Hurahdin retkiluisteluun

Tänä vuonna lunta on odoteltu tänne Keski-Suomeen ja joudutaan näköjään vieläkin odottelemaan. Aamulla alkoi lupaavan oloinen lumisade ja lunta satoikin hetkittäin sakeasti mutta sitten homma yhtäkkiä tyssäsi. Tässä on eilinen virallinen Muurahaispuun lumimittaus keskeltä Poronselkää Päijänteeltä. Lunta on siis todistettavasti "puoli Rapalaa" eli noin 9 cm.

Poronselkä, lumitilanne 7.2.2014

Tavallisesti olen alkanut keväämmällä tekemään(!) hiihtoretkiä Päijänteelle ja muina aikoina pyörinyt valmislatuja kaupungin edustalla. Latujen tekemistä on kuitenkin parina viime vuonna haitannut lumi, joka on tullut ennen kunnon pakkasia. Jäästä on tullut kohvajäätä eikä latukoneilla tai aurakalustolla ole ollut menemistä jäälle. Tänä vuonna asia onkin sitten toisin. Jää tuli kertarysäyksellä ja siitä tuli lumettomuuden vuoksi vahvaa ja tasaista. Kaupunkikin sai tehtyä 2,5 km luistinratansa Jyväsjärvelle hyvissä ajoin ja luistelijoita on radalla riittänyt.

Itsekin kaivoin vuosia sitten ostamani retkiluistimet esiin. Ne ovat sellaiset räikkä- ja hihnakiinnitteiset terät, jotka kiinnitetään kenkiin. Sinänsä ihan toimiva systeemi, mutta vaatii tasaisen jään, tukevat ja jäykät jalkineet, ja ennen kaikkea vahvat nilkat. Tarkoitukseni oli aikanaan kokeilla lajia ja jos se tuntuisi mielenkiintoiselta, vaihtaa teriin kunnon siteet. Olen käynyt muutamia kertoja niillä luistelemassa, mutta milloin on ollut muhkuraista jäätä tai milloin homma on muuten maistunut puulta enkä ole syttynyt lajiin ja terät ovat saaneet jäädä odottamaan parempaa inspistä.

Sitten olin kohtalokkaalla kävelylenkillä reilu viikko sitten ja poikkesin tutulta rantoja myötäilevältä reitiltäni jäälle. Jäällä liikkuminen tuo nimittäin mukavaa vaihtelua ja uusia näkymiä tuttuihin maisemiin.

Samulinranta, luistinrata

Huomasin, että joku oli aurannut Samulinrannan edustalle  kapean mutta pitkän luisteluradan. Arvasin, ettei kaupunki ole asialla mutta tarkistin asian vielä kaupungin sivuilta. Rata oli niin hienossa kunnossa ja hartaudella tehty, että ihan ihmettelin.

KIITOS TEILLE AURAAJAT MEIDÄN KAIKKIEN PUOLESTA!

Sitten seuraavana päivänä tietysti terillä kokeilemaan. Sahasin muutaman kerran rataa edestakaisin, kunnes nilkat sanoivat, että "lähdetään kotiin, ei tää oo kivaa". Minusta olisi ollut. Aurinkokin paistoi ja pakkasta oli kymmenkunta astetta, oli siis ihan kelpo ulkoilusää.

Käydessäni Nuuksiossa muutama viikko sitten, katselin ihaillen Pitkäjärvellä kiitäviä retkiluistelijoita. Miten helppoa ja miten sulavan näköistä! Katselin myös heidän luistimiaan. Kellään ei ollut sellaisia teriä vaan enemmän tai vähemmän kenkämäiset luistimet. Ahaa, onkos tämä siis välineistä kiinni? Lähdin selvittämään asiaa alkuviikosta paikallisiin liikkeisiin ja lopputuloksena tulin kaupasta ulos retkiluistimet mukanani. Sellaiset vahvat jäykisterungolliset kengät, joissa on kiinteät terät. Kuin vanhan ajan pitkäteräiset pikaluistimet mutta paljon tukevammat. Ja siitähän se oli kiinni!

Seuraavana aamuna sitten pilkkireppu (ai niin, se pilkkirepun viisaus..) selkään ja radalle. Kului tunti, puolitoista. Vielä kerta ja sitten vasta pois! Oli tosi nautinnollista. Tuntui hassulta vaihtaa kenkiin ja lähteä kävelemään kotiin. Oli kuin ihmistä ei olisi luotu kävelemään. Ensin mukanani oli tavalliset suksisauvat, mutta koska en harrasta luisteluhiihtoa, ne olivat liian lyhyet luistelusauvoiksi. Seuraavana päivänä jätinkin ne turhina pois. Seuraavana päivänä, kun olin ensin neuvotellut jalkojeni kanssa suostuvatko ne lähtemään. Kyselivät, että mitä me eilen tehtiin, kun olo on niin jäykkä. Sanoin, että oltiin luistelemassa ja tänäänkin oltaisiin lähdössä, jos vaan herroille kävisi.

