikaistamaan hankintaa.

Monta kertaa retkeilijöitä syytetään roskaamisesta. Heti metsäteille päästyäni, alkoi löytyä talvisten nuotiopaikkojen ympäriltä kaljatölkkejä ja muuta roskaa. Keräsin neljä tölkkiä, kaksi muovipikaria ja pilkkisyöttipurkin rinkkaani ja toin ne pois maastoa rumentamasta. Tätä autonrengasta ei ainakaan retkeilijät ole maastoon jättäneet, joten ehkä joillakin paikallisilla on myös peiliin katsomisen paikka.

Menomatkalla oli kameran muovinen objektiivinsuoja pudonnut jonnekin kivikkoon. Paluumatkalla viimeisen kahvitauon jälkeen oli toinen kahluu- ja taukojalkineina käyttämistäni "crocseista" tipotiessään. Joten enpä tiedä minkälaiseksi retkeni roskatase loppujen lopuksi muodostui.

Jos vedän yhteen kokemuksiani, niin päällimmäiseksi jää ihanteellinen sää. Hyttysaika ei ollut vielä koittanut. Maasto oli jo ehtinyt kuivaa pitkän lämpimän ja sateettoman jakson aikana. Selkää saattoi kellistyä oikaisemaan minne tahtoi. Ei ollut liiemmälti kivikkoa eikä liian tiheätä risukkoa. Matkaa kertyi noin 25 km yhden päivän aikana keskiraskaan rinkan kanssa. Se on hieman liikaa. Ehkä oli liikaa suorittamisenkin makua, koska minulla oli määränpää ja aikataulu. Teltta mukana olisin saattanut kokea olevani enemmän vapaa.

Ketään ihmistä en tavannut, en kuullut ihmisten aikaansaamia ääniäkään. Vain lintuja tapasin. Kapustarinnan siellä hiekkakuopalla, yhden riekon menomatkalla ja kaksi kertaa jonkun ison metsälinnun, en ala edes arvailemaan mikä. Sellainen iso kuitenkin, joka pelästyttää lähtiessään lentoon siivet risuihin läpsyen. Kuljen yleensä äänettömästi ja yllätän niin ihmiset kuin eläimetkin ilmestymällä hiljaa paikalle. Isäni vanhoja Lieksan rajakoulun oppeja, joita hän onnistuneesti minuunkin tartutti.

Kerojärvi

Päätetään tämä vähän lohduton tarina kuvaan paluumatkalla eteen tulleesta nätistä pikkujärvestä. Jos en olisi muuttanut suunnitelmaani ja kiirehtinyt samana päivänä takaisin, olisin varmaan kiivennyt Kiuaskerolle katsomaan näköaloja ja siellä olevaa Struven pistettä. Ehkä olisin etsinyt vesikanisterin innoittamana sen lähteen, mikäli enää sitä olisin rantavesakosta löytänyt. Tulipa metsäteitä rampatessani ajatus ottaa joskus maastopyörä mukaan, joten ei tämä tainnut jäädä viimeiseksi käynniksi Kihlangissa vaikka jo syksyllä 2016 kämppää kiittelinkin. Jäähän tästä kämpästä joskus kivijalka ja rojukasa, jota voi käydä katselemassa, jos ei parempaa syytä Lappiin tulolle keksi.

Kiinalaista käyttämässä Leivonmäellä

Kevään etenemistä ja uuden risukeittimen kokeilua

Leivonmäellä tulee piipahdettua aina kun ei parempaa keksi. Tätä en sano mitenkään vähätellen, paikka on mitä hienoin mutta tullut minulle jo liiankin tutuksi läheisen sijaintinsa vuoksi. Siellä on erityisen miellyttävä ja rauhallinen Soimalampi ja sen hienolla paikalla oleva laavu. Sinne suuntasin tälläkin kertaa.

Kevätaamun raikkaus ja lintujen laulu täytti kokemusmaailman. Viimeiset jäät sinnittelivät rannan varjoisuudessa mutta saivat kohta luovuttaa vahvempansa edessä. Aurinko paistoi jo korkealta.

