Muurahaispuu luettu!

Nyt se on tehty! Blogin aloittamisesta lähtien olen tiennyt joskus lukevani Muurahaispuun. Löysin pakollisista menoista varsin väljästä mutta vapaaehtoisten menojen täyttämästä kalenteristani sen verran tilaa, että kävin lainaamassa kirjan Jyväskylän pääkirjastosta.

En ole kirjallisuuskriitikko enkä osaa arvioida kirjoja oikeasti - mitä se nyt sitten tarkoittaakaan. Eikä blogini aihepiiriin edes kuulu kirjaesittelyt. Tämän J. Pekka Mäkelän Muurahaispuun kohdalla tietysti voisin tehdä poikkeuksen, sen verran ihmeellisiä yhteensattumat ovat.

"Työn perässä ulkomaille muuttamassa oleva entinen fysiikan tutkija palaa kolmenkymmenen vuoden jälkeen lapsuudenkotiinsa Kontulaan tyhjentämään asuntoa myyntikuntoon. Muutaman kesän 2011 kuukauden aikana hän joutuu pohtimaan lapsuuttaan ja perheensä hajoamista, oppii yhtä ja toista sotasankarina palvotusta isoisästään – ja sotkeutuu tahtomattaan uniensa kautta talon muiden asukkaiden elämään."

Näin kirjailija itse esittelee teoksen sivuillansa www.yrttimaa.net. Tietoa kirjan syntyvaiheista ja muutakin, ainakin itselleni mielenkiintoista, löytyy samojen sivujen blogista.

Blogista selvisi muun muassa:

Olemmeko asuneet J. Pekka Mäkelän kanssa samassa taloyhtiössä samaan aikaan? - Olemme, 12 vuotta. Emme kuitenkaan kuuluneet samoihin porukoihin, koska olen häntä 8 vuotta vanhempi. Olemme varmaan kuitenkin pihalla kulkeneet toistemme ohi, ehkä jopa tunteneet toisemme ulkonäöltä. Molemmat asuimme talojemme ylimmässä kerroksessa.

Sen verran hätäisesti katsoin syksyllä netistä löytämääni kansikuvaa, että erehdyin luulemaan kuvan matalaa taloa omaksi kotitalokseni. Se onkin yhtiön C-talo. Taustalla näkyviä korkeita taloja on nimittäin liikaa, jos se olisi A-talo. Vasemman puoleisen korkean talon paikalla pitäisi siinä tapauksessa olla Elanto, eikä se matalana näkyisi kuvan ottopaikalle. Kuvan ottopaikan paikallistin ihan oikein, B-talon yläkerroksiin.

Onko hän toimittaja Juhani Mäkelän poika? Sellaisen toimittajaperheen muistan asuneen taloyhtiössämme ja isäni juttelikin monta kertaa Juhanin kanssa. Tuon TV:stä tutun Satunnaisen matkailijan kanssa. - On hän.

Selvisi myös, että merellä näkemämme "Kaappari"-vene oli heidän veneensä. Tiesimme sen kuuluvan toimittaja Mäkelän perheelle. Mekin harrastimme siihen aikaan veneilyä.

Surukseni näin myös, että Juhani Mäkelä on kuollut elokuussa 2010. Joku blogikommentoija sanoi: "Osanottoni, J.Pekka! Minulla oli ilo tavata molemmat vanhempasi, olet menettänyt heidät tiheällä tahdilla." Itsekin menetin omat vanhempani vajaan vuoden sisällä ja sain selviteltäväkseni pesätavaroita. Tuo selvittely on vieläkin hieman kesken, kuten olen kertonut. Kertooko kirja tältä osin J.Pekan omista pesänselvittelykokemuksista?

Mieltäni ymmärrettävästi askarruttaa, miksi kirjailija on laittanut kirjaan muurahaispuun - vanhan koivun, jossa kulki muurahaisia? Sitä kirjan päähenkilö etsi samalla kun kuljeksi lapsuutensa metsissä. Noissa samoissa Malmin ampumaradan metsissä, joissa itsekin koin monta seikkailua. Onko tuo puu ollut oikeasti olemassa J. Pekka Mäkelän lapsuudessa?