Näin on mennyt viikko, aamupäivät luistelemassa ja iltapäivät ohjelmointikurssin tehtäviä tehden. Mittailin kartan avulla reittiäni ja sain kokonaismatkaksi melkein 50km! Tämä kaikki ei tosin kertynyt Samulinrannan edustalta vaan kauempaa Päijänteeltä, koska vasta pari päivää sitten lähdin selvittämään minne vielä kapeampi aurattu ura johtaisi..

Punaisia poskia Nuuksiossa

Suomen luontokeskus Haltia 19.1.2014

Koko syksyn kuljeskelin hiljaisissa metsissä lähes yksikseni. Sateiset ja kosteat säät jatkuivat Pohjois-Suomea lukuunottamatta vuodenvaihteen yli. En muista milloin syksyn patikointikelit olisivat jatkuneet näin pitkään. Pääkaupunkiseudulla viime viikonloppuna käydessäni sain kuitenkin huomata, että talvi on vihdoin tullut. Lunta ei ollut kuin nimeksi mutta pakkasta oli kirpakasti. Nuuksion kansallispuistossa oli melkeinpä väentungos. Kaunis sää ja sunnuntai oli saanut ihmiset liikkeelle.

Reippaat pakkaset ja vähäinen lumi olivat herkkua retkiluistelijoille. Järviin oli tullut lähes lumeton luistava jääkansi. Luistelijoita oli paljon liikkeellä ja he viilettivät pitkin Pitkäjärveä, yksittäin, kaksittain ja joskus isolla joukolla.

Olin ollut aikeissa käydä Haltiassa, virallisesti Suomen luontokeskus Haltiassa, viime kesästä eli sen valmistumisesta saakka. Aina asia jäi syystä tai toisesta tuonnemmaksi. Onneksi nyt sain toteutettua tuon aikomukseni ja onneksi nyt oli runsaasti aikaa, sillä en voinut kuvitella mikä aarrearkku Haltiassa aukesi.

Suomen luontokeskus Haltia, Nuuksio

Itse rakennus on jo nähtävyys. Arkkitehti Rainer Mahlamäki sanoo, että jo suunnittelun alkuvaiheessa rakennusmateriaaliksi valikoitui puu. Hienosti valittu! Rakennus on ensimmäinen täysin puusta rakennettu julkinen rakennus. Sen suunnittelussa otettiin lähtökohdaksi ekologisuus ja mahdollisimman pieni hiilijalanjälki. Jälleen luontokeskukselle sopivaa ajattelua!


Pannaanpa alkuun arvoitus. Missä aikuinen ihminen voi istua linnunpöntössä ja katsella suuaukosta pöntön ulkopuolisia tapahtumia? Olla mielissään rankkasateen ropistessa, että katto pitää vettä? Pelätä suuaukolla uhkaavasti pyörivän oravan aikomuksia ja sitten huomata emolinnun ilmestyvän turvaa tuoden pesälle? Tai missä voi vierailla kaikissa Suomen kansallispuistoissa yhdellä kertaa? Tietysti Haltiassa!

Näyttelyssä on käytetty paljon nykyaikaista mediatekniikkaa, ääntä, valoja, videoruutuja ja seinäheijastuksia.. Niinpä ajatukseni alan ihmisenä välillä karkasi miettimään niiden toteutustapoja. Mutta vain välillä, nythän oltiin luontoretkellä!

Kaiken hienouden ja upeiden esitysten lomassa seurasin miten lapset ottivat näyttelyn. Istuin Yöretki-näyttelyssä - sellaisessa pimeässä huoneessa, jossa kuului luonnon ääniä - suljin silmäni ja keskityin ääniin ja niiden tuomiin mielikuviin. Alkoi kuulua kaukaista veden lirinää. Yhtäkkiä heleä pikkutytön ääni pimeydessä sanoi: "Isä, tuolla on vettä!" Ja sitten tyttö jatkoi hiljaisena omien mielikuviensa seuraamista.

Tässä yksi lapsi kokee luontoa ja äiti seuraa vesiputouksen kohinaa.

Hienoa, että vanhemmat tuovat lapsiansa jo pienenä tutkimaan luonnon ihmeitä. Niin sitä luontoihmisiä kasvaa!

On jotenkin ihmeellistä, että en itse ole aikanaan Helsingissä asuessani liikkunut paljonkaan Nuuksiossa. Asuimme Itä-Helsingissä ja Nuuksio on siksi jäänyt minulle aika vieraaksi. Nyt aion ottaa Haltian ja tietysti Nuuksion metsätkin yhdeksi käyntikohteekseni aina kun vain voin.

Sotkanmuna, Osmo Rauhala

Tässä kuva taiteilija Osmo Rauhalan sotkanmunasta. Siinä pohdiskellaan mistä kaikki on saanut alkunsa. Sisällön saatte itse käydä katsomassa!

Kysyin muuten luvan valokuvaamiseen. Lupa heltisi viimeistään, kun sanoin tekeväni vierailustani blogikirjoituksen.