Suunnitelmissani oli ensin vaihtelun vuoksi ajella maastopyörällä metsäteitä pitkin ja piipahtaa samalla tuolla laavullakin. Olin kuitenkin epävarma teiden pehmeydestä, koska viimeiset lumet olivat juuri lähteneet ja siksi lähdin kävellen. Katsoin kartasta Selänpohjan parkkipaikalta suunnilleen Soimalammelle päin menevät metsätiet ja lähdin kulkemaan niitä pitkin.

En ole ajatellut, että Soimalampea voisi lähestyä myös autolla. Autolla pääsee ehkä reilun 2km päähän, jossa vasta on puomilla suljettu tie. Yhtään autoa ei tiellä eikä tienvarsilla kuitenkaan näkynyt. Yleensä Soimalammella on saanut olla melkoisen rauhassa. Hyvä lähestyttävyys autolla ei nimittäin mitenkään edesauta kohteen rauhallisuutta, eikä kyllä roskattomuuttakaan. Tuntuu, että autoileva väki ei jaksa senkään vertaa kuljettaa tuomiaan roskia mennessään pois kuin kävelijät.

Leivonmäki, Soimalampi

Tälle pienelle lammelle ja sen rannalle kaipaan paikan kauneuden vuoksi. Joku yksinäinen vesilintukin osui kuvaan, väristä ja koosta päätellen koirastelkkä.

Leivonmäki, Soimalampi

Laavua lähetyttäessä näkee jo hyvissä ajoin järven yli onko laavulla muita. Huomasin pientä liiketta laavun edustalla mutta savua ei kuitenkaan nuotiosta noussut. Päästyäni laavulle jouduin keskelle kahden yöpyjän myöhästyneitä aamutoimia. Makuupussit ja makuualustat olivat vielä levällään laavussa kuten muutkin retkeilytarpeet.

Istahdin nuotiokehälle nauttimaan omia retkieväitäni ja vasta sitten huomasin yöpyjien keittelevän aamiaismunia risukeittimessä, siksi ei nuotiota oltu viritelty. Siitäpä kehkeytyi välillemme mukava keskustelu. Käytiin läpi monia retkeilykohteita, vaihdettiin kokemuksia niistä ja myös varusteista; makuupussien ja riippumattojen kautta risukeittimiin. Yöpyjät olivat pääkaupunkiseudulta ja ainakin toinen ensimmäistä kertaa Leivonmäellä.

kiinalainen Tomshoo liekeissä

Ensimmäistä kertaa Leivonmäellä oli myös uusin keittimeni. Poika oli tekemässä joitain omia hankintojaan Kiinasta, kun hetken mielijohteesta sanoin, että tilaahan minulle tuollainen risukeitin. Olin nähnyt netissä jonkun esittelevän tällaista Tomshoo'ta.

Hyvin kiinalainen pöhisi. Lämmittyään puukaasut alkoivat kiertää kaksoiskuoren välissä ja tulivat nätisti aukoista ulos. Alla oleva teräslautanen ei kuulu keitinpakettiin. Se on muistaakseni Tokmannilta tai vastaavasta hankittu keittolevyn suojus. Muutaman euron hintaisessa paketissa on isompi ja pienempi suojus, tämä on se pienempi.

Tomshoo

Pakatessani jäähtynyttä keitintä takaisin verkkomaiseen säilytyspussiin, pussi tarttui takin vetoketjuun ja pyyhkäisi muutamia osia penkiltä kilahtaen maahan. Todettiin yhdessä nauraen, että ainakin kappelehinta tuli Kiinasta tilattaessa tosi edulliseksi. Mukana tuli pieni kahvallinen grilliverkkokin ja jopa pyöreä kuppi spriikäyttöä varten.

Olin jo aikeissa tehdä tällaisen puukaasuja hyödyntävän keittimen Ikean terästermoksesta. Ohjeet oli katsottu ja itse termoskin jo hankittu mutta nyt se saakin jäädä varsinaiseen tarkoitukseensa. Tästä Tomshoosta tulee varmasti kätevän kokonsa vuoksi yksi mukanani kulkija normaalien ikealaisteni vaihtoehdoksi. Nyt alkaa keittimissäkin olla mistä valita!

