Juhlapaketti

Kauan odottamani syntymäpäivämatka alkaa kuoriutua lahjakääröstään. 

Varsin aikaisessa vaiheessa juhlavaellukseni kohteeksi valikoitui Kilpisjärven seutu. Mennyt talvi oli siellä kuitenkin niin luminen, että reissua piti lykätä melkein kuukaudella. Olen malttanut vaivoin tähän asti ja huomenna aamulla viimein matka alkaa. Rovaniemen välipysähdyksen ja yöpymisen jälkeen kaavailuissa on maastoutuminen suoraan ajomatkan jälkeen iltapäivästä 17.7.

Viime syyskuussa olin viimeksi Kilpisjärvellä, mutta liikkuminen jäi silloin lähinnä kylän ympäristöön pakollisine Saanalle kiipeämisineen ja Mallan luonnonpuiston läpi kävelemisineen. En sano tätä vähätellen, Kilpisjärvelle kannattaa nimittäin mennä jo kylän itsensä vuoksi. Sen kertaisen reissun löytö oli Salmivaara. Sieltä aukeni hienot ja paremmat näkymät kylään kuin itse Saanalta! En ollut ennen kiivennyt tuolle kylän laidalla olevalle "pikkumäelle", koska joka kerran Saana oli vienyt voiton ja myöskin liiat kiipeilyhalut.

Tällä kertaa vaellukseni suuntautuu Kilpisjärveltä Norjan ja Ruotsin puolelle. Reitistä olen kuullut vain nimilistaa: Goldahyttan, Paras, Gappohyttan, Pältsa.. Paikkoja, joita olen aikaisemmin nähnyt vain kartoissa ja lukenut niistä reittikertomuksia. Ensimmäinen lahjatoiveeni, ennen käymättömät paikat, näyttää siis toteutuvan vaikkei reitti loppujen lopuksi ihan noin kulkisikaan.

Toiseksi olin ajatellut uusiin ihmisiin tutustumisen olevan mielenkiintoista ja sekin toiveeni on samalla toteutumassa. Kahta retkiseuralaistani en ole nimittäin aikaisemmin tavannut. Puhelimessa on kyllä juteltu ja muulla tavoin viestitelty. Kaksi lahjaa samassa paketissa!

Savotta-rinkka pakattuna

Tämmöisen pakaasin kanssa aion lähteä juhlaani viettämään. Jokainen reissu on erilainen ja vaatii perusvarusteisiin omia säätöjänsä. Vasta kotiin palattuani tiedän miten tässä onnistuin.

Kantamuksella on painoa 19,5 kg vesiastiat tyhjänä, joten yli 20 kg:n mennään. Se on lähtöpaino mutta siitähän paino päivä päivältä kevenee, samalla kun kantajansa kunto kohenee.


En ole "grammanviilaaja" eikä minulla ole myöskään huippuhienoja ultrakeveitä varusteita, kuten jo vanhasta Savotta-putkirinkastani huomaa. Sen verran jouduin tinkimään, että jätin järjestelmäkameran pois. Sen objektiiveille Savotassa on sopivan kokoisia sateenpitäviä sivutaskuja mutta nyt niille oli muuta käyttöä. Kuvaustarpeet saa tällä kertaa tyydyttää kompaktikamera.

Liikun usein näppärästi pystytettävän pikkukupolin kanssa mutta tälle matkalle otan teltaksi Fjällräven Akka RS3:n. Se on 3 hengen teltta ja sen absidin alla on mukava kokkailla, jos sade sattuu yllättämään. Voipa elellä ylellisemmin ja levitellä tavaroitaan vähän vapaammin kuin pikkuruisessa teltassa.

Makuupusseista pääsee mukaan lämpimyydeltään keskimmäinen, Marmot, joka sekään ei ole keveimmästä päästä. (Joo, se on yksi niistä Riihimäeltä ostetuista!) Kengät ovat jo muutamat vaellukset nähneet, joten niihin voi luottaa.

Uskollisesti aina mukana kulkeva pikkukuksa pääsee taas matkaan. Katsotaan löytyykö sille käyttöä jonkun uuden tunturin laella tai muissa juhlahetkissä. Nuo katkolahjehousut muuten ovat varsinainen heräteostos. Löysin ne pari vuotta sitten ruokamarketin loppuunmyyntilaarista ja muutamista jäljellä olevista löytyi täsmälleen oikea koko. Niistä saa nopeasti tehtyä shortsit, jos liika lämpö yllättää. Sitä en kuitenkaan toivo, vaan kuivaa, viileähköä ja hieman tuulista säätä. Ollaanhan sentään keskikesällä Lapissa - ei tarttis etelän miehen niin paljoa huitoa eikä käyttää ohvia!

Joten reiluksi viikoksi näkemiin ja kuulemiin. Painun kännykän kuulumattomiin täysin somettomaan maastoon.

Sankari-Warre

Muistoja uskollisesta palvelijasta ja elämäni ensimmäisestä uudesta autosta.

Huomasin jutun, jossa oli selvitetty autojen ikää eri puolilla Suomea. Sen mukaan Itä-Suomesta, Outokummusta, löytyvät Suomen vanhimmat autot. Toiseksi vanhimpia autoja näkee Tohmajärven kunnan keskustassa. Suomen uusimmilla autoilla ajavat puolestaan kauniaislaiset ja espoolaiset.

Jossain muussa lehdessä ihmiset muistelivat omia autojansa ja olivat jopa personoineet niitä niiden ominaisuuksien mukaan. Rakkaimmilla kulkupeleillä oli jopa nimet! Pakkohan minunkin on nostaa yksi autoistani muiden yläpuolelle ja parrasvaloihin.