Harmi, että mukanani oli vain pikkupokkari. Yleinen hämäryys yhdistettynä kirkkaisiin ja välkehtiviin kohteisiin oli haaste ja muutamista kuvistani tulikin oikeita taideteoksia. Niitä en julkaise, enkä muutenkaan halua runsailla kuvilla ja yksityiskohtaisilla kertomuksillani viedä tulevilta kävijöiltä yllätysmomentteja ja löytämisen iloa.

Lopuksi käväisin vielä erikoisnäyttelyssä, joka kertoi tällä kertaa siitä, millainen inspiraation lähde luonto on muotoilijoille. Taas hienoa nähtävää! Sitten olikin aika mennä lounaalle. Itse erotuin melkein tunteja sisällä viettäneenä kalpeanaamana punaposkisesta muusta ruokailijajoukosta. Olisikin hieno yhdistelmä; tehdä ensin maastokierros ja tulla sitten valmiiseen pöytään syömään. Ruoka maistui, kahvit ja jäätelöt kinuskikastikkeineen vielä jälkiruoaksi. Kylläpä jaksoi taas lähteä ajelemaan Keski-Suomea kohti.

Kreivejä ja muita radiokuuluttajia

Lainaanpa tähän alkuun pätkän Ylen sivuilta: "Kuuluttajat ovat jo lähes yhdeksänkymmenen vuoden ajan herättäneet kuuntelijat uuteen aamuun, onnitelleet merkkipäiviänsä viettäviä, kertoneet auringonnousuista ja -laskuista, soittaneet äänilevykonsertteja kuten Lauantain toivottuja levyjä, kertoneet päivän ohjelmista, lukeneet mietelauseita, rytmittäneet päivän kulkua ja toivottaneet kuuntelijoilleen hyvää yötä. Mitä muistoja mieleenne tuovat nämä äänet? Mitkä ovat mieleenpainuvimmat radiomuistonne?"

Paha Nuutti vei pois paitsi joulun niin poisti myös tuon Kuuluttajan joulukalenterin Yle Areenasta. Olin huomannut sitä mainostettavan ja kirjoitin asian muistilapulle. Onneksi lappu osui silmiini viime sunnuntaina, nippa nappa ennen Nuuttia.

Olipa muistorikas kuuntelukokemus! En ollut tiennyt läheskään kaikkien kuuluttajien nimiä, mutta nyt nuo tutut äänet saivat kasvot ja nimet. Tein samalla ohjelmasta hauskan äänitteen, jossa välillä lyö Turun tuomiokirkon kellot ja välillä piippailee aikamerkit. Sitten aloittaa miesääni lukemaan valuuttakursseja: "Franfurt am Main, muuttunut, 159,45.." ja lopuksi luetaan Mika Waltarin runo. Eniten herätti ajatuksia tuo valuuttakurssien lukeminen. Silloin ei vielä ollut mihinkään kiire; ehdittiin rauhallisesti lukemaan kaikki valuutat - desimaaleineen kaikkineen!  

Mahtavinta on mökillä kesäöisin. Menen oikein tarkoituksella aikaisin illalla nukkumaan, jotta heräisin yöllä. Yöllähän tulee yöradio. Jos on oikein hyvä toimittaja ja mielenkiintoisia aiheita tai joku teemayö, aitan ylisillä kuluu tunti ja toinenkin ennen kuin uni tulee taas silmään. Minulla on siellä sellainen pieni patteriradio, "korvaradio" kuten sitä kutsun. Toinen nimitys sille on "kideradio", vaikka se on ihan nykyaikainen radio. Kun sen patterit alkavat ehtyä, ääni alkaa säristä. Silloin ei pidä koskea asemanvalitsimeen. Asema on kohdallaan. Sen sijaan pitää työntää antennia pikkuisen sisäänpäin, kääntää radiota hiukkasen tiettyyn suuntaan ja laittaa se nojaamaan antennistaan seinään. Ja taas mennään pari päivää!

Jos pitäisi nimetä yksi kapine, jonka ottaisin mukaan autiolle saarelle niin se olisi kyllä radio. Radio on siitä kätevä, että sitä voi kuunnella silloinkin, kun tekee jotain muuta. Sanoisin, että radio on aktiivisen ihmisen media. Yritäpä pilkkoa puita samalla, kun tökit älykännykän näyttöä tai vaikkapa katselet televisiota!

Kuulin pari aamua sitten, vähän ennen 7 uutisia, mietelauseen pätkän, joka kuului jotenkin näin: "Ihminen ei välttämättä muista kaikkia lapsuutensa tapahtumia. Niitä toistetaan hänelle niin kauan, että hän alkaa pitää niitä totena." Tuosta masentavasta ajatuksesta huolimatta jatkan omista muistoistani kirjoittamista. Jäähän nimittäin mahdollisuus, että minullekin on niitä toistettu, mutta ne ovat silti oikeasti tapahtuneet.