Tossun poikia 45v

Vierailu entisessä opinahjossani 45 vuoden jälkeen

Sukelletaanpas taas vaihteeksi historiaan ja muistoihini. Tällä kertaa koulumaailmaan. Tämän kevään ylioppilaskirjoitukset ovat juuri päättyneet ja alkaa abien jännitys valkolakin saamisesta.

Keväällä 2014 seurasin abien penkkaririemua täällä Jyväskylässä ja kirjoitin lyhyesti omista penkkarimuistoistani. Tällä kertaa kouluaikojeni muisteluun on kuitenkin konkreettisempi syy. Omasta valkolakistani tulee tänä keväänä kuluneeksi 45 vuotta. Sen kunniaksi sain ilon olla mukana tutustumiskäynnillä Tossuun entisten luokkatovereideni kanssa.

Tossu 8a 1973

Tossu 8b 1973

Tällaisia leveälahkeisia pitkätukkia me olimme. Ylemmän kielilinjan luokkakuvassa olen keskellä takariviä. Alempana siis matematiikan linja.

Minusta koulujen nimitykset olivat ennen jotenkin selkeämpiä ja ymmärrettäviä. Oli kansakoulu, jonka kaikki kävivät. Koko kansa siis kouluttautui ainakin jonkun verran. Sitten mentiin oppikouluun. Ne menivät, jotka halusivat oppia enemmän. Siis oppikoulu - selvähän se. Ihan kaikki eivät jatkaneet lukioon, paikkaan missä luettiin vaan lopettivat keskikoulun jälkeen ja menivät ehkä ammattikouluun oppiakseen jonkun ammatin.

Tämä koulu, josta nyt puhun on Tossu. Nykyisin näytetään käytettävän usein nimitystä Torkkeli.

Ennen kuin jatkan, laitan tähän netistä löytämääni koulun historiaa. Itsellenikin tuli uutta tietoa.

Tossu korttelissa 334

"Kouluhallituksen oppikouluosasto päätti 3.3.1924 ehdottaa uuden valtion poikakoulun perustamista Helsinkiin. Syksyllä 1925 aloitti toimintansa Helsingin toinen suomalainen lyseo. Koulu oli kuusivuotinen yliopistoon johtava poikalyseo, joka lukuvuoden 1929-1930 toimi jo täysiluokkaisena. Ensimmäisen kerran oppilaat osallistuivat ylioppilastutkintoon vuonna 1930. Koulu toimi vuokratiloissa vuoteen 1944, oman koulutalonsa lyseo sai Torkkelinkadun varrelle 1.7.1944. Koulun nimi muuttui Helsingin toiseksi lyseoksi 16.6.1950"

Eli Tossusta on kirjoitettu ensimmäisen kerran jo vuonna 1930. Kartassa näkyy Helsinginkadun toisella puolella Pengerkadun päässä kolmionmuotoinen puistikko, Vaasanpuistikko, joka tunnetaan myös lempinimellä "piritori". Kovin lempeä ei nimitys ole, mutta kertoo jotain sen liepeillä tapahtuvasta touhusta. Oli mielenkiintoista lukea, että Tossun historiaan kuuluu myös puistikon reunalla sijainnut vanha kauppahalli.

"Kaksikerroksisen Vaasanhallin alakerta muistetaan kauppahallina. Myös yläkerrassa oli liiketilaa, mutta sinne saatiin mahtumaan muutakin. Vuonna 1932 hallin toisessa kerroksessa aloitti Helsingin toinen lyseo, eli kotoisammin Tossu. Vaasanhallin yläkertaan tossulaiset kapusivat aina vuoteen 1944 saakka, jolloin valmistui lyseon uusi koulutalo Torkkelinkadun varrelle."

Ja tuohon koulurakennukseen olin nyt astumassa ensimmäistä kertaa 45 vuoteen. Toiset olivat kuulemma kokoontuneet jo 10 vuoden kuluttua ensimmäisen kerran. Sen jälkeen vielä 30 ja 40 vuoden kuluttua ja vasta nyt saivat pyydettyä minut mukaan. Ehkä muuttoni Helsingistä pois oli vaikuttanut asiaan.