Elettiin kesää 1982. Olin tuleva perheenisä, sananmukaisesti perheenISÄ, koska esikoisemme syntyisi keväällä. Oli vielä hyvää aikaa selvittää millä lastenvaunut, vaippakassit ja nyssäkät tultaisiin aikanaan kuljettamaan, veneilyn ym. harrastuksiin liittyvän tavaran lisäksi. Laskeskelin vähiä rahojani - piti siis löytää aika halpa. Tilaa tarvittiin - siis iso auto. Mielellään hyväkuntoinen, koska en ollut remottitaitoinen - siis aika uusi. Mistä löytää halpa, iso ja uusi? Eipä sellaista mistään löytynyt.

Ratkaisu löytyi kuitenkin tekemällä asiat toisin kuin muut nuoret. Oli aurinkoinen ja kuuma heinäkuun päivä, kun ajoin tuliterän Wartburg-farmarin ulos autokaupasta Helsingin Hietalahdenkadulla. Muistan vielä päivämääränkin 22.7.1982. Mallimerkintä kuului täydellisenä Wartburg 353W Tourist.

Olen aina suhtautunut autoihin kylmän järkiperäisesti. Niiden valintaan on vaikuttanut, kuljetuskyky, tilat ja käyttökustannukset. Alumiinivanteet, madalletut alustat ja muut tyyliseikat ovat olleet toisarvoisia. Puhtaimmillaanhan tuo oranssinen farmari-Warre täytti tämän vaateen. Siitä puuttui kaikki uho. Nykyään kai sanottaisiin katu-uskottavuus!

Wartburg 353W Tourist

Tässä ollaan ihan ensimmäisiä kertoja ajossa ja tutustumassa tarkemmin autoon. Siitä löytyikin senaikaisille autoille tuntemattomia hienouksia.

- Vapaakytkin, joka kytki vapaalle, kun jalan nosti kaasulta.
- Ohjaamosta käsin säädettävä etusäleikön kaihdin - eipä tarvinnut talvipakkasella kiinnitellä etumaskiin pahvilappusia viimaa estämään.
- Siinä oli lisäksi vetonupista käsin säädettävä ryyppy. Sen lisäksi, että se oli kylmäkäynnistysapu käynnistysvaiheessa, se oli kylmäkäynnistysapu myös sammutettaessa. Kun lämpimän auton tukahdutti sammuksiin illalla käsiryypyllä, alkoi auto pörpöttää aamulla melkein jo avaimilla ovia avatessa. Oli siinä monilla kalliimpien ja hienompien autojen omistajilla ihmettelemistä, kun lähdin paksusta lumihangesta kelillä kuin kelillä.
- Eikä tarvittu moottorinlämmittimiä. Kaksitahtinen voiteli heti. No joo, tulihan siitä tietysti sinistä savua ja pahaa katkua.

Tuon kaksitahtisuuden kanssa oppi muuten oudosti elämään. Tuntui ihan luontevalta pitää mukana muutaman litran öljykanisteria ja keskittyä laskemaan seossuhteita. 2T-öljyä kävin ostamassa muistaakseni jostain Koskelantien varren autotarvikeliikkeestä. Siellä sitä myytiin suoraan irtotavarana omaan astiaan. Säästö se oli pienikin säästö!

Vaihdoin 1982 loppuvuodesta työpaikkaa ja uudessa työpaikassani jouduin tekemään jonkun verran myös asiakaskäyntejä. Yhden hauskan tapauksen muistan talviselta Bulevardilta. Olin menossa Annankadulle ja olin oppinut, että vapaata parkkipaikkaa joutui noilla seuduin etsimään joskus kauankin. Siinä pyöriessäni ruuhkaista Bulevardi-Annakatu-Uudenmaankatu -neliötä, huomasin vapaan paikan vastakkaisella puolella katua. Sen verran ehdin katsoa, ettei vastaantulijoita ollut ja nykäisin käsijarrusta. Lopputuloksena oli siisti ja täydellinen käsijarrukäännös. Olin sopivalla etäisyydellä vapaan paikan etupuolella ja siitä nopeasti peruutin auton kadunreunaann. Taskuparkkaus meni sillä kertaa ihan nappiin ja syrjäsilmällä näin, että ainakin muutama ohikulkija oli temppuni noteerannut. Koetin näytellä, että tuollainen oli aina tapani.

Työ- ja muiden lähimatkojen lisäksi Warrella tehtiin pari pidempää lomamatkaa Suomen ympäri. Ilmeisesti toinen niistä on vieläkin pisin autolla tekemäni rengasmatka Suomessa. Hyvin mahtui kyytiin koko perhe, suuri huvilateltta telttaputkineen, retkikeittimet ja muut kimpsukampsut.

Muutossa Helsingistä Keski-Pohjanmaalle Warre pääsi näyttämään mihin siitä todellisuudessa oli. Jokaiselle muuttajallehan on tuttua ajatus: en laita tuota peiliä/taulua/radiota/lasimaljakkoa/kirjovehkaa ison muuttoauton kyytiin, vaan tuon sen itse henkilöautolla perässä. Niinpä nelihenkinen perheemme pakkautui autoon, joka oli jalkatiloja myöten huolellisesti täytetty tavaroilla. Takaikkunasta ei kylläkään taakse mitään nähnyt, mutta suuntahan oli eteenpäin. Kohti seikkailua, jolla ollaan edelleen.