Luen kirjan uudelleen jonkin ajan kuluttua ja keskityn enemmän itse tarinaan. Nyt lukukokemustani häiritsi suuresti se, että tapahtumat sijoittuivat liian lähelle omia silloisia ympyröitäni. Yritin koko ajan saada silmiini kirjassa kuvattuja paikkoja ja ajatukset harhautuivat aina sivuun, omiin muisteluihini. Jännitin myös löytääkö kirjan Kari Lännenheimo oman muurahaispuunsa Kivikon metsistä. Omaanihan en enää voi mitenkään löytää, en edes kantoa.

Setä, onks sulla karkkia?

Penkkareita ennen ja nyt

Jyväskylän Lyseo

Kävin tänään keskustassa asioilla ja ajoitin menoni niin, että sain mahdollisuuden seurata abien penkkaririemua. Jos en aamulla olisi kuullut asiaa radiosta, koko juttu olisi mennyt ohi suun.

Ei tule oltua ajantasalla kouluvuoden kierrosta ja aikatauluista, kun ympärilläni ei ole enää kouluikäisiä.



Annoin töissäkin perheellisten - vai pitäisikö sanoa lapsellisten - valita omat lomansa koululomien mukaan. Minulle oli sama milloin lomailisin. Viikko sinne tai tänne oli aivan sama.

Abeille tämä oli suuri päivä, pääsiväthän he pois koulusta. Edessä odottaa kuitenkin ensin yo-kirjoitukset ja sen jälkeen vielä vaikka mitä. Kaikkea hyvää teille abit 2014! Ja kiitos karkeista! Joitakin melkein suuhuni heitettyjä kumarruin poimimaan kadulta.

Auton kyljistä näkyi ajankohtaisuus, koska nuorethan ovat kiinni tässä ajassa. Oli Googlea, Wikipediaa ja Twitterin hashtageja. Kolmessakin eri autossa näkyi sketsihahmon hokema: "Voi, kun mä en voi sulle älläksi muuttua!", hieman eri versioina vain. Toinen osuva samasta ohjelmasta lainattu oli: "YTL, hyvä kysymys. Kysyppä joku toinen!"  Aika hyvä oli myös: "Ärrävikaisilla on eniten älliä."

Jotkut olivat mielestään tehneet "paska reissun", ei kai nyt sentään.

Muistelin omaa penkkaripäivääni Helsingin Toisessa Lyseossa keväällä 1973. Kovin vähän muistan. Jostain syystä ei edes sää ole jäänyt mieleeni. Vettä tai lunta ei ainakaan satanut, sen muistan, eikä kai ollut kovin pakkanenkaan.

Olin sonnustautunut isäni työhaalareihin, haalistuneisiin ja maalitahraisiin. Haalareissa oli paljon taskuja. Niihin oli kätevä sulloa karkkeja. Karkkejahan heiteltiin jo silloin auton lavalta kadunvarren katselijoille.

Seisoskelimme vielä koulun portilla odottaen omaa kuorma-autoamme, kun viereeni tuli yksi koulumme alaluokkalainen. Poika kysyi: "Setä, onks sulla karkkia?" Muistan vieläkin kuinka ällistyin. Setä? Miten niin, setä? Sitten ymmärsin, että näytin tietysti aikuiselta tuon pojan silmissä. Poika sai kourallisen karkkeja; ei minua kukaan ollut sitä ennen kutsunut sedäksi!

Tässä olen lähdössä ensimmäistä kertaa kouluun eli tästä oma koulutieni alkoi 1961.

Aamukahvilla Konjakissa

Vetiseksi meni! Lämpötila on selvästi plussalla ja pysyykin kuulemma muutaman päivän. Se siitä ilosta! Kävin kuitenkin vielä tänään tekemässä jo tavaksi muodostuneen aamuluisteluni. Auratulla jääosuudella oli jonkin verran vettä mutta siksiköhän luisto tuntui olevan jopa edellisiä kertoja parempi. Paikka paikoin rata alkoi kyllä olla liian pehmeä ja siksi täytyy jäädä odottelemaan pakkasia. Ei kannata rikkoa hyvää pintaa.