Saila Linkopuu ja vanhoja tossuja..

Saimme oppaaksemme itse rehtorin ja apulaisrehtorin. Meidän aikanamme rehtorin virkaa hoiti Jouko Palonen, tiukkana ja vaativana pidetty harmaa jämpti mies. Hänen kanssaan itse kullakin tuli välillä vähän... mitenkähän sanoisi... kitkaa. Taisin jossain vaiheessa Sailalle sanoakin, ettet olisi varmaan pärjännyt meidän jukureiden kanssa.

Koska oli yo-kirjoitusten aika, juhlasali tai meidän mielestä silloinen voimistelusali oli varusteltu kirjoituksia varten. Kovasti oli verkkokaapeleita entiseen verrattuna. Minä kirjoitin vielä kaikki vastaukseni konseptiarkille, muistin oikean levyiset marginaalit, teroittaa kynät, eväsrasiankin leipineen ja valmiiksi kuoritun appelsiinin, sekä merkitä arkin ylänurkkaan nimeni...

Täällä niitä nykyajan "liituja ja liitutauluja" oli kokonainen kaapillinen!

Opettajan kateederi oli tämmöinen. Kovin on tietoteknistä rekvisiittaa silläkin.

Jotain meillekin tuttua löytyi! Näytti olevan ihan käytössä oleva ja toimiva kapine. Tässä jäimme pitkäksi aikaa muistelemaan omia järjestäjävuorojamme. Järjestäjiä oli kaksi ja yksi tehtävistä oli pyyhkiä taulu.

Vielä suurempi riemu syntyi, kun tämä takavaraston kaappi tuntui meistä kovin tutulta. Arvelimme sen olleen jo meidän aikanamme käytössä. Yksi jos toinen muisteli joutuneensa opettajan mukaan hakemaan järjestäjän ominaisuudessa oppitunnilla tarvittavaa aineistoa tuollaisesta kaapista.

Puhuin alussa koulun nimestä. Wikipediasta löytyi koko nimihistoria sekä tietoa koulun nykypäivästä. Sehän on nykyään kuvataiteen erityistehtävälukio.

"Lukion entiset nimet ovat olleet Helsingin toinen suomalainen lyseo vuosina 1925 - 49, Helsingin toinen lyseo vuosina 1950 - 77, Torkkelinkadun lukio vuosina 1977 - 79, Torkkelin lukio vuosina 1979 - 91, ja vuodesta 1991 alkaen nimenä on ollut Helsingin kuvataidelukio."

"Päärakennuksessa on lukio-oppiaineiden luokkatilojen lisäksi viisi kuvataideluokkaa, multimedialuokka, eKoelabra-luokka, opiskelijoiden työtiloja, aulagalleria, juhlasali sekä opiskeluhuollon ja hallinnon tiloja."

"Päärakennuksen lisäksi lukiolla on Kalliossa osoitteessa Pengerkatu 5 taidetalo. Taidetalo remontointiin vuonna 1997 lukiolle Pengerkadun poliisitalon jugend-kiinteistöstä."

Tässä yksi noista kuvataideluokista. Siinä on sulassa sovussa maalauspensselit ja tietokoneet. Ei kai nuo tietokoneet niin pahasta ole!

Käytävillä ja luokissa, kaikkialla näkyi tämä ilmaisutaito.

Tätä kirjoittaessa tuli mieleen paljon kouluaikojeni asioita ja tapahtumia. Enpä olisi uskonut, että lapsuuteni hokema "poliis, poliis, Pengerkatu viis" liittyisi nykyään mitenkään Tossun toimintaan.