Aika kului, Warre vanheni, ajomatkat pitenivät ja oli uudistettava autokalustoa taloudellisemmaksi. Siitä ei ollut venetrailerin vetäjäksikään. Se sai viereensä ykkösauton ja sai toimia kakkosautona. Tämä on kyllä hieman vähättelevää ajatellen, miten suureksi avuksi se kaikessa vähänkään epätavallisessa oli.

Omakotirakennuksella syntyi kiperä tilanne, kun tiilet ei riitäneet ja oli pikaisesti lähdettävä hakemaan jostain lisää. Kävin ostamassa tiilet suoraan Ylivieskan tiilitehtaalta ja lastatessani niitä autoon ajattelin, että mihinkähän tuli ryhdyttyä. Koko tiililetka kyydissä (vähempää ei myyty!) ajelin takajouset pohjassa työmaalle takaisin. Hyvä, että oli päivä, koska ajovalot näyttivät suoraan vastaantulijoiden silmiin - tai jopa heidän ylitseen.

Tämän rakennustarvikkeiden kuskaamisen lisäksi Warrella tietysti vietiin rakennusjätteet kaatopaikalle. Yhdellä tällaisella reissulla auto oli etuovi ja takaluukku auki. Olin heittelemässä roinia oikeisiin kasoihin, kun viereen ajoi kaakaonruskea sedan-mallinen Warre. Saattoi sen värissä olla mukana myös aika paljon ruosteenruskeaa. Siitä nousi ulos ukko, joka kurkisi avoimesta ovesta sisään ja tokaisi: "Ai, tää onkin ihan uusi!" Eikä auto edes ollut uusi muuten kuin tuon ukon mielestä. Warrehan pysyi ulkonäöltään lähes samanlaisena melkein vuosikymmeniä.

Tämä vähäinen ja satunnainen käyttö alkoi koitua Warreni kohtaloksi. Katsastusmiehet eivät suuremmin välittäneet ruosteen aikaansaamista rei'istä korissa, koska autossa oli vielä vanhanaikainen koria kannatteleva palkkirunko. Riitti, että reiät olivat sen verran pieniä, että jalat pysyivät korin sisäpuolella. Omassa autossani ei kylläkään ollut ruostetta muualla kuin takajarruissa. Se oli vähäisestä käytöstä johtuva ongelma. Sainkin kerran ankarat nuhteet katsastusmieheltä, kun hän kuuli etten juurikaan autolla enää ajele. "Ei nämä säily kunnossa, jos näillä ei aja", hän sanoi. Tämä vaiheittainen auton katsastus (= ensin hyväksyttiin etupää, sitten uusintakatsastuksessa takapää) alkoi rassata siinä määrin hermoja ja kukkaroa, että otin Warren pois liikenteestä ja nostin sen pukeille talon seinustalle.

15-vuotiaana eläkkeellä, 1997

Vaikka moni koiranleuka nimitteli autoa Sosialistisen Suunnitelmatalouden Oranssiseksi Ihmeeksi, sanoisin, että se oli paras autohankintani kautta aikojen. Joskus 2000-luvun alkupuolella vaihdoin sen kolmeen peräkärrylliseen polttopuita. 20-vuotias pääsi räystään alta ulkoilmasta sateensuojaan erään autojen entisöijän hirsilatoon, odottamaan aikaa, että se joskus tulee minua vastaan. Nokka ylväästi pystyssä, vetäen perässään kieppuvia sinisiä savukiehkuroita - ja ohitse kärkkyvien letkaa. Sankariauto!

Erämessuilua ja päätösten tekoa

Käynti erämessuilla Riihimäellä 5.6.2014

Olen jo oppinut odottamaan joka toinen vuosi pidettäviä Riihimäen erämessuja. Auton nokka kääntyi tänäkin vuonna kohti etelää. Muista erämessuista minulla ei olekaan kokemuksia. Voisi vaihteeksi tietysti käydä kokemassa tunnelmia jossain muuallakin. (Hyviä vinkkejä otetaan vastaan!) Taas on kehuttava Jyväskylää sijaintinsa vuoksi. Voi lähteä mihin suuntaan tahansa putoamatta mereen tai joutumatta ulkomaille. Kaikkialle on suunnilleen yhtä pitkä matka - Lappiin kylläkin vähän pitempi. Helsinkikin on omalla tavallaan mukava paikka mutta sijaitsee vähän syrjässä..

Yksi syy lähteä täältä Riihimäelle on mahdollisuus ajella vanhaa nelostietä pitkin. Muistaakseni jonnekin 1990-luvulle asti nelostie kulki Päijänteen länsipuolella Padasjoki-Kuhmoinen-Jämsä -reittiä vaikka suurin osa kulkijoista vähitellen alkoi käyttää Hartola-Joutsa-Toivakka -reittiä. Sittemminhän nelostie on virallisesti linjattu kulkemaan Päijänteen itäpuolelta. Länsipuolella on vähän liikennettä, kauniita maisemia ihastuttavine järvineen, kivoja levähdyspaikkoja ja nautittava tien muoto. Puuttuu itäpuolen leveät ohituskaistat ja kaikkinainen kiireen tuntu. Koska käyn usein Helsingissä ja yleensä tulee totuttuun tapaan ajettua itäpuolta, päätin seuraavan kerran mennä tätä "nostalgiareittiä" pitkin.

Toinen päätökseni, jonka näköjään teen aina joka toinen vuosi ajaessani Padasjoen jälkeen Evon ohi, on joskus käydä tutustumassa Evon maisemiin. Miten noin hienolta tuntuva seutu on jäänyt muiden reissujeni jalkoihin? Sitten vielä kolmas päätös. Jossain vilahti viitta "Luopioinen" ja tietysti aion joskus mennä äitini synnyinpaikkoja kiertelemään. Äitini isoäiti oli muuten Padasjoelta kotoisin, joten jossain etäisten juurieni seutuvilla ajelin.