Yksi tosi vanha tapahtuma on ajalta, jolloin olin juuri oppinut seisomaan. Mieluisin seisomapaikkani oli kuulemma perheen suuren putkiradion edessä. Sen pöytä oli minulle juuri sopivan korkuinen tuen ottamiseksi. Erään kerran käteni oli tavoittanut pyöreän äänenvoimakkuusnappulan, joka tietysti kääntyi ns. "kaakkoon". Silloin tuli Sepolle itku! Hauskinta tässä on se, että sama tapahtui pojanpojalleni joitakin kuukausia sitten. Hän väänsi matalalla pöydällä olevan vahvistimen äänet niin kovalle, että seinät tärähti. Jäin miettimään, että kulkeeko tämä meillä suvussa vai onko tämä joku ihmislapselle tyypillinen ominaisuus?

Niin, nuoremmille tiedoksi: tuo otsikossa mainitsemani kreivi on tietenkin Carl-Eric Creutz. Kreivi Creutz toimi kuuluttajana vuosina 1939-1976, joista viimeiset 20 vuotta pääkuuluttajana.

Puukko, tulitikut, suolaa - riittääkö?

Jälkimietteitä Suonenjoen reissustani 30.12.2013

Mistä on uudet vuodet tehty? Asianmukaisista varusteista, kiireettömyydestä ja oikeasta asenteesta. Ei kotona olevasta kompassista, luonnossa hosumalla liikkumisesta eikä "mulle ei ole koskaan mitään sattunut, eikä satu" -asenteesta.

Olin liikkeellä vuodenaikana, jolloin päivän valoisuus on lyhimmillään. Taivas oli tasaisessa pilvessä ja maa lisäksi täysin lumeton. Aikatauluni petti heti alussa jouduttuani etsiskelemään oikeaa metsätietä. Olin varustautunut lyhyeen ja ehkä helppoon kävelyretkeen. Tällä asenteella ryntäsin poluttomaan, itselleni outoon ja tiheään metsään. Niin kiireisenä ja ärtyneenä hukatusta ajasta, etten lähtiessä laittanut edes tuulen suuntaa mieleeni. Toinen virheeni oli se, etten kääntynyt takaisin siinä vaiheessa, kun huomasin maaston olevankin vaikeakulkuista ja huonosti hahmotettavaa. Halusin ehtiä näkemään paikasta mahdollisimman paljon. Kolmas virhe oli yhden tärkeän vakiovarusteeni jättäminen kotiin; retkikompassi unohtui rinkan taskuun. Siinäpä tiivistettynä miksi viime retkelläni kävi niin kuin kävi.

Jatkan ajatusleikillä miten olisin toiminut, jos olisin joutunut jäämään maastoon yöksi. Olisin ensin soittanut ja kertonut, että olen pöydälle jättämäni lapun kertomassa paikassa ja että joudun jäämään maastoon yöksi. Olisin kertonut sulkevani puhelimen akun säästämiseksi ja ettei minulla ole hätää. Kuten ei mielestäni olisi ollutkaan. Ravintona oli tosin enää puoli termosta kuumaa vettä, purukahvia, teepusseja, yksi keksi ja kaksi palaa suklaata. Ei siis mikään juhlapöytä, mutta joulun laatikot ja kinkut oli juuri syöty. Suklaat olisin varmaan jättänyt aamuksi juhlistamaan sen valkenemista ja epätavalliseen vuodenaikaan tehtyä taivasalla yöpymistä!

Lämpötila oli silloin iltapäivällä +3-4 astetta eikä yöksikään ollut luvattu pakkasta. Repussa oli yksi lisäpaita ja sen olisin pukenut päälleni. Päälläni olevat vaatteet eivät silti olisi pitäneet minua lämpimänä paikallaan ollessani. Läpimärässä maastossa en olisi varmaankaan saanut aikaiseksi minkäänlaista tulta, vaikka mukanani puukko ja tulitikut olikin. Pimeässä en olisi pystynyt kunnolla kävelemään, joten paikallaan hypellessä ja pilkkirepun (luitte ihan oikein!) jakkaralla istuessa olisi tuo yö mennyt. Luonnollisesti olisin etsiytynyt mahdollisimman turvalliseen paikkaan, kauas kivikoista ja jyrkänteistä. Mahdollinen vesisade olisi varmaan tehnyt olon aika epämiellyttäväksi, mutta aamuun olisi kyllä selvitty!

Uudenvuoden lupaukseni tästedes aina mukana pidettäviksi varusteiksi:

Ilmoitus minne olen mennyt. (olin tehnyt)
Oikea asenne: kiire pois, luonnon kunnioitus. (yleensä kyllä, nyt unohtui)
Retkikompassi kaulaan. Olkoonpa mukana GPS tai muita sähköisiä laitteita. (unohtui)
Kartta. (oli)
Paperia ja lyijykynä. (ei ollut)
Avaruuspeite. Sellainen kosteutta ja lämpöä eristävä peite. (oli jo talvisäilössä)
Sadeviitta. (ei ollut)
Muovikasseja, jätesäkki. (oli vain muovikasseja)
Puukko. (oli)
Tulitikkuaski ja toinen vedenpitävästi pakattuna. (oli)
Lisä- ja vaihtovaatetta. (oli rukkaset, sukat ja paita)
Ladattu kännykkä. (oli, puoliksi ladattuna)
Otsalamppu. (ei ollut, tämän retken opetus)
Vettä pulloon. (ei ollut, koska lähdin kahviretkelle)
Helppoa lisäenergiaa. (ei ollut yhtään ylimääräistä)

Jotkut varmaan jäivät ihmettelemään sitä pilkkireppua, joten kaipa minun on jossain vaiheessa paljastettava sen "viisaus".