(Vielä voisin muistella hyppytunteja, joiden aikana kuljeskeltiin pitkin Kalliota ja Vallilaa, veistossa tekemääni korona-peliä, sen epäonnistunutta lakkausta, juustomuottia, joka onnistui yli odotusten, molemmat ovat vieläkin tallella. Autokoulun ajotunneille lähtöä koulun edestä, autokoulun opettajan muistutusta kääntyessämme Pengerkadulle Helsinginkadulta ja ryhmittyessäni oikeaoppisesti raitiovaunukiskoille: muistitko katsoa taustapeiliin? Muistin, ja muistan siinä kohdassa vielä nykyäänkin. Ehkä vielä koulumatkoja bussilla Kontulasta tuonne Torkkelinmäelle, kulkemisen Marjatan kallioiden ja Kurvin kautta...)

Illalla kokoonnuimme isommalla porukalla Espan Kappeliin syömään juhlaillallista. Saimme vieraaksemme myös yhden entisistä opettajistamme, 9x-vuotiaan matematiikan opettajamme. Kuinka ollakaan, hänet sijoitettiin keskemmälle istumaan - juuri minun viereeni! Tuo 9x ei ole mikään matikan kaava vaikka se lyhyydessään sopisi minun, kielilinjan oppilaan ratkaistavaksi. Pidänpä vain omana salaisuutenani hänen tarkan ikänsä.

Poikakoulun kasvattina ei ravintolailta olisi voinut paremmin päättyä. Sen lisäksi, että sain koko illan jutella mielenkiintoisen naisen kanssa, sain hänet vielä käsivarteeni pois lähtiessäni. Sinne jäivät muut pojat pitkään pöytään katsomaan peräämme, kun rauhallisesti astelimme pois.

Muista Muru, mitä sovittiin! Tavataan viiden vuoden kuluttua. Siihen asti huolettomia ja pirteitä eläkepäiviä Sinulle! Minäkin yritän pysyä tolpillani...

Luistelukierros Kallavedellä

Lauantailuistelu Kuopion edustalla 10.3.2018

Jatketaanpas tästä luisteluaiheesta, kun on vauhtiin päästy. Parina vuonna on silmiin pistänyt jutut Kuopiossa pidettävästä Finland Ice Marathon -kilpailusta. Vuosittainen tapahtuma on helmikuun lopussa, minkä jälkeen radat ovat vapaasti yleisessä käytössä. Kuopion kaupunki (Mestar) ylläpitää rataa niin kauan kuin radalla on turvallista ja sääolot sallivat.

Mutta ennen kuin lähdin, huollatin luistimeni. Satamassa palveli Leon Luistinpalvelu. Sen päällepäin vaatimattoman näköisessä harmaassa kontissa oli tiivistyneenä vuosikymmenten kokemus luistimista ja luistelusta. Luistimia myytiin ja vuokrattiin. Siteitä kiinnitettiin ja vaihdettiin. Kaikentyyppiset luistimet saivat lisäksi oikeanlaisen terotuksen. Samalla kun teriäni hiottiin sain luennon kaarevuuden merkityksestä, liukupinnoista ym. Olin tähän asti luullut, että rauta mikä rauta, se on joko tylsä tai terävä!

Leon Luistinpalvelu palvelee

Reittivaihtoehtoja löytyi jokaisen makuun, kuten kartastakin huomaa. Oli ihan pikkuista lenkkiä sataman edessä ja kaksi 7,5 km lenkkiä, jotka yhteen pötköön luistelemalla sai 12,5 km kaksoislenkin. Sen luistelin nyt.

Olin ottanut tapani mukaan pilkkirepun kenkien vaihtoa ja mahdollisia levähdystaukoja varten. Ainakin kenkien vaihtoa ajatellen tämä oli turhaa, koska satamassa oli suuri pukusuoja naulakoineen ja kenkätelineineen. Sielläpä sitä oli kätevä rauhassa laittaa luistimet jalkaan tuulelta suojassa.

Jää oli ensiluokkaisessa kunnossa, olihan kyseessä tosiaan kilparata. Kartassa varoitellusta hiekastakaan Rönön sillan alla ei ollut jälkeäkään. Kerrassaan loistava rata!