Samulinrannan edustalle auratulta luisteluradalta lähtee aluksi hieman kapeampi rata Nenäinniemeen päin. Siitä on tehty pistoja sopiviin kohtiin rantaan, jotta radalle pääsisi monesta kohtaa. Hienoa ajattelevaisuutta auraajalta! Otin mukaani GPS:n mitatakseni tarkemmin matkoja. Samulinrannasta pitkin rantaa Pohjanlahden perukkaan 6,5km. Lenkki Vähä-Urtin saaren ympäri tekee vajaat 3km. Nenäinniemestä Konjakkisaareen yhteen suuntaan noin 3km. Että tällaisia luisteluratoja meillä täällä Jyväskylässä!

Lähdin Samulinrannasta ja kävin Pohjanlahden perukassa kääntymässä. Sieltä luistelin Vähä-Urtin rantaa pitkin Konjakkiin. Uskomaton nimi muuten! Pieni saari, joka on huhun mukaan saanut nimensä siitä, että se on vaihtanut omistajaa konjakkipullosta. Jossain kartassa luki Konjakki eli Kätkytsaari. Mikähän taru siihen nimeen kätkeytyy?

Konjakki, Jyväskylän Järvipelastajat

Saaressa on Jyväskylän Järvipelastajien tukikohta. Join aamukahvini saunan edustalla istuskellen, kuten jo pari kertaa aikaisemminkin. Uskon, että he sallivat sen tällaiselle monivuotiselle vapaaehtoisen meripelastustyön tukijalle.

Tuosta istuskelusta nyt sitten vihdoin siihen pilkkireppuun! Eihän siihen pilkkireppuun muuta viisautta sisälly kuin kätevästi mukana kulkeva jakkara. Nyt se oli pukukoppini, jossa vaihdoin kengät luistimiin ja päinvastoin. Milloin se on kahvitupa, milloin muuten vain mietiskelypaikka. Sen päällä on kätevä tehdä kameralle ja objektiiveille toimenpiteitä jne. Kuljen nykyään pilkkirepun kanssa kesät talvet ja muut normaalit reppuni ovat käytössä aika harvoin. Jos kyseessä on pitempi retki, jolloin tarvitaan tilaa, käytän tietysti rinkkaa. Lyhyemmillä matkoilla ei jakkarasta muodostuvalla lisäpainollakaan ole mitään merkitystä. On mukava voida istahtaa juuri silloin kun tekee mieli, eikä vasta silloin kun takamuksen alle löytyy kuivaa maata.

Pilkkireppu, suosikkini!

Satuin vielä löytämään sellaisen reppumallin, jossa on kunnon kantohihnat, lanne- ja rintavyötä myöten sekä sopivasti taskuja termokselle ja muille tavaroille. Eikä se edes maksanut kuin pari kolmekymppiä. Aika harvoin se on kalareissuille päässyt, muille mieleenpainuville reissuille kyllä. Ja enemmän nähnyt maailmaa, kuin keskivertokalastajan reppu!

Hurahdin retkiluisteluun

Tänä vuonna lunta on odoteltu tänne Keski-Suomeen ja joudutaan näköjään vieläkin odottelemaan. Aamulla alkoi lupaavan oloinen lumisade ja lunta satoikin hetkittäin sakeasti mutta sitten homma yhtäkkiä tyssäsi. Tässä on eilinen virallinen Muurahaispuun lumimittaus keskeltä Poronselkää Päijänteeltä. Lunta on siis todistettavasti "puoli Rapalaa" eli noin 9 cm.