Tällä kertaa olin liikkeellä yksin ja saatoin säätää aikatauluni vapaasti. Ajattelin välttää ihmispaljouden ja ruuhkan ja tullakin heti ensimmäisenä päivänä messuille. Ihmettelin kun paljon ennen messupaikkaa ja varttitunti messujen aukeamisen jälkeen autojono alkoi madella. Miten arkipäivänä ja heti avajaiskellonlyömällä täällä on jo näin paljon ihmisiä? Pysäköintilipun myyjä sanoi: "Tällaista täällä on aina avajaispäivänä!" Autojen ja ihmisten paljoudesta huomaa, että Riihimäki on hyvien kulkuyhteyksien varrella ja lähellä isoja asutuskeskuksia.

Heti sisääntulon läheisyydessä on telttakylä. Kymmeniä telttoja pystytettyinä vieri viereen nurmikolle. Mahtava tilaisuus telttojen keskinäiseen vertailuun ja myöskin kokeiluun. Muistan joskus vuosia sitten itsekin oikaisseeni muutamiin telttoihin ja miettineeni, että olisiko se tämä vai tuo toinen.

Ensimmäistä kertaa näin näin suuren teltan. Joku vieressä olija luonnehtikin telttaa sanoilla "kolme huonetta ja keittiö". Se kolmas huone ei tästä näy ja keskellä oleva keittiökin vain osittain. Tätä telttaa ei ole kyllä tarkoitettu pitkällä patikkaretkellä mukana kuljetettavaksi.

Tämä sen sijaan kulkisi kätevästi vaikka takin taskussa. Jäin miettimään miten tämä toimisi jossain puuttomassa tunturissa. Tuossa katoskankaassa oli vain neljä kiinnityspistettä. Oli varmaan tarkoitettu käytettäväksi riippumaton kanssa juuri tuolla esitetyllä tavalla. Kannattaa hommata iso louevaate, jossa on useita kiinnitysrenkaita, niin siitä saa tarvittaessa monipuolisempia virityksiä.

Yksi syy heti avajaispäivänä paikalle tuloon, on ehkä mahdollisuus tehdä varauksia esittelytuotteista. Ne myydään messujen jälkeen huomattavalla alennuksella. Eihän esimerkiksi teltta suuresti kärsi muutaman päivän pystytettynä olemisesta. Mahdolliset likatahratkin saa pois pyyhkäisemällä. Tai makuupussi riippuessaan esittelytelineessä.

Itse olen ostanut kolme makuupussia Riihimäeltä ja hinta oli muistaakseni vain kolmasosa normaalihinnasta. Tällä kertaa osasin varoa makuupussikojua ja kiersin sen kaukaa. Olin muutenkin päättänyt olla ostamatta mitään ja keskittyä vain messujen katseluun. Tavallisessa marketissakin kun on aina pakko kurvata ostoskärryillä retkiosaston hyllyjen välistä ja sipaista kädellä jotain juomapulloa tai ruokailusettiä. Tällaisessa retkeilijän tavarataivaassa saa todella varoa itseään.

Tässä kuvia ee-loppuisesta internet-osoitteesta päätellen Virossa tehdyistä puurakennelmista.

Enpä ole nähnyt sympaattisemman näköistä leikkimökkiä. Kuvasta ei näy sitä, että mökissä on sisällä ainakin kolme pikku vekaraa! Ulos kuului vain iloista kikatusta.

Puutarhakeinut ja pöydät olivat myös vankan ja upean näköisiä. En huomannut hintoja mutta tuollainen keinu taitaa kestää ihmisiän. Ja on ulkonäöltään jotain muuta kuin rautakauppojen painekyllästetyt lautahökötykset.

Viime jutussani veistelin pitkospuita ja tästä messujen ilmeeseen loistavasti sopivasta kahvipisteen aidasta sain taas uusia rakennusideoita.

Riihimäen sotilaskotiyhdistys oli perinteisesti paikalla ja munkkikahvit näytti tekevän kauppaansa, mutta nyt paikalla oli myös vähän järeämpää ja itselleni ennen näkemätöntä kalustoa. Tässä on ITO12-ohjuslavetti Sisun maastokuorma-autoalustalla.

Erikoinen ja ennen näkemätön oli myös tämä vehje. Kuvasta taitaa erottua osoite, josta löytyy lisätietoa. Armeijalla ei kuitenkaan ole maastovärityksestä huolimatta tämän kanssa mitään tekemistä. Vene? Piilokoju? Asuntovaunu? En osaa todellakaan sanoa muuta kuin mielenkiintoinen vehje.

Moni tulee varmaan vaan viettämään kesäistä päivää erä- ja luontohenkiseen ympäristöön ja tunnelmoimaan. Ilmassa onkin vähän väliä joku savukiehkura tai loimulohen houkutteleva tuoksu. Tarjolla on monenlaista suuhunpantavaa ja maistiaista. Niin, ja tietysti se jokaisista "kissanristiäisistä" löytyvä metrilakujen myyntipiste.

Uima-altaat ovat messujen ajaksi saaneet ihan uutta käyttöä. Sinne on tuotu moottoriveneitä ja rakennettu laituri. Laiturilta ja veneistä pidetään kalastusesityksiä.

Jostain kuulin, että joka toinen ihminen harrastaa kalastusta Suomessa. Nyt nämä jokatoiset näyttivät kaikki tulleen tänne Riihimäelle ja kurottelivat toistensa olkien yli nähdäkseen esityksen.