Suonenjoen vuoristossa

Vuoden viimeinen luontoretki, jolla tapaan metsurienkelin 30.12.2013

Talvisin ja kesäisin Jyväskylä-Kuopio väliä ajaessani olen kiinnittänyt huomiota ihan tien vieressä oleviin pitkulaisiin järviin ja niiden takana oleviin mäkiin. Paikka on vähän matkaa Koskelon kahvilasta Jyväskylään päin. Järvet ovat Kourujärviä ja niiden vieressä olevia pienempiä lampia. Korkeuskäyriä katsellessa arvaa, ettei kyseessä ole ihan helppokulkuisinta maastoa. Sitten silmä osuu paikannimiin: Halosenvuoret, Palanut vuori, Ilvesvuori, Mäkrävuori ja hännän huippuna Kuolemanvuori ja Jerusalemi. Tuntuupa olevan ihme paikka!

Pelkillä paikannimillä en löytänyt netistä juuri mitään. Sitten kokeilin "suonenjoki kuoleman vuori". Päädyin lintukuvaaja Olli Korhosen kirjoituksiin retkipaikka.fi-sivustolla. Yksi oli jopa otsikoitu "Kuolemanvuori on nimensä ansainnut!"

Kaipasin joulun välipäivinä ulkoilukohdetta ja muistin tämän mystisen alueen. Ajattelin kipaista Mäkrävuorelle ja sen jälkeen paluumatkalla katsastaa muita jyrkänteitä. (Pankaapa muistiin sana "kipaista"!) Etukäteen olin kartasta katsonut parhaimmaksi lähestymisreitiksi Korkeaniementien. Se näytti menevän riittävän lähelle ja siitä näytti lisäksi haarautuvan oikealle kartassa pilkkuviivoin merkitty tie, jota pitkin pääsisi vielä lähemmäksi. Käännyttyäni Korkeaniementielle menon katkaisi keskellä tietä seisova auto. Kuljettajaa ei näkynyt missään. Tiellä oli havuja ja metsätöihin viittaavaa roskaa. Kuuntelin kuuluisiko mistään ääniä, jotta olisin voinut käydä sanomassa muutaman sanan tuolle itsekkäälle autoilijalle, mutta metsä oli sillä hetkellä hiljainen.

Mäkrävuori, Kuolemanvuori

Käännyin ympäri ja otin suunnitelma B:n käyttöön. Hukkasentieltä kääntyisi vasemmalle silmukkaan päättyvä tie, joka menisi sopivasti Kuolemanvuoren lähelle. Sinne piti vain harmittavasti ajaa paljon pitemmästi. En ollut koskaan ajellut noita teitä, joten en tiennyt mitä tienviitoissa lukisi vai lukisiko mitään. Karttanakin oli vain oheinen karttatuloste. Hukkasentie johti ensin hiekkakuopille. Teitä haaroi ja pyöri isojen soraharjujen ympäri. Ota tästä nyt selvää minne varsinainen tie jatkuisi! Loppujen lopuksi sitä edestakaisin ajettuani ja sen sivuhaaroja kokeiltuani löysin oikean tien. Kello oli 11.30, kun pysäköin tien päähän silmukan reunaan. Teillä ajeluun oli tuhrautunut melkein tunti ylimääräistä ja kaikki sen tiellä seisoneen auton syytä.


Ennen maastoutumista söin pari voileipääni ja vaihdoin jalkaan kumisaappaat. Kahvit ajattelin juoda vasta jonkun upean kukkulan laella. Mukanani ei ollut kovinkaan paljon varusteita, koska tämähän on vain tällainen piipahdus ulkoilmaan joulunpyhien jälkeen. Näin ajattelin ja näin olin varustautunut.

Ihan heti ei näkynyt selviä kukkuloita, joista olisi päässyt valitsemaan. Sen sijaan näkyi melko tiheää metsää ja lähellä metsäinen ylöspäin nouseva rinne. Päättelin kartasta, että se on Kuolemanvuori. Aloitin kipuamisen sille. Kulkemisen jälkiä ei metsässä eikä vuorella oikeastaan näkynyt. Kyseessä ei siis ollut mikään suosittu tai loppuunkaluttu luontokohde! Kuljin jyrkänteen reunaa ja otin muutamia kuvia. Koko ajan häiritsi silmien ja kuvien eteen nousevat puut, joko rinteellä tai sen päällä kasvavat. Kuljin vuoren toiselle, vähän loivemmalle reunalle, josta otin kuvia viereisestä Mäkrävuoresta. Sekin oli puiden peitossa, mutta erottui selvästi muuta maastoa korkeampana kohtana. Sitten aloin laskeutua ja ajattelin käydä kuvaamassa Mäkrävuorta alhaalta päin.