Poronselkä, lumitilanne 7.2.2014

Tavallisesti olen alkanut keväämmällä tekemään(!) hiihtoretkiä Päijänteelle ja muina aikoina pyörinyt valmislatuja kaupungin edustalla. Latujen tekemistä on kuitenkin parina viime vuonna haitannut lumi, joka on tullut ennen kunnon pakkasia. Jäästä on tullut kohvajäätä eikä latukoneilla tai aurakalustolla ole ollut menemistä jäälle. Tänä vuonna asia onkin sitten toisin. Jää tuli kertarysäyksellä ja siitä tuli lumettomuuden vuoksi vahvaa ja tasaista. Kaupunkikin sai tehtyä 2,5 km luistinratansa Jyväsjärvelle hyvissä ajoin ja luistelijoita on radalla riittänyt.

Itsekin kaivoin vuosia sitten ostamani retkiluistimet esiin. Ne ovat sellaiset räikkä- ja hihnakiinnitteiset terät, jotka kiinnitetään kenkiin. Sinänsä ihan toimiva systeemi, mutta vaatii tasaisen jään, tukevat ja jäykät jalkineet, ja ennen kaikkea vahvat nilkat. Tarkoitukseni oli aikanaan kokeilla lajia ja jos se tuntuisi mielenkiintoiselta, vaihtaa teriin kunnon siteet. Olen käynyt muutamia kertoja niillä luistelemassa, mutta milloin on ollut muhkuraista jäätä tai milloin homma on muuten maistunut puulta enkä ole syttynyt lajiin ja terät ovat saaneet jäädä odottamaan parempaa inspistä.

Sitten olin kohtalokkaalla kävelylenkillä reilu viikko sitten ja poikkesin tutulta rantoja myötäilevältä reitiltäni jäälle. Jäällä liikkuminen tuo nimittäin mukavaa vaihtelua ja uusia näkymiä tuttuihin maisemiin.

Samulinranta, luistinrata

Huomasin, että joku oli aurannut Samulinrannan edustalle  kapean mutta pitkän luisteluradan. Arvasin, ettei kaupunki ole asialla mutta tarkistin asian vielä kaupungin sivuilta. Rata oli niin hienossa kunnossa ja hartaudella tehty, että ihan ihmettelin.

KIITOS TEILLE AURAAJAT MEIDÄN KAIKKIEN PUOLESTA!

Sitten seuraavana päivänä tietysti terillä kokeilemaan. Sahasin muutaman kerran rataa edestakaisin, kunnes nilkat sanoivat, että "lähdetään kotiin, ei tää oo kivaa". Minusta olisi ollut. Aurinkokin paistoi ja pakkasta oli kymmenkunta astetta, oli siis ihan kelpo ulkoilusää.

Käydessäni Nuuksiossa muutama viikko sitten, katselin ihaillen Pitkäjärvellä kiitäviä retkiluistelijoita. Miten helppoa ja miten sulavan näköistä! Katselin myös heidän luistimiaan. Kellään ei ollut sellaisia teriä vaan enemmän tai vähemmän kenkämäiset luistimet. Ahaa, onkos tämä siis välineistä kiinni? Lähdin selvittämään asiaa alkuviikosta paikallisiin liikkeisiin ja lopputuloksena tulin kaupasta ulos retkiluistimet mukanani. Sellaiset vahvat jäykisterungolliset kengät, joissa on kiinteät terät. Kuin vanhan ajan pitkäteräiset pikaluistimet mutta paljon tukevammat. Ja siitähän se oli kiinni!

Seuraavana aamuna sitten pilkkireppu (ai niin, se pilkkirepun viisaus..) selkään ja radalle. Kului tunti, puolitoista. Vielä kerta ja sitten vasta pois! Oli tosi nautinnollista. Tuntui hassulta vaihtaa kenkiin ja lähteä kävelemään kotiin. Oli kuin ihmistä ei olisi luotu kävelemään. Ensin mukanani oli tavalliset suksisauvat, mutta koska en harrasta luisteluhiihtoa, ne olivat liian lyhyet luistelusauvoiksi. Seuraavana päivänä jätinkin ne turhina pois. Seuraavana päivänä, kun olin ensin neuvotellut jalkojeni kanssa suostuvatko ne lähtemään. Kyselivät, että mitä me eilen tehtiin, kun olo on niin jäykkä. Sanoin, että oltiin luistelemassa ja tänäänkin oltaisiin lähdössä, jos vaan herroille kävisi.