Olin liikkeellä lauantaina ja koska sääkin oli melko hyvä radalla riitti väkeä. Koska oltiin kaupungin edustalla joukossa oli myös lapsia hokkareineen. Silti luistelemaan mahtui hyvin. Eniten väkeä oli ymmärrettävästi Kuopionlahden lenkin varrella, kun taas Itkonniemen lenkkiä sai luistella lähes yksin. Luistelijat olivat enimmäkseen tavallista sekalaista ulkoilijajoukkoa ja Linnansaaressa näkemäni huippuluistelijat puuttuivat joukosta kokonaan.

Loistokkaista järjestelyistä täytyy vielä mainita laavu. Harvoin sitä näin ison kaupungin edustalla saa paistella makkaroita ja nautiskella kahvejaan. Minä tyydyin tällä kertaa nuuhkimaan savun tuoksua kauempaa.

Muut sisävesilaivat olivat talviunillaan ja odottivat jäiden sulamista päästäkseen taas omiin hommiinsa. Tämä oli täydessä työn touhussa palvellen luistelijoita kahvilana.

Tuuli oli välillä aika reipas ja se oli tuonut Itkonniemen puoleiselle radalle jonkun verran lunta. Luistelemani radan muodosta johtui hauska myötätuuli-vastatuuli-myötätuuli-vastatuuli -ilmiö. Välillä sai oikeasti luistella ja välillä lasketella melkein mitään tekemättä eteenpäin. Sauvoilla kun vielä vähän lykki lisää vauhtia... Niin, tällä kertaa muistin ne sauvat. Yli puolet luistelijoista vaan näytti olevan ilman niitä...

Linnansaaressa luistellen

Linnansaaren jääreitillä luistelemassa 15.2.2018

Olen ainakin parina keväänä aikonut luistella Porosalmi-Oravi retkiluisteluradan. Olen liian kauan odotellut keväisempiä ja keväisempiä kelejä ja rata on aina niitä odotellessa ehtinyt mennä huonoon kuntoon. Olen varmaan asetellut reissulleni liikaa ehtojakin mutta nyt ei ollut liikaa pakkasta, ei ollut liian tuulista eikä lumisateistakaan. Varmistin vielä puhelimitse ennen lähtöäni, että rata oli luistelukunnossa. Ja olihan se, vihdoin olivat tähdet oikeasssa asennossa!

Lähtöpaikaksi valitsin Järvisydämen pään, koska siihen oli vähän lyhyempi matka kuin Oraviin. Eikä matkalla ollut Tappuvirran lossiakaan hidasteena.

Järvisydän retkiluistelurata

Tietämättä millainen Oravin pää on, niin ainakin tässä päässä oli hulppeat olosuhteet. Luistelurata lähti ihan Järvisydämen hotellin rannasta ja sen edessä oli runsaasti parkkitilaa.

Järvisydän retkiluistelurata

 Luistinten kiinnittäminen kävi kätevästi laiturin reunalla istuen.

Linnansaari retkiluistelurata

Alkumatkasta rata mutkitteli komeiden saarien lomassa. Pieni vastatuulikaan ei vielä tässä vaiheessa häirinnyt matkantekoa. Tuntui kuitenkin, etten millään löydä luisteluun oikeaa rytmiä. Kiristin luistimia, kokeilin lyhyempää ja pitempää liukua, mutta matkan teko tuntui jotenkin vaivalloiselta.

Sattui muutamia läheltä piti kaatumisiakin, koska luistimen terät tahtoivat väkisin ohjautua jäässä oleviin pitkittäisiin uriin. Luonnonjäällä kun oltiin, oli hyväksyttävä pienet poikkeamat jään laadussa. Vauhtia ei kannattanut nostaa kovin kovaksi niin tällaisista tilanteista selvisi nopealla hypähdyksellä ja käsien reippaalla ja näyttävällä viuhtomisella. Harmi vaan, ettei millään kertaa osunut ketään näkemään ja arvostelemaan "Tanssii luistinten kanssa" -suoritustani.