Paikoin puita oli niin tiheästi, että piti oikein miettiä missä asennossa itsensä sekaan työntäisi. Kamera ja reppukin meinasivat tarttua oksiin. Sitten löysin metsäkoneen vanhan uran. Urassa oli vettä melkein puolisääreen ja välillä taas niin syvästi, että piti etsiä kiertoteitä. Tänä vuonnahan ainakin Keski-Suomessa joulun seutu on ollut hyvin sateinen ja lauha. Aikani rämmittyäni eteeni ilmestyi tumma kallioseinämä. En edes yrittänyt ottaa kuvia; eivät ne olisi onnistuneet ilman jalustaa noin pimeässä. Kuljin jonkun matkaa loivasti kaartuvan jyrkänteen alapuolella ja vähitellen se madaltui. Puskin taas itseni tiheän kuusikon läpi ja aloin nousta ylemmäksi. Lopulta olin Mäkrävuoren päällä. Tai ainakin näin luulen.

Vasta nyt aloin miettiä paluureittiä. Halusin lopettaa retken tähän ja oikaista suoraan autolle. Iltapäivä alkoi jo olla pitkällä ja hämärä tulisi reilun tunnin päästä. Mieleen iski jotenkin pettymys, kun olin odottanut hienoja korkeita "vuoria" ja upeita näköaloja. Sen sijaan sainkin taistella tietäni eteenpäin tiheissä pusikoissa, lammikoissa ja liukkailla jyrkänteillä.

Katselin märässä metsässä nuhjaantunutta karttatulostetta. Ysitie on tuolla lännessä ja suoraan etelässä on "silmukkatie". Minusta se on hyvä nimi tuolle nimettömälle metsätielle. Yritin kuunnella kuuluisiko ysitien liikenteen ääni. Ei kuulunut, oli ihan hiljaista. Taivas oli tasaisen pilvimaton peitossa, kuten oli ollut jo pari viikkoa. Missä on länsi ja missä on etelä? Aikaa ei ole missään tapauksessa enää pitkiin harharetkiin ennen hämärän tuloa. Muistelin minkälaisia kaarroksia ja rinteitä olen kulkenut. Katselin taas nuhjaantunutta karttaani. Mikään ei sopinut muistikuviin! Millähän mäellä tai vuorella ihan oikeasti olen? Aloin jo vaihtaa suunnitelmani silmukalle pääsystä pääsyksi ihmisten ilmoille. Vaan minne päin lähteä? Rehellisesti kai pitää sanoa, että olin sillä hetkellä eksynyt. Kovin kaukana ei mikään olisi, ellen harhautuisi kulkemaan suoraan itään. Sielläkin tulisi aikanaan teitä vastaan, mutta uhkaava pimeys alkoi huolestuttaa.

Mitä tehdä tällaisella hetkellä? Olla ainakin panikoimatta ja säntäilemättä. Istahdin juomaan ne kahvit vasta nyt. Yhden keksin ja pätkän suklaata jätin syömättä. Ihan noin varmuuden vuoksi. Sain ajatuksen yrittää paikallistaa ysitietä. Nousin ylemmäksi ja olin erottavinani vaimean huminan. Oliko se tuuli puissa vai ysitie? Sijoittelemalla itseäni sopivasti erotin kuin erotinkin tien ääniä. Huh, nyt on ainakin ilmansuunta jotakuinkin selvillä. Kaukana tie tuntui kuitenkin olevan ja ylhäältä näkyi sinne päin vain puiden latvoja ja samaa ryteikköä, jossa olin jo tarponut. Loppuukohan päivänvalo kesken?

Sitten jostain kaukaa kantautui moottorisahan päräyksiä. Moottorisahan! Se metsuriko Korkeaniementien varressa? Niin, tai sitten joku muu jossain ihan toisaalla.. Taas on mahdollisuus erehdykseen. Sain paikallistettua moottorisahan äänet ysitien suunnalle.

Nyt oli tehtävä päätös lähteäkö yrittämään harhailemalla löytää autolle vai suunnata ysitien varteen ja kävellä sitten autolle teitä pitkin? Vaikka pelkkä ajatus kilometrien kävelymatkasta (kierto)teitä pitkin tuntui tosi vastenmieliseltä, päädyin siihen. Sillä tavalla pääsisin ainakin täältä pois.

Laskeuduin alas ja lähdin kävelemään liikenteen ääniä kohden. En välittänyt esteistä, kunhan suunta säilyisi. Onneksi liikenteen äänet vähitellen voimistuivat ja sain varmuuden oikeasta suunnasta. Välillä kuului sitä moottorisahauksenkin ääntä. Alkoipa tuntua helpottavalta! Sitten tulla tupsahdin jollekin metsätielle. Sellainen tuntuu vaikean maaston jälkeen aina mukavalta, onhan ainakin tien jommasta kummasta päästä pääsy ihmisten ilmoille.