Näin on mennyt viikko, aamupäivät luistelemassa ja iltapäivät ohjelmointikurssin tehtäviä tehden. Mittailin kartan avulla reittiäni ja sain kokonaismatkaksi melkein 50km! Tämä kaikki ei tosin kertynyt Samulinrannan edustalta vaan kauempaa Päijänteeltä, koska vasta pari päivää sitten lähdin selvittämään minne vielä kapeampi aurattu ura johtaisi..

Punaisia poskia Nuuksiossa

Suomen luontokeskus Haltia 19.1.2014

Koko syksyn kuljeskelin hiljaisissa metsissä lähes yksikseni. Sateiset ja kosteat säät jatkuivat Pohjois-Suomea lukuunottamatta vuodenvaihteen yli. En muista milloin syksyn patikointikelit olisivat jatkuneet näin pitkään. Pääkaupunkiseudulla viime viikonloppuna käydessäni sain kuitenkin huomata, että talvi on vihdoin tullut. Lunta ei ollut kuin nimeksi mutta pakkasta oli kirpakasti. Nuuksion kansallispuistossa oli melkeinpä väentungos. Kaunis sää ja sunnuntai oli saanut ihmiset liikkeelle.

Reippaat pakkaset ja vähäinen lumi olivat herkkua retkiluistelijoille. Järviin oli tullut lähes lumeton luistava jääkansi. Luistelijoita oli paljon liikkeellä ja he viilettivät pitkin Pitkäjärveä, yksittäin, kaksittain ja joskus isolla joukolla.

Olin ollut aikeissa käydä Haltiassa, virallisesti Suomen luontokeskus Haltiassa, viime kesästä eli sen valmistumisesta saakka. Aina asia jäi syystä tai toisesta tuonnemmaksi. Onneksi nyt sain toteutettua tuon aikomukseni ja onneksi nyt oli runsaasti aikaa, sillä en voinut kuvitella mikä aarrearkku Haltiassa aukesi.

Suomen luontokeskus Haltia, Nuuksio

Itse rakennus on jo nähtävyys. Arkkitehti Rainer Mahlamäki sanoo, että jo suunnittelun alkuvaiheessa rakennusmateriaaliksi valikoitui puu. Hienosti valittu! Rakennus on ensimmäinen täysin puusta rakennettu julkinen rakennus. Sen suunnittelussa otettiin lähtökohdaksi ekologisuus ja mahdollisimman pieni hiilijalanjälki. Jälleen luontokeskukselle sopivaa ajattelua!


Pannaanpa alkuun arvoitus. Missä aikuinen ihminen voi istua linnunpöntössä ja katsella suuaukosta pöntön ulkopuolisia tapahtumia? Olla mielissään rankkasateen ropistessa, että katto pitää vettä? Pelätä suuaukolla uhkaavasti pyörivän oravan aikomuksia ja sitten huomata emolinnun ilmestyvän turvaa tuoden pesälle? Tai missä voi vierailla kaikissa Suomen kansallispuistoissa yhdellä kertaa? Tietysti Haltiassa!

Näyttelyssä on käytetty paljon nykyaikaista mediatekniikkaa, ääntä, valoja, videoruutuja ja seinäheijastuksia.. Niinpä ajatukseni alan ihmisenä välillä karkasi miettimään niiden toteutustapoja. Mutta vain välillä, nythän oltiin luontoretkellä!

Kaiken hienouden ja upeiden esitysten lomassa seurasin miten lapset ottivat näyttelyn. Istuin Yöretki-näyttelyssä - sellaisessa pimeässä huoneessa, jossa kuului luonnon ääniä - suljin silmäni ja keskityin ääniin ja niiden tuomiin mielikuviin. Alkoi kuulua kaukaista veden lirinää. Yhtäkkiä heleä pikkutytön ääni pimeydessä sanoi: "Isä, tuolla on vettä!" Ja sitten tyttö jatkoi hiljaisena omien mielikuviensa seuraamista.