Se sopi minulle, koska penkeiltä löytyi hyvin tilaa istahtaa kahvimukilliselle, joka vielä löytyi evästermoksestani.

Siinä sitten ihmismuurin selkiä katsellessani hörpin kahvia ja kuuntelin allasalueella kaikuvaa ääntä: "Ensin suoristetaan siima, sitten vavan kärki lähelle vettä, nosto ylös ja jalaksen muotoisen kuvion piirto sivulle, sitten vippaus kädellä kuin heittäisit perunan haarukasta - helppoa kuin heinänteko." Pahus, tuon olisin sittenkin halunnut nähdä! Olen aina ihmetellyt miten perhokalastajat saavat pitkän kevyen näköisen siiman pysymään ilmassa monella mutkalla ja sitten lentämään kauas veteen. Itse tuskin saan painavan metalliuistimen lentämään mihinkään.

Muutama vuosi sitten mukanani oli pari innokasta kalastuksen harrastajaa ja he noituivat poislähtiessään, kun muovipussit pullottivat uistinta, siimaa ja raksikoukkua, että tarvitseekohan näitä kaikkia loppujen lopuksi. Minä kun en ole kummoinenkaan kalastaja, niin mielestäni uistin tai kaksi riittää. En minä ole niilläkään mitään saanut, joten niissäkin on jo liikaa.

Entä ostamattomuuspäätökseni? Aika hyvin meni! Mukaan ei tarttunut kuin kolme rullaa erikokoisia elintarvikemuovisia pakaste- ja säilytyspusseja. Niitähän aina tarvitsee. Samoin kuin retkipyyhettä ja kevytreppua, jotka "löytyivät ihan vahingossa" ja joita en ennen tätä ollut tiennyt tarvitsevani. Pitää kai vuonna 2016 varustautua kunnon kauko-objektiivilla ja tyytyä ottamaan kuvia ulkopuolelta vaikka verkkoaidan reikien läpi!

Pitkospuilla - omilla sellaisilla.

Siihen aikaan, kun meidän isä pitkospuut veisti.

Kävin kevättalvella mökkitontilla kaatamassa muutamia kuusia, joista jätin kaksi suurinta pätkimättä. Mielessä kävi jo silloin ajatus, että saattaisin keksiä niille joskus jotakin hyötykäyttöä. Siis muutakin hyötykäyttöä, kun saunan tai takan lämmitys. Olen nähnyt pihakaluste-esitteissä halkaistuista tukeista tehtyjä penkkejä ym pihakalusteita ja tietysti kansallispuistoja kolutessani olen saanut kävellä pitkospuilla.

Jo jonkun aikaa on harmittanut lähellä rantaa oleva muuta polkua hieman alavampi ja kosteampi kohta. Olen miettinyt soran levittämistä polulle, kivilaattoja, puulaattoja, ties vaikka mitä, mutta mikään ei ole oikein sopinut tontin erähenkiseen tyyliin. Viime viikonloppuna sitten keksin noille puunrungoille käyttöä - rakennan polulle pitkospuut!

Mittailin ja suunnittelin kuinka pitkistä pätkistä polun tekisin. Sopivimmaksi tukin pituudeksi tuli noin 2 metriä. Niillä sain toteutettua loivat kaarteet eikä tukkien pituus kasvanut liian suureksi ajatellen niiden käsittelyä ja kuljettamista.

Sitten piti miettiä miten saan kuusitukin halki. Olen vain perustason moottorisahan käyttäjä, siis kaadellut muutamia puita ja tehnyt jonkun verran polttopuita. Pistääkö tukki pystyyn vai makuulleen? Sahatako ensin toiselta puolelta puoleen väliin ja sitten toiselta puolelta vastaan? Pitääkö sahaa vaakasuorassa vai pystyssä?

Katkaisin rungosta ensin oikean mittaisen pätkän. Nostin sen toisen pään kannon päälle ja toisen jätin maahan. Painava tukki upposi sopivasti pehmeään maahan eikä yrittänyt pyörähtää pois kannolta. Tämä asento osoittautui parhaaksi. Ensin tein koko tukin matkalle ehkä reilut 5 cm syvän uran. Tarkasti tukin yläreunan keskelle. Sitten aloin vähitellen syventää uraa. Kuljin tukkia päästä päähän huolehtien koko ajan, että sahaus säilyy kohtisuorassa ja puolikkaista tulee yhtä paksut. Moottorisahan ketjun kannattaa muuten olla hyvässä kunnossa!

Ensimmäisen tukin kanssa syventelin uraa niin kauan, että joistakin kohdin pääsin jo tukin läpi. Aloitin toisesta päästä lopullisen halkaisun ja kun pääsin toiseen päähän puolikkaat pyörähtivät kannon molemmille puolille. Yllätyin, että leikkuupinnat näyttivät melko hyviltä, ei ollut edes suuria koloja. Kaunista terälaipan pyörteilykuviota vain.

Joidenkin kanssa kävi niin, että sahauslinjaan tuli pieni mutka, joko oksasta tai jostain muusta johtuen ja tuli tarvetta viimeistelyyn. Puolikkaat ei enää pysyneetkään kyljellään, joten oli pakko yrittää viilailla saha vaakasuorassa suurimpia nystyröitä pois. Ei oikein onnistunut. Parhaimman tuloksen sain, kun toinen piti puolikasta kyljellään, jotta pääsin sahaamaan pystyasennossa. Sahan hallinta tuntui näin parhaimmalta. Osoittautui, että apumiehestä oli jatkossa vielä paljon muutakin apua.