Ysitien humina kuului jo läheltä ja hetken kuluttua näin jo autojakin. Tie oli kuitenkin pitkän järven takana ja olisi päästävä jotenkin järven yli. Sitten tie kaarsikin sillalle! Eläköön, selvitäänhän täältä! En ollut enää pitkiin aikoihin katsellut karttaa, koska suunnistin äänien perusteella. Nyt jälkeenpäin rauhassa katsomalla selviää, että olin tullut Korkeaniementielle. Kohta näin edessäni miehen metsurin kamppeissaan, oranssi kypärä päässä ja moottorisaha kädessä. Tervehdin ja vaihdoin hänen kanssaan muutaman sanan. En voinut ajatellakaan, että olisin moittinut häntä auton pysäköinnistä. Varsinkin, kun hän itse totesi jättäneensä auton tielle esteeksi, ettei kukaan joudu kaatuvien puiden alle. Pikemminkin teki mieleni halata tuota pelastavaa enkeliä, metsurienkeliäni! 

Sulattelen vähän tapahtunutta ja kerron vähän myöhemmin otinko mistään opikseni..

Talvimyrskyn ihailua Mäkiluodossa

Mäkiluoto

Tämänkertainen muistoni nousee mieleeni monissa yhteyksissä; muistellessani varusmiesaikojani, veneilykokemuksiani tai katsellessani vielä jäistä vapaana vellovaa talvista merta. Paikka on Mäkiluodon linnakesaari Porkkalanniemen ulkopuolella ja ajankohta vähän ennen joulua 1974.

Saatan jossain vaiheessa kirjoittaa enemmänkin varusmiehenä olostani Helsingin edustan linnakkeilla. Palvelin nimittäin Suomenlinnan Rannikkotykistörykmentissä helmikuusta 1974 tammikuuhun 1975. Mäkiluotoon tieni vei, kun aliupseerikoulun päätteeksi Isosaaressa kyseltiin löytyisikö vapaaehtoisia Mäkiluotoon. Sinne oli pitkän tauon jälkeen tulossa uusi alokaserä ja sille tarvittiin ryhmänjohtajia.

Huhu kertoi, että saarella oli vain yksi puu ja sekin oli lipputanko! Tätä taustaa vastaan ei kukaan odottanut vapaaehtoisia löytyvän. Kunnes yksi käsi nousi, minun käteni..

Olin viehättynyt paikan sijainnista keskellä ei mitään. Mäkiluoto oli ihan eri juttu kun Santahaminat, Suomenlinnat, Isosaaret ym kaupungin kupeessa olevat saaret. Santahaminastakin kuljettiin kahdesti viikossa iltalomille HKL:n sinisellä bussilla! Mäkiluodosta ei päästy joskus viikkokausiin käymään mantereella.

Jo ensikosketus saareen antoi esimakua mitä tuleman piti. Meitä oli yhteysveneellinen miehiä ja täydet varustereput oli tietysti tilanpuutteen vuoksi laitettu veneen katolle. Merellä keinutti ja aallokko oli melkoista, kuten aika usein noilla seuduin. Laiturille päästyämme moni huomasi reppunsa olevan läpimärkä. Repuissa oli tietysti silloinen maallinen omaisuutemme, koska oli kyseessä siirtyminen uuteen palveluspaikkaan. Oma reppuni oli onneksi päätynyt kasan päällimmäiseksi ja säilynyt siksi kuivana.

Yhteysalus oli 1915 Tsaarin laivastolle rakennettu Axel von Fersen. "Fersu" tuli meille tutuksi puskiessaan melkein kelissä kuin kelissä meitä hakemaan tai tuomaan. Rannikon Puolustaja -lehti 2/1979 kertoo: "Luokkaan kuului neljä alusta: Augustin Ehrensvärd, Axel von Fersen, Fabian Wrede ja Wilhelm Carpelan. Luokkaa on kutsuttu myös Ehrensvärd-luokaksi. Aluksia ajaneet ovat kiittäneet niiden hyviä meriominaisuuksia. Tosin aluksia kutsuttiin myös 'sukellusveneiksi' niiden ulkomuodon ja ehkä helposti kannelle nousevien aaltojen vuoksi."

Menemättä sen syvemmälle saaren muuhun elämään, kerron yhdestä pimeästä ja sateisesta illasta. Aika alkoi tulla vähitellen pitkäksi, koska palvelusaikamme oli päättymäisillään eikä velvollisuudet enää painaneet. Kotiuttamiseen oli aikaa reilut pari viikkoa. Miehet kuljeksivat kasarmilla villasukissaan ja napostelivat iltapalakeksejä samalla kun töllöttivät televisiota. Oli sateista ja tuulista. Kasarmin nurkissa ujelsi tuuli ja kattopellit rytisivät. Muut olivat onnellisia kun saattoivat pystytellä sisätiloissa, mutta minä sain huiman ajatuksen. Kerrankin tarjoutuisi tilaisuus päästä näkemään myrskyävä meri aivan läheltä! Omat veneemme ovat nimittäin aina olleet sen verran suuria, ettei niitä ole saanut vedettyä rannalle turvaan. Aina tuulen noustessa on samalla lisääntynyt huoli veneen säilymisestä ehjänä.