Tässä yksi lapsi kokee luontoa ja äiti seuraa vesiputouksen kohinaa.

Hienoa, että vanhemmat tuovat lapsiansa jo pienenä tutkimaan luonnon ihmeitä. Niin sitä luontoihmisiä kasvaa!

On jotenkin ihmeellistä, että en itse ole aikanaan Helsingissä asuessani liikkunut paljonkaan Nuuksiossa. Asuimme Itä-Helsingissä ja Nuuksio on siksi jäänyt minulle aika vieraaksi. Nyt aion ottaa Haltian ja tietysti Nuuksion metsätkin yhdeksi käyntikohteekseni aina kun vain voin.

Sotkanmuna, Osmo Rauhala

Tässä kuva taiteilija Osmo Rauhalan sotkanmunasta. Siinä pohdiskellaan mistä kaikki on saanut alkunsa. Sisällön saatte itse käydä katsomassa!

Kysyin muuten luvan valokuvaamiseen. Lupa heltisi viimeistään, kun sanoin tekeväni vierailustani blogikirjoituksen.

Harmi, että mukanani oli vain pikkupokkari. Yleinen hämäryys yhdistettynä kirkkaisiin ja välkehtiviin kohteisiin oli haaste ja muutamista kuvistani tulikin oikeita taideteoksia. Niitä en julkaise, enkä muutenkaan halua runsailla kuvilla ja yksityiskohtaisilla kertomuksillani viedä tulevilta kävijöiltä yllätysmomentteja ja löytämisen iloa.

Lopuksi käväisin vielä erikoisnäyttelyssä, joka kertoi tällä kertaa siitä, millainen inspiraation lähde luonto on muotoilijoille. Taas hienoa nähtävää! Sitten olikin aika mennä lounaalle. Itse erotuin melkein tunteja sisällä viettäneenä kalpeanaamana punaposkisesta muusta ruokailijajoukosta. Olisikin hieno yhdistelmä; tehdä ensin maastokierros ja tulla sitten valmiiseen pöytään syömään. Ruoka maistui, kahvit ja jäätelöt kinuskikastikkeineen vielä jälkiruoaksi. Kylläpä jaksoi taas lähteä ajelemaan Keski-Suomea kohti.

Kreivejä ja muita radiokuuluttajia

Lainaanpa tähän alkuun pätkän Ylen sivuilta: "Kuuluttajat ovat jo lähes yhdeksänkymmenen vuoden ajan herättäneet kuuntelijat uuteen aamuun, onnitelleet merkkipäiviänsä viettäviä, kertoneet auringonnousuista ja -laskuista, soittaneet äänilevykonsertteja kuten Lauantain toivottuja levyjä, kertoneet päivän ohjelmista, lukeneet mietelauseita, rytmittäneet päivän kulkua ja toivottaneet kuuntelijoilleen hyvää yötä. Mitä muistoja mieleenne tuovat nämä äänet? Mitkä ovat mieleenpainuvimmat radiomuistonne?"

Paha Nuutti vei pois paitsi joulun niin poisti myös tuon Kuuluttajan joulukalenterin Yle Areenasta. Olin huomannut sitä mainostettavan ja kirjoitin asian muistilapulle. Onneksi lappu osui silmiini viime sunnuntaina, nippa nappa ennen Nuuttia.

Olipa muistorikas kuuntelukokemus! En ollut tiennyt läheskään kaikkien kuuluttajien nimiä, mutta nyt nuo tutut äänet saivat kasvot ja nimet. Tein samalla ohjelmasta hauskan äänitteen, jossa välillä lyö Turun tuomiokirkon kellot ja välillä piippailee aikamerkit. Sitten aloittaa miesääni lukemaan valuuttakursseja: "Franfurt am Main, muuttunut, 159,45.." ja lopuksi luetaan Mika Waltarin runo. Eniten herätti ajatuksia tuo valuuttakurssien lukeminen. Silloin ei vielä ollut mihinkään kiire; ehdittiin rauhallisesti lukemaan kaikki valuutat - desimaaleineen kaikkineen!  