Vasta lähes viimeisen puun kanssa opin jättämään molempiin päihin kiinnikkeet, jotka katkaisin ihan lopuksi. Näin saatoin rauhassa sahailla puun halki kokonaan muualta. Yhden kanssa kokeilin tehdä syvempiä läpipistoja ja sitten sahata vastakkaiselta puolelta tätä "katkoviivaa" pitkin puu halki. Lopputulos ei ollut yhtään parempi, ehkä päinvastoin, mutta paljon työläämpi tämä tapa oli.

Sovittelin tukinpuolikkaat polulle kaksi vierekkäin. Leveydeksi tuli 50-60 cm. Sitten aloin muistella millaisia aluspuita pitkospuilla käytetään. Jotain poikittain siellä on ollut ja sitten muistin puutappien päitäkin nähneeni. Kävin katkomassa ohuemmista rungoista hieman pitkospuuta leveämpiä aluspölkkyjä. Puutappien kaltaisia hienouksia minulla ei siihen hätään ollut, eikä edes sopivan suurta poranterää, oli siis tyydyttävä nauloihin. Onneksi tavaroista löytyi kourallinen 150 mm nauloja. Niiden pituus riittäisi, kunhan vähän kovertaisin sekä aluspuuta että itse tukkipuolikasta.

Lieriögeometrian alkeita

Moottorisahauksen oppitunnin jälkeen alkoi lieriögeometrian oppitunti. Kuuntelin aikani, kun nuorempi poikani esitelmöi kahden sylinterinmuotoisen esineen kohtisuorien kohtaamispintojen muodoista. Sitten aloin lähestyä ongelmaa konkreettisemmin, toisin sanoen kirves kädessä. Veistelin silmämääräisesti välillä kokeillen tuntuuko rakenne kiikkerältä vai tukevalta.

Pitkospuut mallia Muurahaispuu

Tällaisissa puuhissa on hauskaa todeta vanhan kansanviisauden "työ tekijäänsä opettaa" paikkansapitävys. Kuten sahatessa, myös kirveellä veistäessä seuraava meni aina vähän nopeammin ja vähemmällä säädöllä kohdalleen. Vasta viimeisen puun jälkeen olin oppinut miten homma kannattaa tehdä - harmi, että työ loppui kesken.

Vaikka tässä kovasti itseäni ja lopputulosta olen kehunutkin, niin Metsähallituksen on turha vaivautua. En ota pitkospuiden kunnostusurakoita vastaan! Enkä ala pitämään mitään karhupatsaiden tai muiden moottorisahateosten veistosnäytöksiä maalaismarkkinoilla.

Wikipediasta muuten löytyi tieto, että pitkospuukilometrin rakentamisen hinta olisi noin 20 000 euroa. En tiedä millaisesta maastosta on kyse mutta hyvinkin voi olla. Itse tein vain vaatimattomat 12-14 metriä, joten ihan hyville tuntipalkoille näköjään pääsin. Tai tiedä nyt tuntipalkoista - aikaa meni koko iltapäivä ja vähän seuraavaa aamuakin. Mutta kelpaa nyt tassutella. Puupolku ei ihan heti taivu eikä taitu.

Palloja, puheita ja kulkueita

Helsingin vappujen muistelua Hakaniementorin seutuvilta
 
Kevät on viimeistään silloin tullut, kun on vappu. Vappuhan on kevään juhla. Silloin kaivetaan ullakolta esiin vaaleat kevätpoplarit ja vaihdetaan jalkaan kevyemmät kengät. Mielen valtaa iloisuus lähestyvästä kesästä. Iloisuus ja hauskuus on muutenkin läsnä kaikessa vappuun liittyvässä. Meillä on kerrankin lupa heittäytyä vähän hassuiksi tämän kaiken vakavan keskellä, laittaa serpentiinejä olkapäille ja puhallella vappupilleihin.

Asuessani 1960-luvun alkupuolen aivan Hakaniementorin reunalla olin suoraan sanottuna aitiopaikalla. Pääsin kuljeskelemaan torille vapputavaran myyjien sekaan ja ihmettelemään mitä kaikkea kivaa täksi vapuksi on taas keksitty. Vieläkin saan palautettua korviini pillien kimakat vinkaisut ja pyörivien ropellien rapinan. Oman ainutlaatuisen lumouksensa toivat pallomyyjien suuret vappupalloniput, jotka huojuivat korkealla tuulessa. Niiden pallot narskahtelivat hankautuessaan toisiinsa - silloinhan myytiin vain kumisia palloja. Nykyiset erilaisia hahmoja esittävät foliopallot olivat vielä keksimättä.

Kun joku onnekas lapsi oli saanut rahaa pallon ostoon, ostosta piti huolellisesti harkita. Nippua tutkittiin kauempaa. Etukäteen oli tietysti käyty lähempänä kuuntelemassa toteutuneita myyntitapahtumia, jotta oltiin selvillä mitä minkäkin kokoisista palloista pyydettiin. Sitten kun valinta oli tehty, mentiin myyjän luo, odotettiin omaa vuoroa, puristettiin kolikoita nyrkissä ja tuijotettiin herkeämättä valinnan kohdetta. Aina kun nippu vedettiin alas ja siitä irrotettiin pallo, toivottiin, että oma valinta nousee vielä nipun mukana ylös.

Aika usein kadulla näkyi autoja, joiden ulkopuolella kieppui narussa pallo. Muistelen, että niitä jouduttiin kuljettamaan räjähdysvaaran vuoksi autojen ulkopuolella. Varsinkin suuren punaisen "teekkaripallon" tunkeminen autoon olisi ollut vaarallista ja ehkä myös tilan takia mahdotonta.