Puin lämpimästi, laitoin jalkaan kumisaappaat ja päälleni pitkän sademanttelin. Sitten livahdin kasarmilta ulos ja lähdin kävelemään saaren eteläkärkeä kohden. Iltahiljaisuuteen oli vielä pari tuntia aikaa. Oli pilkkopimeää, mutta tunsin tien. Vähitellen silmät tottuivat pimeään ja aloin erottaa joitakin yksityiskohtia. Lähempänä rantaa alkoi mereltä näkyä Kallbådan majakan valo. Sen valokiila lakaisi myrskyävää merta ja valon kajossa erotin valtavina rantaan murtuvat aallot. Vesisade piiskasi kasvojani ja pitkälle maihin lensi valkoista vaahtoa. Tuuli oli niin kova, että oli vaikeaa pysyä pystyssä. Käytin suojana suurta kivenjärkälettä, jonka takaa välillä työnsin päätäni esiin. Lämpötila oli jonkin verran plussan puolella ja muistan veden ja tuulen tuntuneen aika raikkailta kasvoillani. Muitakin muistoja sieltä on jäänyt mieleeni mutta tämä myrskynäytelmä ehkä kaikkein voimakkaimpana.

Kuusivarkaissa

Keski-Suomeen on suurella todennäköisyydellä tulossa vaihteeksi mustahko joulu. Tänä vuonnahan kaikki Suomen lumet näyttävät olevan Kilpisjärvellä, kun ne viime vuosina ovat olleet Helsingin riesana.

Lähestyvä joulu sai minut muistelemaan erästä kuusenhakua. Tapauksen ajoittaminen on suhteellisen helppoa, koska Kontulantien ja Muurimestarintien risteyksessä ei silloin vielä ollut suurta Paragonin painotaloa. Sittemmin tuo talo on muutettu liikuntahalliksi. Pienellä etsiskelyllä löysin talon valmistumisvuodeksi 1979, joten jonkin verran sitä ennen tämän on täytynyt tapahtua.

Tulimme isäni kanssa autolla Puotinharjusta kohti Kontulaa. Nousimme loivaa ylämäkeä ja näimme vasemmalla puolella tietä vastakaadettua kuusikkoa. Ihmisiä oli nostelemassa kaadettujen kuusien latvoja ja selvästi valitsemassa itselleen joulukuusta. Monia autoja oli pysähtyneenä tien varteen ja ihmiset "markkinapaikalla" täydessä touhussa. Mekin haistoimme tilaisuutemme tulleen!

Ajoimme perille ja haimme kiireesti kellarikomerosta kattotelineen ja käsisahan. Kattotelineen kiinnitys sujui tuskallisen hitaasti ja koko ajan oli mielessä, että vieläköhän sieltä riittäisi meillekin joku kelvollinen latvus. Vihdoin pääsimme paikalle takaisin ja parkkeerasimme tien varteen. Ihmiset tuntuivat jo lähteneen, minkä ilolla panimme merkille. Kävimme suoraan kuusien kimppuun, mittailimme ja puntaroimme, kuten kuusimetsässä kuuluukin tehdä. Meillähän ei ollut mihinkään kiire, kun muut olivat jo omansa saaneet. Sitten löytyi sopiva kuusi ja aloimme nostaa sitä auton katolle. Emme ehtineet saada naruja kunnolla kiinni, kun kävi käry!

Paikalle porhalsi mies, joka huusi jo kaukaa: "Hei te siellä! Ettekö tiedä, ettei niitä saa ottaa?" Emme tienneet. Itse asiassa meistä niitä oli jopa ihan lupakin ottaa - eihän ne olleet kenenkään ja joulukin oli muutaman päivän päästä. Muistan, että syntyi aika kiivasta keskustelua, kunnes tilanne alkoi rauhoittua. Loppuselvittelyä päätettiin jatkaa meillä kotona. En tiedä oliko mies Paragonin työntekijä ja vartioimassa heidän omaisuuttaan; tulevan rakennuksen altahan metsää oli kaadettu. Tai sitten maat - ja puut - olivat vielä kaupungin ja mies oli Helsingin kaupungin kuusivahti.

Ehkä tunnin kuluttua ovikellomme soi ja mies tuli sisään. Hän istuutui nojatuoliin, avasi salkkunsa ja kirjoitteli papereihinsa jotakin. Etukäteen jotenkin jännitin mitä kaikkea tästä seuraa, mutta tunnelma muuttui heti alussa aika leppoisaksi. Molemmat, isäni sekä hän, olivat ehtineet sulatella tapahtumaa. Hän ymmärsi erheemme ja me tietysti, ettei puu muutu kaadettaessa yhtäkkiä kenen tahansa omaksi. Tilaisuus oli vaan tehnyt meistä varkaita! Yhteisymmärryksessä kuuselle soviteltiin hintaa ja muistaakseni saimme jopa pitää kuusen. Lähtiessään mies toivotteli meille hyvät joulut ja me vastavuoroisesti hänelle.

Tapahtumasta ei loppujen lopuksi jäänyt kovinkaan rikollinen olo eikä paha mieli, ehkä pikemminkin nolotti. Tästäköhän meille on jäänyt jo perinteeksi muodostunut vitsikäs joulusanontamme: "varastetun kuusen latvassa tähti loistaa kirkkaimmin!"