Mahtavinta on mökillä kesäöisin. Menen oikein tarkoituksella aikaisin illalla nukkumaan, jotta heräisin yöllä. Yöllähän tulee yöradio. Jos on oikein hyvä toimittaja ja mielenkiintoisia aiheita tai joku teemayö, aitan ylisillä kuluu tunti ja toinenkin ennen kuin uni tulee taas silmään. Minulla on siellä sellainen pieni patteriradio, "korvaradio" kuten sitä kutsun. Toinen nimitys sille on "kideradio", vaikka se on ihan nykyaikainen radio. Kun sen patterit alkavat ehtyä, ääni alkaa säristä. Silloin ei pidä koskea asemanvalitsimeen. Asema on kohdallaan. Sen sijaan pitää työntää antennia pikkuisen sisäänpäin, kääntää radiota hiukkasen tiettyyn suuntaan ja laittaa se nojaamaan antennistaan seinään. Ja taas mennään pari päivää!

Jos pitäisi nimetä yksi kapine, jonka ottaisin mukaan autiolle saarelle niin se olisi kyllä radio. Radio on siitä kätevä, että sitä voi kuunnella silloinkin, kun tekee jotain muuta. Sanoisin, että radio on aktiivisen ihmisen media. Yritäpä pilkkoa puita samalla, kun tökit älykännykän näyttöä tai vaikkapa katselet televisiota!

Kuulin pari aamua sitten, vähän ennen 7 uutisia, mietelauseen pätkän, joka kuului jotenkin näin: "Ihminen ei välttämättä muista kaikkia lapsuutensa tapahtumia. Niitä toistetaan hänelle niin kauan, että hän alkaa pitää niitä totena." Tuosta masentavasta ajatuksesta huolimatta jatkan omista muistoistani kirjoittamista. Jäähän nimittäin mahdollisuus, että minullekin on niitä toistettu, mutta ne ovat silti oikeasti tapahtuneet.

Yksi tosi vanha tapahtuma on ajalta, jolloin olin juuri oppinut seisomaan. Mieluisin seisomapaikkani oli kuulemma perheen suuren putkiradion edessä. Sen pöytä oli minulle juuri sopivan korkuinen tuen ottamiseksi. Erään kerran käteni oli tavoittanut pyöreän äänenvoimakkuusnappulan, joka tietysti kääntyi ns. "kaakkoon". Silloin tuli Sepolle itku! Hauskinta tässä on se, että sama tapahtui pojanpojalleni joitakin kuukausia sitten. Hän väänsi matalalla pöydällä olevan vahvistimen äänet niin kovalle, että seinät tärähti. Jäin miettimään, että kulkeeko tämä meillä suvussa vai onko tämä joku ihmislapselle tyypillinen ominaisuus?

Niin, nuoremmille tiedoksi: tuo otsikossa mainitsemani kreivi on tietenkin Carl-Eric Creutz. Kreivi Creutz toimi kuuluttajana vuosina 1939-1976, joista viimeiset 20 vuotta pääkuuluttajana.

Puukko, tulitikut, suolaa - riittääkö?

Jälkimietteitä Suonenjoen reissustani 30.12.2013

Mistä on uudet vuodet tehty? Asianmukaisista varusteista, kiireettömyydestä ja oikeasta asenteesta. Ei kotona olevasta kompassista, luonnossa hosumalla liikkumisesta eikä "mulle ei ole koskaan mitään sattunut, eikä satu" -asenteesta.