Hakaniemessä en voinut välttyä kokemasta myöskään sitä vakavampaa vappua. Sitä, jossa pidetään puheita ja pohditaan suurempia yhteiskunnallisia kysymyksiä. Aamulla hyvissä ajoin väkeä alkoi kerääntyä kyltteineen ja lippuineen torille vappumarssia varten. Sitten sovittuna aikana kulkue lähti Siltasaarenkatua pitkin keskustaan päin ylittäen Pitkänsillan. Muistan seuranneeni kulkuetta Pitkänsillan kupeessa. Siinä näki kulkueen läheltä ja ehti lukemaan iskulauseet. Enpä noista pikkupojalle vaikeista sanoista paljoa vielä ymmärtänyt, mutta luinpa silti.

Joskus hienolla säällä olimme perheen kesken Mäntymäellä viettämässä kevätpäivää ja nauttimassa ihmistungoksesta. Niin, näin kai voidaan varmaan sanoa. Toihan tällainen erikoinen päivä kaivattua vaihtelua arkiseen aherrukseen.

Tässä olen ensimmäistä kertaa Mäntymäellä. Vuosi on 1955. Istun isäni sylissä ja olen näköjään saanut ensimmäisen palloni. Noissa vanerikoppaisissa lastenvaunuissa muuten lykättiin vielä pikkusiskoani ja lopulta niiden pyöristä tehtiin minulle mäkiauto.

Hauskaa vappua, itse kullekin säädylle!

Vanhoja päiväkirjamerkintöjä

Katkelmia isäni päiväkirjasta 60 vuotta sitten

11.4.1954

Palmusunnuntaina oli kaunis ilma... tässä lähdetään kohta laitokselle. Pääsiäinen on ensi pyhänä...

12.4.1954 klo 19.30

Vielä klo 17 aikaan ei ollut muuta ilmoitettavaa kuin "rouva Laitinen voi hyvin ja pian kai synnyttää." Menen soittamaan taas n klo 20.00 ja silloin tiedän jo enempi taas...

Klo 20.07 olen saanut terveen ja ison pojan klo 17.10... Tämä jää muistoksi päiväkirjaani ja kun toivottavasti joskus oma poikani olet nuorukainen ja luet tämän - pysähdy hetkeksi ja ajattele...

13.4.1954 klo 20.50

Kyllä siellä hyvin jaksetaan. Näin oven ikkunan läpi pikku Laitisen hoitajan käsivarsilla. Kyllä hän oli pieni, mutta sievähän tuo oli. Siellä oli 12 vauvaa samassa huoneessa. Ajattelin että jos ne sotkeutuvat mutta niillä oli numerot jokaisella...

-- -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- --

Mitäpä tähän enää lisäisi. En kai sotkeutunut. Lukenut olen ja pysähtynyt ajattelemaan useammaksikin hetkeksi.

se poikasi

Patikointikauden avaus Pyhä-Häkissä

Tulijärven polulla 8.4.2014

Kauniit aurinkoiset päivät saivat sisällä istumisen maistumaan puulta. Loppukoon Windows XP:n tuki, kuten se tänään tekikin (R.I.P.) Jääköön vanhat valokuvat ja paperit toistaiseksi. Ohjelmointikurssistakin sain suurin piirtein sen mitä tavoittelin. Nyt on päästävä taas luontoon!

Kun alan suunnitella vähänkään isompaa reissua, vilkaisen ylläpitämääni listaa paikoista, joissa haluaisin käydä. Toinen lähestymistapa on erilaiset kartat. Nyt lähdin liikkeelle kartasta. Päiväretkien vaatiman ajomatkan maksimietäisyytenä olen näin valoisana aikana pitänyt 150-200 kilometriä suuntaansa. Sen vielä jaksaa ajella myös maastosta tultuaan.

Täytyy tehdä pieni tunnustus. Olen ajanut lukuisia kertoja nelostietä Pyhä-Häkin sinisten opasteiden ohi. Mielessä on käynyt ajatus, että mikähän paikka tuokin on. Ajaa nyt kymmeniä kilometrejä jonnekin sivuun katsomaan muutamaa puuta. Tiesin, että kysymyksessä on yksi pienimpiä kansallispuistojamme eikä polkujakaan ole kuin muutama kilometri. Siis ilmiselvää väheksyntää ja tietämättömyyttä!

Onneksi katselin karttaa vähän tarkemmin. Yksi Pyhä-Häkin merkityistä poluista kulkee pitkästi kansallispuiston ulkopuolellakin ja sille kertyy mittaa peräti 17 km. On myös Keski-Suomen maakuntaura, joka osin kulkee samoja polkuja.

Pyhä-Häkki, Saarijärvi

Lähdin aamulla ajoissa liikkeelle. Kahdeksan uutiset kuuntelin autossa jossain nelostiellä ja jo ennen yhdeksää parkkailin autoa Pyhä-Häkin infopisteen edustalle. Pakkasta oli yöllä ollut muutamia asteita ja oli vieläkin asteen verran. Taivas oli sininen eikä sadetta ollut luvattu lähipäiviksikään.

Edessä oli taas vanha pulma: kuinka päin kiertää ja mitä polkuja kiertää. Nämä meidän "normaalikokoiset" kansallispuistomme ovat siitä mainioita, että yleensä pulmat ovat tätä suuruusluokkaa. On valittava kellonajan, nälän, varustemäärän ja käytettävissä olevan ajan perusteella vain oikeat "rinkulat".