Pieni-Lappi

Pieni vastatuuli humisi korvissa mutta pakkasta oli onneksi vain pari astetta. Sitten näin ensimmäisen opastaulun Pieni-Lappi -nimisen saaren rannassa. Oli vaikea arvioida jo luistelemaani matkaa mutta ajattelin alkavani olla jossain puolessa välissä. Oli jotenkin masentavaa huomata, että olin tullutkin vasta neljänneksen!

Linnansaari retkiluistelukartta

Nämä "olet tässä ja tässä" -taulut olivat hauskoja. Eksymäänhän radalla ei päässyt mutta niistä oli hyvä seurata matkan kulumista - tai kulumattomuutta. Vasta puoli tuntia myöhemmin olin puolivälissä ja keskellä järveä!

Retkiluisteluradan kunnostusta

Välillä radan vieritse ajoi moottorikelkkoja. Niitä meni molempiin suuntiin. Mietiskelin, että olivatkohan ne radan huoltotehtävissä vai muuten vaan ajelemassa. Nämä ainakin olivat selvästi tekemässä meidän luistelijoiden hyväksi jotain.

Sammakkoniemi, Linnansaari

Sitten alkoi jo olla nälkä. En tiennyt onko Oravissa tulistelumahdollisuuksia ja nilkatkin kaipasivat pientä lepoa. Tuntui hyvältä vaihtaa hetkeksi talvilenkkarit jalkaan. Samalle nuotiopaikalle pysähtynyt toinen luistelija oli ehtinyt jo latomaan polttopuut paikoilleen mutta oli sen jälkeen joutunut tuskailemaan sytyttämisen kanssa. Lumesta kosteat pahviset kertamukit eivät olleet suostuneet kunnolliseen yhteistyöhön. Minulla oli repun pohjalla sytytyspusseja, joiden avulla pääsimme nopeasti itse asiaan. Tuli alkoi iloisesti leikitellä puiden lomassa ja kaivoin eväsvehkeet esiin.

Tällä kertaa olin tarkoituksella jättänyt makkarat kotiin ja nautin pelkästä tulen katselusta. Ruokatermoksessa oli valmis keitto ja eväsleipiä rasiassa. Vaikka olin lisännyt heti pysähdyttyäni kunnolla taukovaatetta, tunsin kylmän hiipivän iholle. Paita oli varmaan selästä kastunut parin tunnin tauottomasta luistelusta. Oli kuitenkin mukava istua hetki tulilla ja oikein tarkoituksella jätin pilkkireppuni savuun saamaan itseensä oikeaa retkituoksua. Luovuttakoon sitä sitten vaatehuoneen nurkassa ilokseni pitkin kevättä, jos ei enää pääse mukaani retkille.

Linnansaari retkiluistelurata

Tässä on yksi pitkä suora, josta saa vähän käsitystä Haukiveden suuruudesta. Sopivin välimatkoin oli radan varrella kuitenkin penkkejä levähtämistä varten.

Loppupään Linnansaari-Oravi väli on nettisivujen mukaan 5km, joten luisteltua tuli silti yhteensä 26 km vaikka käännyinkin Linnansaaresta takaisin. Aika hyvä suoritus näin kylmiltään, koska edellisestä retkiluistimilla vietetystä hetkestä on kulunut jo neljä vuotta! Ehkä siitä syystä alkumatka oli jotenkin vaivalloista, mutta tulomatka sujuikin myötätuulessa sujuvasti. Tulin Linnasaaresta Porosalmeen reilussa tunnissa!

Kesällä olisi mukava palata järvelle soutuveneellä mutta silloinkin kuten nyt talvella täytyy huomioida liikkumisrajoitukset tietyissä osissa kansallispuistoa. Nyt talvella norppa-Miikkulaiset ovat talvipesissään ja siksi meitä kehoitettiin pysymään reitillä, jotta niiden pesintä ei häiriintyisi.

Kannatti ajella noinkin etäälle ja varmaan päivänsä olisi voinut pöhkömminkin viettää. Sain taas uuden kokemuksen ja tulipa käytyä uudessa kansallispuistossakin. Mutta muistuttakaa ihmeessä seuraavalla kerralla, että otan sauvat mukaan. Olin ainut ilman sauvoja luistelija. Niistä olisi ollut suuresti apua...