Olin liikkeellä vuodenaikana, jolloin päivän valoisuus on lyhimmillään. Taivas oli tasaisessa pilvessä ja maa lisäksi täysin lumeton. Aikatauluni petti heti alussa jouduttuani etsiskelemään oikeaa metsätietä. Olin varustautunut lyhyeen ja ehkä helppoon kävelyretkeen. Tällä asenteella ryntäsin poluttomaan, itselleni outoon ja tiheään metsään. Niin kiireisenä ja ärtyneenä hukatusta ajasta, etten lähtiessä laittanut edes tuulen suuntaa mieleeni. Toinen virheeni oli se, etten kääntynyt takaisin siinä vaiheessa, kun huomasin maaston olevankin vaikeakulkuista ja huonosti hahmotettavaa. Halusin ehtiä näkemään paikasta mahdollisimman paljon. Kolmas virhe oli yhden tärkeän vakiovarusteeni jättäminen kotiin; retkikompassi unohtui rinkan taskuun. Siinäpä tiivistettynä miksi viime retkelläni kävi niin kuin kävi.

Jatkan ajatusleikillä miten olisin toiminut, jos olisin joutunut jäämään maastoon yöksi. Olisin ensin soittanut ja kertonut, että olen pöydälle jättämäni lapun kertomassa paikassa ja että joudun jäämään maastoon yöksi. Olisin kertonut sulkevani puhelimen akun säästämiseksi ja ettei minulla ole hätää. Kuten ei mielestäni olisi ollutkaan. Ravintona oli tosin enää puoli termosta kuumaa vettä, purukahvia, teepusseja, yksi keksi ja kaksi palaa suklaata. Ei siis mikään juhlapöytä, mutta joulun laatikot ja kinkut oli juuri syöty. Suklaat olisin varmaan jättänyt aamuksi juhlistamaan sen valkenemista ja epätavalliseen vuodenaikaan tehtyä taivasalla yöpymistä!

Lämpötila oli silloin iltapäivällä +3-4 astetta eikä yöksikään ollut luvattu pakkasta. Repussa oli yksi lisäpaita ja sen olisin pukenut päälleni. Päälläni olevat vaatteet eivät silti olisi pitäneet minua lämpimänä paikallaan ollessani. Läpimärässä maastossa en olisi varmaankaan saanut aikaiseksi minkäänlaista tulta, vaikka mukanani puukko ja tulitikut olikin. Pimeässä en olisi pystynyt kunnolla kävelemään, joten paikallaan hypellessä ja pilkkirepun (luitte ihan oikein!) jakkaralla istuessa olisi tuo yö mennyt. Luonnollisesti olisin etsiytynyt mahdollisimman turvalliseen paikkaan, kauas kivikoista ja jyrkänteistä. Mahdollinen vesisade olisi varmaan tehnyt olon aika epämiellyttäväksi, mutta aamuun olisi kyllä selvitty!

Uudenvuoden lupaukseni tästedes aina mukana pidettäviksi varusteiksi:

Ilmoitus minne olen mennyt. (olin tehnyt)
Oikea asenne: kiire pois, luonnon kunnioitus. (yleensä kyllä, nyt unohtui)
Retkikompassi kaulaan. Olkoonpa mukana GPS tai muita sähköisiä laitteita. (unohtui)
Kartta. (oli)
Paperia ja lyijykynä. (ei ollut)
Avaruuspeite. Sellainen kosteutta ja lämpöä eristävä peite. (oli jo talvisäilössä)
Sadeviitta. (ei ollut)
Muovikasseja, jätesäkki. (oli vain muovikasseja)
Puukko. (oli)
Tulitikkuaski ja toinen vedenpitävästi pakattuna. (oli)
Lisä- ja vaihtovaatetta. (oli rukkaset, sukat ja paita)
Ladattu kännykkä. (oli, puoliksi ladattuna)
Otsalamppu. (ei ollut, tämän retken opetus)
Vettä pulloon. (ei ollut, koska lähdin kahviretkelle)
Helppoa lisäenergiaa. (ei ollut yhtään ylimääräistä)

Jotkut varmaan jäivät ihmettelemään sitä pilkkireppua, joten kaipa minun on jossain vaiheessa paljastettava sen "viisaus".