Aamiaiseeni ei yleensä kuulu kahvia, koska juon aamukahvini vasta joskus aamupäivän kuluessa. Tulijärven polkua vastapäivään kiertämällä olisi aamukahvipaikaksi osunut sopivasti Kotajärven keittokatos, mutta ruokailua ajatellen Tulijärven laavu taas olisi tullut liian aikaisin. Lisäksi ruokailun jälkeen olisi edessä ollut vielä 2/3 matkasta, joten lähdin kiertämään myötäpäivään.

Itselleen oudossa maastossa ei voi tietää kuljettavan reitin luonnetta. Etukäteen pidin Pyhä-Häkkiä aika vaativana kuljettavana. Puhuttiinhan aarniometsästä ja vanhoista ikiaikaisista puista.

Melko pian lähdön jälkeen tuli eteen mykistäviä puunrunkoja. Toista nimitettiin Vanhaksi Isoksi puuksi ja toista vain Isoksi puuksi, koska se oli syntynyt vasta 1600-luvulla! Näiden rinnalla ihminen tuntee itsensä aika pieneksi - tai ainakin nuoreksi.

Maasta sinä olet tullut..

Toisia puita aika ja olosuhteet olivat kohdelleet kovakouraisemmin.

Kohta suurten puiden jälkeen tuli eteen vasemmalle osoittava viitta "Saarijärvi 28". Hämmästyin, miten matka noin äkkiä meni, koska luulin olevani haarassa, josta käännytään lounaaseen Poika-ahon torpalle. En ollut. Tuo outo viitta oli ilmeisesti jotain uutta maakuntauran pätkää, jota ei edes näy kartoissa. Myöhemmin saavuin oikeaan risteykseen ja istahdin vihdoin juomaan ne aamukahvini.

Oltiin ihan kansallispuiston rajalla ja polku jatkui pitkospuina yli suuren suon. Pitkospuita olikin suurin osa Poika-ahoon menevästä 1,3 km pätkästä. Poika-ahon kruununtorpan jätän tällä kertaa selostamatta. Kaivelen Seitsemisessä olevan Koveron torpan kuvat esiin ja kirjoitan näistä kruununtorpista joskus ihan omat juttunsa.

Aikani torpan pihapiirissä pyörittyäni ja sitä ihasteltuani lähdin kuitenkin jatkamaan eteenpäin. Ja hyvä kun lähdin. Metsä muuttui pian nuoreksi istutetuksi metsäksi, välillä tuli metsäautoteitä ja melko helppokulkuista kangasta. Varsinkin Majajärvenkangas oli upeaa ja helppoa kulkea.

Tulijärven laavu, Saarijärvi

Kello 13 aikoihin saavuin Tulijärven laavulle. Loistava ajoitus ruokailua ajatellen ja muutenkin matkasta meni 1/3 yhdessä hujauksessa. Enää viimeinen 1/3 eli reilut 6 km jäljellä. Kirjoittelin iloisena laavupäiväkirjaan tarinaa keväisestä retkestäni, samalla kun hiillos valmistui makkaroita varten.

Polku Tulijärveltä takaisin kansallispuistoon on helppoa kuljettavaa. Sisääntulon kansallispuistoon huomaa varmasti. Kuin tyhjästä ilmestyy pimeää korkeata kuusikkoa ja polku sukeltaa metsän sisään. Varmuuden vuoksi polun viereen on pystytetty sininen pyöreä taulu, jossa asia kerrotaan vielä niille, jotka eivät asiaa muuten hoksaa.

Kotajärven keittokatos, Pyhä-Häkki

Kotajärven keittokatos hämmensi jotenkin ulkonäöllään. Mutta sehän onkin keittokatos eikä mikään laavu tai nuotiopaikkka.

Tätä minä en ymmärrä. Meille tehdään valmiit polut viittoineen. Rakennetaan hienot hirsilaavut ja käymälät. Tuodaan polttopuut, sahat ja kirveet. Pyydetään vain yhtä pientä asiaa: viekää roskat mennessänne. Aina on niitä, jotka antavat muille ylimääräistä tehtävää. Kyllä se JOKU roskani korjaa!

15:30 olin jo lähestymässä infopistettä, retkeni päätepistettä, kun vasta näin päivän ensimmäiset ihmiset. Pitkospuilla tuli nelihenkinen perhe vastaan koiransa kanssa. Olivat varmaan menossa Kotajärven katokselle.

Olen paljon kävellyt kansallispuistojen polkuja mutta tällä kertaa oli aika ajoin turvauduttava ihan uuteen tyyliin: jalat molemmin puolin polkua ja polku jalkojen välissä. Tässä kuvatussa kohdassa tosin pystyi kulkemaan polun vieressä mutta monin paikoin ei. Tuntui tosi koomiselta liukastella täysin lumettomassa metsässä kapeaa jäistä raitaa pitkin. On se ihminen aika hullu, kun sille päälle sattuu!

16:00 lähdin ajelemaan kotiin. Loppusaldo: 10 tuntia, joista 7 ulkoilmassa. Eiköhän tällä taas jaksa vähän aikaa - ainakin seuraavaan reissuun asti!

Tämä retki kannatti ehdottomasti tehdä! Tästä Tulijärven polusta teen itselleni rinkkavaelluksia varten kunto- ja testiradan. Tulen jo muutaman viikon kuluttua, kunhan polkujen jäät ovat pois, kokeilemaan miten kunto kestää täysien vaellusvarusteiden kantamista. Tarkkaavaisimmat jo arvaavat miksi alan harjoittelun.